27.12.2012

joululahjoja.

Me ollaan nyt parina vuonna annettu lasten kummeille lasten itse tekemät lahjat. Viime jouluna tehtiin pannulaput (tytöt maalas kangasväreillä lakanakankaalle ja mä ompelin niistä pannulaput). Tänä vuonna tehtiin mukeja. Vähän kyllä mietin, et pitäiskö tulevaisuudessa keskittyä lahjoissa enemmän syötäviin juttuihin tms. Kukaan ei varmaan tarvi ylimääräistä roinaa... Mutta joskus keväällä näin netissä kivan idean lasten kanssa toteutettaviin mukeihin (ei mitään muistikuvaa, missä blogissa näitä esiteltiin) ja ajattelin, että tää on kyllä pakko toteuttaa. 

Mukejahan tehtiinkin sitten urakalla. Meille kotiin jokaiselle oma, vähän kuin harjoituskappaleena, sit isovanhemmille ja kummeille ja lopulta jaksettiin tehdä kummien puolisoillekin. Kolmessa tai neljässä erässä näitä urakoitiin, tytöt olis tehneet enemmänkin, mutta äidillä ja isillä oli vähän vahtiminen, kun 2- ja 4-vuotiaat neidin sähläs posliinimaalien kanssa...


Kuvasta puuttuu 6 mukia, meidän perheelle tehdyt ja Pipanaisen kummitädin ja -sedän mukit, jotka oli jo ehditty pistää tässä vaiheessa pakettiin. Mut musta noi on kauhean kivoja! Ja helppoja. Tein kontaktimuovista kirjainsapluunat, jotka liimasin mukeihin. Osaan mukeista teippasin kontaktimuovisuikaleen myös yläreunaan (siksi ne yläreunat on tasaiset joissain mukeissa), kun huomasin omasta mukistani, että en tykkää juoda huulet maalin päällä. Tytöt on sekä maalannu ihan pensselillä, että tuputtanu vaahtomuovinpalalla. Tuputtamalla tehdyistä lähti sapluuna siistimmin pois, maalatuista meinasi sapluunan matkassa lähteä vähän muualtakin väriä. Mutta eipä sekään mun mielestä haittaa,  jos on vähän rosoiset kirjaimet.

22.12.2012

joulu on jo ovella.

Koti on siivottu, haasteena pitää siistinä jouluaattoon asti.

Ruokaa on pienen kylän tarpeiksi. Mutta anoppi ja appi onkin tulossa joulupäivänä syömään... Laitettiin ulkoeteisestä lämmitys ihan pienelle, jotta saatiin sinne sopiva jääkaappilämpötila. Ei meidän pieneen jääkaappiin edes mahtuisi iso kinkku.

Kuusen Mies kävi eilen hakemassa vanhempiensa naapurista (omasta metsästä ei kuulemma löytynyt sopivaa, niin piti käydä naapurin puolelta kaatamassa, ihan luvalla tosin) ja se tuotiin saman tien sisään, kun oli sulatettu autoon sullomista varten. 

Etupihalla loistaa 6 jäälyhtyä ja yksi tavallinen. Kauniita.

Huomenna laitetaan joulukoristeet esiin, koristellaan kuusi ja vaihdetaan lakanat. Sitten saa joulu tulla.

15.12.2012

Kuulumisia

No niin. Sieltä se viime raskaudesta tuttu kaverini Löystynyt Lantio taas ilmaantui. Löystynyt Lantio on siitä vekkuli, että se ensinnäkin vaikeuttaa liikkumista (tuntuu, kuin jalat olis jotenkin vähän irrallaan, eikä oikein toimisi kunnolla) ja nukkumista (hirveä homma, kun pitää etsiä sellainen asento, missä pystyy olemaan. Tyyny polvien välissä on yleensä aika hyvä. Sit kun saa unen päästä kiinni, niin vähän ajan päästä herää kääntämään kylkeä, ja se onkin urakka sinänsä) ja toisekseen aikaansaa melkoisen huolelliset iskiaskivut, mulla toistaiseksi onneksi vaan toisessa jalassa. Mutta se on karmeaa! 

Viime raskaudessa mun terkkari-pikkusisko ennusti, että tarvin varmaan tällä kertaa loppuraskaudesta kepit, kun kuulemma tää vaiva yleensä pahenee kerta kerralta. Viimeksi kyllä muistelen, että olis ollut liikkuminen hankalaa jo aikaisemmassa vaiheessa, joten siinä mielessä en ole kauhean kauhuissani. Mut saa nähdä. Kyllä mä ihan omilla käpälilläni aion pystyä kävelemään, sikäli kun se on musta kiinni (ei varmaan ole...).

Muutenkin alkaa toi vauva ja sitä myötä myös vatsa olla jo sen kokoinen, että se ei ole aina pelkästään kiva lisä mun etupuolella, vaan jopa hankala. Beibi potkii napakasti virtsarakkoa (ihan kun sähköiskuja sais) ja möyrii melko ikävän tuntuisesti välillä muutenkin. Vatsan ansiosta on myös tosi vaikea saada kengät jalkaan (se hyöty olis loppuraskauden ajoittumisesta kesään, et ei olis varrellisia kenkiä. Mut toisaalta kesällä tukisukat vois olla ikävät), nostella lapsia jne. Välillä on myös ollu sellaisia supistelupäiviä, et tuntuu, että kun pari askelta ottaa, niin heti on vatsa pinkeänä. Kipeitä ne supistukset ei onneksi ole, ärsyttäviä vaan.

Näytän kuulemma Martti Ahtisaarelta kävellessäni. Epäilemättä, pikkuhiljaa eteneminen alkaa muistuttaa vaivaista ankkaa. On kauhean kiva, kun töissä joutuu ramppaamaan portaita ihan jatkuvasti.

* * * 

Äitiysloma alkaa kuukauden päästä. Sitä ennen on onneksi vielä joululoma! Kyllä on elämä yhtä lomaa :)

Viime viikko oli aikamoista hullunmyllyä töissä, kauheasti kokeita ja numeroiden antamisia ja muita. Ja samaan syssyyn tietysti myös Mies reissussa, joten olin lasten kanssa yksin. Ihan kivasti meni (rukoilin taas maksimia) viikko, lasten kanssa kovasti askarreltiin päiväkodin tädeille joulukortteja ja koristeltiin isoja sydänpipareita niille lahjoiksi. Nyt pitää ihan muistuttaa itseään, että maanantaina on työpäivä, kun Mies ja lapset aloitti jo joululoman (mun pitää raataa perjantaihin asti) ja pahimman työstressin helpotettua itselläkin alkaa olla jo lomaolo. 

Äitiyslomalle jääminen on alkanut tuntua kivalta. Olen ollut aika väsynyt töihin, sekä fyysisesti, että henkisesti. Tai tiettyjen tyyppien kanssa on nyt ollu sen verran hankalaa, että on ihan kiva päästä niistä eroon jo nyt eikä puolentoista vuoden päästä. Toisaalta, on siellä paljon niitäkin oppilaita, joista on haikea erota.

* * * 

Ja joulu on tulossa! Meillä on jouluvalmistelut aika hyvällä mallilla. Tosin ei nyt mitään ihmeitä valmistellakaan, mut perus siivoukset ja piparinleipomiset ja muut. Viime viikonloppuna lapset oli mummilassa yötä, ja me Miehen kanssa siivottiin. Kahdestaan siivoaminen on kivaa. Pipareita ollaan tosiaan tehty ja huomenna tehdään vielä vähän lisää (jos Isosisko, joka on taas vähän kipeä, kykenee). Viime vuonna tytöt sai hattivatti-piparimuotin joulukalenterista, joten viime vuotinen piparitalo oli hattivattien mökki. Tänä vuonna tuli mm. koira, joten Isosiskon toiveesta tehdään piparista koirankoppi :)

Joulukakkuja olen leiponut meille kotiin, ajattelin tehdä naapureille myös, kiitokseksi siitä, että naapurin mies kävi Miehen reissun aikana (ihan yllättäen ja pyytämättä) kolaamassa meidän pihan pariin otteeseen. Ihana, että kävi, kun lumen kolaaminen on yksi niistä asioista, jotka on tän vatsan kanssa vähän ikävämpiä hommia. Kortit (37kpl) askartelin tänä vuonna vaihteeksi itse, lahjat on kaikki hankittu ja tehty jo hyvissä ajoin. Kinkku on pakastimessa, lanttulaatikko samoin (tykkään itetehdystä lanttulaatikosta enemmän pakastamisen jälkeen) ja karkkia on ostettu taas suunnilleen ämpärillinen. Kuusen on Mies katsonut ja hakee ensi viikolla.

Ei tässä oikeastaan muuta jouluvalmisteluja ole, kuin perussiivous ja kauppareissut sitten ihan aaton alla. Joulukoristeiden laittoa ym. pientä, ja sitten pari kyläreissua ja vierasta meillä lahjojen vaihdon merkeissä. 

Tykkään valmistella joulua. En ota siitä kauheaa stressiä, joten tehdään sen verran kuin jaksetaan. Mulle joulussa melkein tärkein tunnelmantuoja on se, että on siistiä, joten yritän ensi viikolla vielä vähän siivoilla, lähinnä tavaroita paikoilleen jne. Miehelle ruoka on olennaisin jouluntuoja, joten kunhan kaupasta ei jouluruoka lopu, niin kaikki on kunnossa. (Mua kyllä kauheasti harmittaa, kun en saa syödä kaikkia ihania kaloja, kun en oikeen kinkusta ja laatikoista piittaa. Mut olen ajatellut syödä kylmäsavulohet sun muut sitten vauvan synnyttyä, pidän joskus maaliskuussa oman jouluaterian...)

Ja lopulta, tärkeintä joulussa on kuitenkin se joulun sanoma. Että meille on syntynyt Vapahtaja. Ilman sitä ei olis mitään.

23.11.2012

minimi ja maksimi

Mies lähti maanantaina taas työreissuun. Jännitin yh-viikkoa etukäteen, kun olen ite ollut tosi väsynyt ja flunssainenkin, ja arvelin, että lapset on varmaan myös väsyksissä. Viime viikolla oli touhua, kun siskon perhe kylässä viikolla ja sit viikonloppu juhlittiin Pipanaisen 2v- ja Miehen 30v-synttäreitä.

Rukoilin sunnuntai-iltana, et selviäisin tulevasta viikosta jotenkin. Sit yöllä valvoskelin, ja yhtäkkiä aloin miettiä, et mitä järkeä on rukoilla SELVIYTYMISTÄ, kun voisin yhtä hyvin pyytää, et meillä sais olla aivan mahtavan huippu viikko! Muutenkin aloin miettiä sitä, et miksi tulee pyydettyä Jumalalta minimiä, kun saisin ihan hyvin pyytää maksimin. Se on sit Jumalan asia, mitä hän katsoo parhaaksi milloinkin antaa.

No niin, rukoilin sit silloin yöllä, että mulla ja lapsilla vois olla tosi kiva viikko, vaikka Mies onkin reissussa. Maanantaina oli ihan hirmu kiva päivä. Lapset leikki harvinaisen kivasti keskenään ja puuhailtiin yhdessäkin kaikenlaista. Sain jo aamulla valmiiksi psykan tehtävät, joiden viimeinen palautuspäivä oli siis maanantai. Ja mulla oli hampaan paikkaus, joka oli positiivisin hammaslääkärikäynti aikoihin. Tiistain vastaisena yönä en juuri saanu nukuttua, kun olin niin tukossa. Tiistaina olinkin sit hirmu väsyksissä ite, mut oli ihan ok päivä kumminkin, vasta iltatoimien aikaan alko itellä vähän hermo mennä. Keskiviikkona meni kivasti iltaruokaan asti (sain ruoan tehtyä, kun lapset leikki jne), mut sit en olis ite jaksanu yhtään lasten kikkailua ja riitaa, ja nekin oli aika väsyksissä. Poltin päreeni Isosiskon kanssa useampaan kertaan, mikä kyllä harmitti jälkikäteen. Torstaina sit mulla olikin iltaan asti koulutusta, joten Miehen vanhemmat haki lapset hoidosta ja vei ne uimaan.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että ei maailman paras ja huippu viikko, mutta enemmän kuitenkin kuin selviytymistä :)

Mutta nyt tämän asian ymmärrettyäni alan rukoilla, että tuleva äitiysloma voisi olla ihanaa aikaa, eikä vaan selviytymistä sekin!

14.11.2012

2-vuotias pikku Pipanainen

Meidän Pipanainen täyttää tänään kaksi vuotta. 

Kaksi vuotta sitten oli isänpäivän ilta. Oltiin Isosiskon kanssa koristeltu kakku ja vietetty rauhallista isänpäivää. Mies tuli uintiharkoista illalla vähän ennen kahdeksaa ja istuttiin yhdessä katsomaan Tanssii tähtien kanssa, mä neuloin samalla Isosiskolle lapasia. Yhden kerran oli vähän nipistänyt mahasta, ja siinä sohvalla istuskellessa kahdeksan aikaan tuli sit eka kunnon supistus. Ja kipeä! Seuraava supistus tuli kahdeksan minuuttia myöhemmin ja siitä ne sit alkoikin tulla säännöllisesti kuuden minuutin välein. Kolmannen supistuksen kohdalla soitettiin anopille, että jos tulis varmuudeksi meille yöksi ja pari supistusta myöhemmin soitettiin uudestaan, että kannattaa varmaan lähteä saman tien eikä lenkittää koiria ensin :)

Sairaalassa oltiin kymmeneltä, ja Pipanainen syntyi 23.57. Oli ihan järjettömän kipeä synnytys, huusin jossain vaiheessa, että mä kuolen tähän (mulla ei siis yleensä ole kauheasti tapana vieraiden ihmisten edessä valittaa olostani...), mut jos oisin tiennyt, että se on niin nopea juttu, niin kai sen olis paremmin kestänyt. Sain kyllä pudenduspuudutuksen, joka puudutti tehokkaasti tuntikausiksi mun vasemman jalan, mutta muuta "iloa" siitä ei ollut.

Heti ensi töikseen Pipanainen kakkas mun päälle.

Ja nyt tuolla vipeltää kaksivuotias tomera neiti, joka osaa vaikka mitä, puhua pulputtaa, on useimmiten iloinen ja kaiken kaikkiaan varsin temperamenttinen tapaus. Ottaa yhteen Isosiskon kanssa vähän turhankin usein ja hyödyntää luovuuttaan erilaisten kiellettyjen puuhien tekemisessä. Mutta ihana muru se on.

Välillä pitää ihan muistuttaa itseään, että se tosiaan nyt täyttää vasta kaksi. Se on jotenkin niin ison oloinen.

Meidän kaksivuotias.

8.11.2012

Kivaa ja vähemmän kivaa.

Viime viikonloppuna mulla oli rakkaita ystäviä kylässä. Sellaisia, jotka olen tuntenut jo yli kaksikymmentä vuotta, ja tosi läheisiä ollaan suurimman osan kanssa oltu melkein yhtä kauan. Nykyään nähdään harmillisen harvoin, mutta onneksi ystävyys on sitä kestävää ja helppoa lajia, joka ei erityisemmin välimatkasta kärsi.

Näiden rakkaiden naisten kanssa juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä (eniten lapsista ja niiden kasvatuksesta, se kun on melkein jokaiselle nyt yksi elämän keskeisimmistä asioista), syötiin hyvin, saunottiin ja ennen kaikkea lauleltiin yhdessä hengellisiä lauluja ja rukoiltiin jokaisen puolesta oikein ajan kanssa. Oli valtavan kivaa olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia (ilman lapsia, jee!) ja myös todella hoitavaa saada rukoilla toisten puolesta ja olla itse esirukoiltavana. Yksi tämän vuoden siunatuimmista vuorokausista :)

Tällä viikolla ei ole mennyt ihan niin putkeen. Mies on työreissussa taas kerran ja mä jonkinasteisessa flunssassa. Pari päivää on ollut ihan karmea olo, mut kuitenkin tänäänkin sitkeästi tulin töihin, kun se tuntui helpommalta vaihtoehdolta kuin jäädä kotiin... En tiiä, fiksumpaa olis kyllä ollut sairastaa vaan kotona rauhassa. Toivotaan nyt kumminkin, että lapset ei tulis kipeäksi, ainakaan ensi viikolla, kun on tulossa vieraita ja päiväkodissakin on teatteriesitys ja valokuvaus!

Pipanainen keksi piirtää punaisella kuivamustekynällä lastenhuoneen valkoiseen seinään luonnollisen kokoisen koiran. Melkein iski jo epätoivo, että millä mä sen siitä putsaan, mutta sitten muistin kuulleeni vinkin, että hiuslakka tepsii mustekynään. Ja näinpä oli! Suihkutin piirustukseen hiuslakkaa ja väri suorastaan valui pois. Pieni pyyhkäisy rätillä, ja se oli siinä. Kerrankin joku vinkki, joka oikeasti tepsii!

28.10.2012

Kuulumisia pitkästä aikaa.

oivoi, taas on mennyt yli kuukausi... Yritän nyt sitten päivittää kuulumiset suhteellisen tiiviisti:

Raskaus: Yli puolenvälin ollaan, nyt taitaa olla rv 23+4. Vatsa alkaa olla aika muhkea rantapallo, edelleenkään tosin takaapäin ei huomaa, et olen raskaana. Ultrassa käytiin ja kaikki näytti olevan ok. Meinattiin kysyä sukupuolta, mut sit oli niin nihkeä kätilö, että jäi kysymättä. Ei se olis varmaan selvinnytkään, kun kaveri oli niin mutkalla ja kiemuralla ja kauheassa vauhdissa, että niillä oli täysi työ mitata kaikki muu... Kerroin neuvolassa, et vähän hirvittää jo äitiyslomalle jääminen, ja oli puhetta, et jos alkaa enemmän kauhistuttaa, niin voisin käydä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa. Aika näyttää. Äitiyslomahakemuksen laitoin töissä ja nyt pitäis saada aikaan Kelalle äitiysraha- ym. paperit. Lantio on selvästi löystynyt, koska kävely on hankalaa (tai toistaiseksi onneksi lähinnä hidasta) ja sängyssä on jo vaikea kääntyä. Portaat on pahoja, ja niitähän mulla töissä riittää...

Työt: Töissä on ollu vähän ankeita hetkiä, kiitos muutamien vanhempien. Mut enimmäkseen kivaa kumminkin. Jos joskus vaihdan alaa (ei ole suunnitelmissa sellainen), niin se johtuu kyllä vanhemmista! Tää viikko oli syyslomaa, käytiin Miehen kanssa kahdestaan Tukholmassa ja sit olin lasten kanssa monta päivää mun vanhemmilla. Oli kivaa.

Lapset: Pipanainen onnistui telomaan itseään. Leukaan tuli haava, joka käytiin varmuudeksi liimauttamassa terveyskeskuksessa. Turhaan, koska ei ne liimat ja laastarit, mitä siellä laitettiin, pysyny tuon eläväisen lapsen leuassa kuin saman päivän iltaan asti... Eli luultavasti lopputulos olisi ollut yhtä hyvä kumminkin ihan tavallisella laastarilla. Isosiskon vasu-keskustelu oli myös, ja oltiin yhdessä sitä mieltä, että tukea tarvii suurin piirtein kaikessa... Hienomotoriikka, musikaaliset taidot ja keskittyminen (tehtäviin, mutta ei arkisiin toimiin kuten pukemiseen, syömiseen, ym) on kyllä hyvin hanskassa,  mutta sosiaaliset taidot, arkirutiinit, kielellinen kehitys ja liikunnalliset taidot on osa-alueita, joissa tukea kaivataan. Onneksi pk:n johtaja oli mun kanssa samaa mieltä siitä, että missään tapauksessa Isosiskoa ei nyt oteta päivähoidosta pois, vaikka vauva tuleekin.

Mitäs muuta: Kävin hammaslääkärissä, ja mulla oli ekaa kertaa elämässäni reikä! Harmitti, koska mulla on vähän traumoja edellisestä hampaanpaikkauksesta. Tällä kertaa oli kyllä mukava hammaslääkäri ja -hoitaja, mutta en nyt kuitenkaan mitenkään hypi riemusta, kun joudun uudestaan sinne menemään. Ja psykanopinnot sujuu, ekasta kurssista (Kehityspsykologia I) tuli arvosanaksi 4 ja nyt toisesta (Persoonallisuuspsykologia) peräti täysi 5. Nyt on taas motivaatiota jatkaa, seuraavana vuorossa Kliininen psykologia I: mielenterveys ja sen häiriöt. Kiinnostavaa!

18.9.2012

Pipanainen

Kun nyt tuli höpöteltyä niitä näitä Isosiskosta, niin jutustellaan nyt sitten Pipanaisestakin.

Meidän Pipanainen on nyt 1v 10kk. Juttua pukkaa, päivittäin jo 4-5 sanaisia lauseitakin (Isosiskoltahan tuli samassa iässä ekat sanat...). Toki paljon puuttuu vielä äänteitä ja sanoista tavuja ja omiakin sanoja on paljon, eli jonkun verran Pipanaisen tuntemista vaatii ymmärtäminen. Mutta kyllä ne kuulemma päiväkodissa jo ihan hyvin selvän saavat. Erityisen kova juttu nyt viime aikoina on ollut omistaminen. Ensin kaikki oli omaa. "Oma mamma", "oma tyttö" ja "oma äiti", "oma ihi" (Pipanainen taisi myös tajuta, että on muitakin äitejä ja isiä kuin ne hänen omansa...). Sitten tavarat alkoi olla "mun". Päiväkodista kun menin hakemaan, niin sieltä kiljuttiin "hei mun äiti!" Ja nyt viimeisimpänä Pipanainen on keksinyt omistusta ilmaisevat päätteet ja nyt mä en enää olekaan oma äiti tai mun äiti, vaan äitini.

Pottailu sujuu päiväkodissa tosi hienosti, mutta kotona Pipanaisella ei ole ollut kiinnostusta. Antaa olla, ehtiihän sen. Päiväkodissa tietysti kaikki menee potalle tiettyinä aikoina, niin se menee jotenkin itsestään. Tutista ei olla vielä päästy eroon. Se vähän kaivelee...

Kovasti temperamenttinen neiti meillä on. Jos joku asia menee Pipanaisen mielestä pieleen, niin sen kyllä kuulee koko kulmakunta. Ja se ei todellakaan anna Isosiskon hyppiä nenälleen, aika usein saa olla siskoksia erottamassa toisistaan, kun Isosiskokin on nyt pikkusiskonsa esimerkin mukaan alkanut puolustaa itseään, ja neidit on sitten vähän väliä toistensa tukassa tai harrastaa kuorokiljuntaa milloin mistäkin syystä. Vähän hirvittää, millaisia mustasukkaisuuspuuskia meillä onkaan luvassa vauvan synnyttyä. Isosiskon kanssa meni tosi helposti, mutta vaikka Pipanaisen kohdalla ei ole sitä, että olis tottunut olemaan ainokainen tms, niin voisin kuvitella, että hän ei todellakaan sulata sitä, että joku tuikituntematon vauva tulee ja vie äidin ajasta ja sylistä ison osan... Pipanainen on myös ehkä vähän enemmän äidin tyttö, siinä mielessä, että välillä ei isi kelpaa. Isosiskolle on vauva-aikojen jälkeen aika hyvin kelvannut aina kumpi vaan.

Hoidossa Pipanainen viihtyy hyvin, mutta kyllä siitä näkee, että on se stressaavaakin. Aika usein iltapäivästä iso osa menee kitinässä ja kiukuttelussa, väittäisin, että siksi, että hoidossa on kumminkin väsyttävä olla noin pienelle. Toivottavasti onnistuis tän seuraavan kanssa olla kotona siihen, et se on 2,5 vuotta (olis järkevä mennä takasin töihin lukuvuoden alkaessa nimittäin). Saa nähdä, nyt jo pelottaa kyllä äitiysloma, kun Pipanaisen äitiysloma loppui niin kaaosmaisissa tunnelmissa, että koin työpaikan ihan pelastavaksi jutuksi. Toisaalta, olinhan mä Isosiskon syntymän jälkeen 3 vuotta kotona, että ei se aika sinänsä. Mutta arki kolmen lapsen kanssa pelottaa kyllä.

Mutta palatakseni Pipanaiseen, enimmäkseen se on kuitenkin ihana, aurinkoinen, toimelias ja puuhakas pikku pirpana. Koko ajan on joku homma meneillään, mutta keskittyy ihan täysillä juttuihinsa, eli ei mene toheltamiseksi. Kovasti haluis osata jo tehdä vähintään kaiken, mitä Isosiskokin, ja aika paljon ikäisekseen osaakin. Samoin leikit on hurjasti ikätasoa edellä (virkistävää, että toinen lapsi kehittyy normaalia nopeammin, kun tuon ensimmäisen kanssa on ollut niin kovin takkuista välillä). Yksi juttu, mistä olen ollut hämmästynyt, on se, että se osaa pitää kynää oikeassa otteessa. Ja on se vaan niin ihanassa iässä! 

Pipanainen on itsekin sitä mieltä, että hän on "inana, uloi" (=ihana ja suloinen). Niin se onkin.

12.9.2012

Isosisko

"äiti, milloin meille tulee koira?"
"kuule, ei taida tulla koskaan. Mä olen koirille allerginen. Mulle tulee kauhea nuha, jos mä olen koirien lähellä."
"no, sitten vasta tulee koira kun sinä olet kuollut."
"sovitaanko, että sä voit ottaa koiran sitten kun olet aikuinen?"
"sovitaan vaan."

Isosisko on kauheasti sen kesäisen bussionnettomuuden jälkeen pohdiskellut onnettomuuksia ("äiti, voiko laivat kaatua? Voiko junat kaatua? Voiko talot kaatua? Voiko talot kaatua Kanadassa? Milloin meille tulee tulipalo?") ja kuolemaa ("Äiti milloin sinä kuolet? Milloin minä kuolen? Miksi ihmiset kuolee? Miksi vauvoja kuolee?"). Osittain ahdistuneesti, osittain ihan mielenkiinnosta. Varmaan nyt olis muutenkin se ikävaihe, ja sit se onnettomuus vaan osui "sopivaan saumaan". Typyköiden päiväkodissa on huomenna pelastautumisharjoitus palohälytyksineen ja palomiehineen kaikkineen. Vähän jo varoittelin tätejä, että meidän tytöt, tai Isosisko nyt ainakin, saattaa hyvinkin saada sätkyn...

Musta itsestä on hirmu helpottavaa, kun voi kertoa lapselle, että onnettomuudet ja kuolemat ja sen sellaiset on Jumalan kädessä. Oon kyllä sanonut, että tuskinpa meidän talo palaa ja että Suomessa laki kieltää tekemästä niin huonoja taloja, että ne kaatuu. Ja kuolemasta ollaan puhuttu, että yleensä ihmiset kuolee vasta vanhoina ja toivottavasti mekin vasta sitten kun ollaan vanhoja. Mutta että kumminkin Jumala tietää, milloin kenenkin kuuluu kuolla. Tuntuis ahdistavalta ajatella, että se olis vaan jostain sattumasta kiinni.

"Äiti, onko rosvoja oikeasti olemassa?"
"Kyllä niitä on."
"Missä rosvot asuu?"
"Ymh, en mä oikein tiedä. Enimmäkseen kai ihan tavallisissa taloissa."
"Voisiko meille tulla rosvoja?"
"No me laitetaan sen takia aina ovet lukkoon yöllä ja kun lähdetään kotoa pois, että rosvot ei pääse sisään."
"Mutta mitä täältä voisi varastaa?"
"No kai vaikka tietokoneen."
"Tai leluja! Tai sängyn! Tai jääkaapin! Tai ruokaa! Äiti voisiko varastaa koko talon?"

Meidän Isosisko on jo niin iso. Se osaa leikkiä isojen lasten leikkejä ja välillä aivan hirmu hyvin olla Pipanaisen kanssa, sovitella ristiriitoja ja kaikkea. Aika usein ne tietysti myös ottaa yhteen, kai se on siskosten tehtäväkin. Ja onhan neljävuotias toisaalta vielä tosi pieni.

Eilen oli päiväkodin vanhempainilta, ja vähän jännityksellä otin Isosiskon ryhmän hoitajien kanssa puheeksi tän vauva-asian. Me ollaan vähän ajateltu, et Isosisko vois jatkaa päiväkodissa vaikka osa-aikaisena vielä vauvan synnyttyäkin. Mun mielestä 4,5-vuotias tarvii jo jonkun ryhmän, ja tuossa nyt olis ryhmä, joka on tullut tutuksi, josta Isosisko tykkää ja on saanut kavereita. Päiväkodissa oleminen on myös tehnyt hyvää Isosiskon hiukan jäljessä olevalle kehitykselle (puhe, motorinen kehitys ja sosiaaliset taidot). Tädit olivat ihan samaa mieltä, että ehdottomasti Isosiskon kannattaisi jatkaa. Hyvä niin, lapsen parasta tässä kumminkin halutaan. 

Ja eilen oli myös tältä erää viimeinen fysioterapiakerta. Kyllä se siitä kehittyy, omaan tahtiinsa. Mutta saatiin hyviä vinkkejä, millä tukea liikunnallista kehitystä.

9.9.2012

puuh.

Huh. Meillä on vähän rankka viikko takana. Mies oli taas vaihteeksi työreissulla, joten mulla oli yh-viikko. Yh-viikot menee vähän helpommin nykyään, kun lapset on hoidossa jne, mutta jotenkin ne oli nyt tällä viikolla tosi hankalalla päällä. Tavallistakin enemmän riitaa kaikesta mahdollisesta yms. Pipanainen valvoskeli öisin, tai heräili, mut mä jäin sit valvomaan. Eli väsytti! Ja väsyneenä en olis jaksanut lasten kinastelua ja kikkailuja sitäkään vähää.

Vaikka oli kivojakin hetkiä. Leikittiin ja lueskeltiin yhdessä, kokeiltiin ihan yhtä innostuneina uusia vaatteita (tilasin netistä itelleni pari äitiyspaitaa ja lapsille puserot ja leggingsit), höpsöteltiin niitä näitä ja askarreltiin. 

Eilen lähdin sit lasten kanssa Imatralle mun siskonpojan yksivuotissynttäreille. Tytöistä oli huippukivaa tavata serkkuja pitkästä aikaa, ja mä tietysti tykkäsin myös. Sisko on parasta seuraa :) Harmitti vaan, kun piti jo tänään tulla takaisin, ja lähdettiin aika aikaisin, kun on kuitenkin kolmen tunnin matka, niin se on helpoin taittaa lasten päiväunien aikaan, jos on ainoana aikuisena autossa. Varsinkin, kun meidän automatkojen pelastus, tupakansytyttimestä virtansa saava kahden näytön pieni dvd-soitin on hajalla. Joten unta ja paljon eväitä ja satu-cd:tä, niin saadaan matka sujumaan.

Iltaa piristi sähköposti, josta kävi ilmi, et sain nelosen ekasta psykan kurssista (asteikko siis 1-5). Arvelin kyllä ite, et tulee joko 3 tai 4, koska ei se huono tehtävä ollut, vaikka vähän kiire tuli lopussa sen kanssa. Mut kiva uutinen silti. :)

3.9.2012

onnellinen.

No niin, tuntuihan ne ekat liikkeetkin pari päivää neuvolan jälkeen. Nyt itselle muistiin, että rv 15+1 (pari päivää aiemmin kuin Isosiskosta, pari päivää myöhemmin kuin Pipanaisesta).

Jotenkin tää kolmannen odotus ei ole yhtää jännittävää ja päätähuimaavaa kuin aiemmat kerrat.

"Ai niin, oon muuten ihan unohtanut sanoa, et tunsin ne ekat liikkeet tossa joskus ... no, se tais olla viime viikolla."
"Aha. Kuule, onko tolla Pipanaisella vähän nuha?"

:) :)

Olen ollut hirmuisen onnellinen viime aikoina. Tuntuu, että hengellisellä ja henkisellä puolella on tapahtunut kauheasti kaikkea, ja muutenkin kaikki on vaan jotenkin tosi kohdillaan. Ei mulla mitään varsinaista "oikeaa syytä" erityiseen onnellisuuteen ole, kunhan olen vaan onnellinen. 

Laitan tähän kuvaksi kuvan meidän tytöistä kesältä (tää on sieltä Viron hääreissulta). Ei liity mitenkään mihinkään, mutta eipä tässä nyt muutenkaan ollut päätä eikä häntää...



28.8.2012

kiire.

Tiiättekö, kun sitä joskus ajaa ylinopeutta, kun on muka "hyvä syy" (= kauhea kiire Isosiskon fysioterapiaan ja hyvä sää ja kuiva tie ja ihan suora eikä ketään autoilijoita missään ja tässähän on tätä 80 rajoitusta vaan pari sataa metriä...) ja sitten sopivasti siinä onkin tien poskessa moottoripyöräpoliisi jonkun jännittävän laitteen (=tutka?) kanssa. Ja sit just kun ite porhaltaa siitä ohi, niin se poliisi sattuu tutkimaan sitä jännää vekotintaan eikä edes katsahda porhaltajaan päin.

Oisin kyllä ansainnut sakot.

neuvolapäivä

Aloitin aamuni neuvolakäynnillä. Olen jostain syystä panikoinut kauheasti nyt keskenmenoa, ehkä siksi, kun en vielä tunne liikkeitä, vaikka Pipanaista odottaessa tunsin jo näillä viikoilla ihan selvästi. Tiedän kyllä, et vielä ei tarvi tuntua mitään (rv 14+6), mut joku ihme paniikki silti nyt iski. Joten oli tosi helpottavaa kuulla sydänäänet! Seuraava neuvola onkin melkein kahden kuukauden päästä, joten toivottavasti ne liikkeet pian tuntuu! 

Mulla on ollut aamupäivisin hurjan heikko olo, töissä pitää vähän väliä istua alas, ettei pyörry. Sama juttu on kyllä ollut aiemmissakin raskauksissa alusta loppuun, eli ei mitään uutta. Ilmeisesti aamuisin meinaa verensokeri laskea, ja kun mulla on matala verenpainekin (tänään 97/69), niin yhteisvaikutus on sitten tämmöinen. Sain nyt vähän harvinaisemman neuvon: syö salmiakkia ja reippaasti suolaisia ruokia. Suolaa on kyllä tehnyt ihan kauheasti mieli, olen jopa lisännyt sitä ruokiin, kun ruoat ei tunnu maistuvan tarpeeksi suolaiselta. Yleensä syön tosi vähäsuolaista. Että kaipa kroppa nyt sitten kertoo, mitä tarvii...

Ja kauheasti nolotti myöntää, että olen muistanut ottaa rautaa aika harvakseltaan. Mut hemoglobiini oli kumminkin pompannut 117:sta 132:een, että eipä sekään sitten haitannut. 

Tänään olis luvassa vielä Isosiskon fysioterapia ja tässä välissä pitäis kovasti kirjoittaa kehityspsykologian kurssiin esseetä. Aloitin avoimessa yliopistossa psykologian perusopinnot, ihan omaksi ilokseni, ja niitä nyt tässä sitten väännetään. On kyllä hurjan mielenkiintoista, mutta ihan ei meinaa aika riittää! Luulen, et tänään on myös vähän vaikea keskittyä. Yksi rakas ystävä muuttaa tänään vuodeksi toiselle puolelle maailmaa, ja jotenkin ajatukset pyörii sen lähtökuvioissa ym. Mulla on siis tässä alkusyksystä tiistaisin opetukseton päivä (paitsi tukiopetuksia ja sijaistunteja tietysti tulee), joten sillä on nyt aikaa hoitaa kaikki neuvolat sun muut ja tehdä tuota psykaa. Kovasti olis kyllä muutakin suunnittelutyötä yms, kun vastapainoksi muut päivät on sitten aika pitkiä. (Tosin mulla on tänä vuonna 5 tuntia vähemmän kuin viime vuonna, mikä on tavallaan ihana, mutta palkkapäivänä tietysti tosi harmi...)

20.8.2012

vau vau vauvanen

"Isosisko, haluatko kuulla salaisuuden? Meille tulee uusi vauva!"
"Milloin?"
"Vasta helmikuussa. Se on talvella, aika paljon joulun jälkeen. Siihen on vielä pitkä aika."
"Minä haluan nähdä, kun se syntyy!"
"No jos me otetaan sulle sitten valokuvia, niin sä voit katsoa niistä."
"Se sopii."
"Sitten sinä ja Pipanainen olette molemmat sen vauvan isosiskoja."
"Itten Pipanainen on iso kuin minä, itten me voidaan yhdessä pelata pelejä! Nyt minä mietin asiaa."

Joo-o. Ei se nyt enää mikään salaisuus tosin ole, kun vatsa on jo ihan näkyvillä. Mutta jos kaikki menee hyvin,  niin helmikuun kahdennenkymmenennen päivän tietymillä meidän perheestä tulee viisihenkinen. Nyt mennään siis tarkalleen ottaen viikolla 13+5 (luullakseni). Alkuraskaus oli keljumpi, kuin mitä muistelen aiempien kertojen olleen. Kesälomasta meni suurin osa aivan järjettömän väsymyksen ja kohtalaisen huonon olon vallassa. Mutta se seitsemän viikon ankeus on nyt ohi, ja nyt kasvatellaan vatsaa ja odotellaan ekoja liikkeitä (Pipanaisesta tunsin ekat liikkeet muistaakseni jossain rv 14-15, joten jos hyvin käy, niin ei tarvi kauhean kauaa odotella). Ultrassa kävin sopivasti ennen töiden alkua, niin ei sitten töissä tarvinnut kauheasti salailla.

Alkujärkytyksestä selvittyä tää on kivaa. Meille tulee vauva :)



23.7.2012

Ikimuistettavat häät.

Olipa jännittävä ja vaiheikas viikonloppu!

Mun serkku meni naimisiin ja häät vietettiin Pärnussa (morsian on käsittääkseni virolaista sukua). Tytöt oli tietysti reissusta ihan tohkeissaan, Isosisko varsinkin. Lähdettiin lauantaiaamuna kuuden jälkeen kotoa ajamaan satamaan. Laivamatka kului rattoisasti pallomeressä, molemmat tytöt ja serkkupoika J siellä mennä viipottivat täydellä touhulla. Sitten meille olikin järkätty tilausbussi Pärnuun.

Pipanainen nukkui koko matkan juhlapaikalle (ja mäkin suurimman osan), Isosisko taas taisi torkkua vaan parikymmentä minuuttia. Matkassa kesti vähän suunniteltua pidempään, kun kuski ei tiennyt, minne ollaan menossa... Juhlapaikka (jossa siis myös majoituttiin) sijaitsi uskomattoman kapeiden pikkuteiden takana, ihan pelotti istua kaksikerroksisen bussin yläkerrassa kun tuntui, ettei se linja-auto mahdu kulkemaan tietä ja puiden oksat vaan raapi ikkunoita.

Mutta perille päästiin. Häät olivat aika monikieliset, vieraat kun olivat suomen-, viron- tai venäjänkielisiä. Aika venäläishenkiset (tai niin kuvittelen) muutenkin, ainakin vodka virtasi jne. Hauska sattumus oli, kun morsiuspari innostui polkemaan kakkua leikatessaan niin voimalla, että viisikerroksisen kakun kolme ylintä kerrosta keikahtivat nurin. Mutta se ei oikeastaan haitannut, koska kakku oli valkosuklaalla kuorrutettu, eikä kermakakku tms, ja ne yläkerrokset litsahtivat vaan pöydälle. 

Sunnuntaiaamuna käytiin lasten kanssa rannalla. Ei ollut tarpeeksi lämmintä uimiseen (paitsi Pipanainen ui silti), mutta aika vähissä vaatteissa tarkeni ja lapset kahlailivat, heittelivät leipiä pappansa kanssa, etsivät simpukankuoria (niitä riitti) ja puuhailivat rantahiekassa.

Kotiinpaluun piti mennä jotenkin näin: bussi kuljettaa porukan Tallinnaan, mistä mennään laivalla Helsinkiin ja ollaan mukavasti kotona lasten nukkumaanmenoaikaan.

Ei mennyt.

Ensinnäkin bussin saapuessa yksi yläkerroksen takaikkunoista oli ihan säpäleinä. Oli niin ahdas se tie, että bussi oli just just mahtunut tulemaan ja osunut sitten yhteen puuhun. Siinä sitä sitten putsailtiin lasinsiruja bussista. Päästiin lähtemään, mutta matka tyssäsi alkuunsa juurikin siihen samaan kohtaan, missä ikkuna oli mennyt rikki. Siinä oli siis muutenkin kapealla tiellä toisella puolella puu ja toisella puolella auto parkissa, eikä bussikuski enää uudestaan yrittänyt siitä ohi. Miehet päättivät nostaa autoa vähän syrjemmälle, ja sen verran onnistuivatkin sitä siirtämään, että bussi mahtui nipin napin ohi. Mutta eipä päästy paljoa pidemmälle, kun yhtäkkiä bussi alkoi kallistua ja säikähdin, että ollaanko ojassa.

Se kallistuikin sitten vähän enemmän, ja päätyi kyljelleen ojaan. Mä ja Isosisko oltiin siellä ojan puolella, joten meillä ei ollut iso pudotus. Kun tajusin, että tää kaatuu, niin ehdin vähän napata Isosiskosta kiinni, joten se ei kolhinut itseään ainakaan pahasti. Mies ehti tarttua penkistä kiinni niin, ettei se rojahtanut meidän niskaan, mutta Pipanainen tuli sieltä toiselta laidalta mun ja Isosiskon päälle. Bussi kaatui kuitenkin sen verran hitaasti (vauhtia oli tosi vähän ja oja oli täynnä pensaita tai puita tai jotain, jotka otti vähän vastaan ja hidasti kaatumista varmaan aika paljon), että Pipanainen oli kai jotenkin ensin luisunut Miehen päälle ja siitä tipahti (Mies ei ehtinyt saada siitä koppia) mun päälle jne, että siihenkään ei sattunut. Mun sisko lapsineen oli onneksi myös ojan puolella ja mun veli onnistui olemaan tippumatta niiden päälle.

Ojassa siis oltiin, ja tietysti alkoi aikamoinen metakka. Keneenkään ei sattunut pahasti, mutta kaikki oli aika säikähtäneitä. Lapset huusivat täyttä kurkkua. Muutama nuori mies alkoi heti rikkoa ikkunoita, että päästäis mahdollisimman nopeasti ulos (näin jälkiviisaana on hyvä todeta, että ensin olis ehkä kannattanut ottaa lapset alta pois, ja itseasiassa niitä ikkunoita ei  olis tarvinnut rikkoa ollenkaan. Mutta oikeasti tollaisessa tilanteessa on ihan hyvä, että aletaan vaan toimia edes suunnilleen järkevästi). Me oltiin tietysti just siinä varauloskäyntien kohdalla, joten jäätiin lasinsirusuihkun alle. Mä ehdin napata Miehen takin mun ja lasten päälle suojaksi, ja siellä sit kyhjötettiin piilossa. Siskolle ei ollut siihen hätään kuin vauvan pään päälle suoja, veli onnistui aika hyvin suojaamaan toista siskon pojista. Mies nappasi jonkun pukupussin vähän suojakseen. 

Sitten siihen tulikin mun serkun isä, joka on pelastusalan ammattilainen ja käski kaikkien olla hiljaa ja lopettaa lasin rikkomisen. Ystävälliset nuoret miehet nosti lapset kattoluukusta sen syliin ja mä menin perässä. Sieltä uskomattomasta ryteiköstä sitten rämmittiin täyttä kurkkua huutavien lasten kanssa tielle. Pelotti, että miten alakerrassa oli käynyt, mutta ei siellä onneksi huonosti ollut asiat.

Alakerrasta tultiin kuskin ikkunan kautta ja yläkerrasta tosiaan kattoluukkujen kautta pois. Mies tuli vähän mua ja lapsia myöhemmin, se toi tullessaan meidän tavarat. Pipanainen rauhoittui melkein heti, kun pääsi tuttuun syliin. Isosisko sen sijaan oli ihan paniikissa vaikka kuinka pitkään. Se itki kauan ja vielä kun itku loppui, niin oli ihan kalpea ja tärisi, shokissa varmaan. Mulle ei käynyt kerrassaan mitään ja Miehelle tais tulla pari mustelmaa. Sen vaatteet oli aika lasisia, mut se hoitui puistelemalla. Siskon pojat ja sisko varsinkin oli yltä päältä lasinsiruissa, mutta ei niillekään muuta tullut kuin mustelmia ja siskolle pieni haava käteen. Mun veli oli myös aivan lasinsiruissa ja sillä oli sen verran haavoja päässä, että kävi näyttämässä niitä ambulanssilla (yksi niistä kahdeksasta loukkaantuneesta), mutta ei se lopulta tainnut tarvita edes laastaria. Muutamalla ihmisellä oli vähän haavoja ja pari oli sen verran nitkauttanut niskaansa tms, että kävivät lääkärissä. Tosi nopeasti tuli poliisit, ambulanssi ja paloauto paikalle. Toi paikka oli aika syrjässä kumminkin.

Oli kyllä onni onnettomuudessa! Nyt oli tosi vähän vauhtia ja tosiaan ne puskat siellä ojassa. Jos oltais kaaduttu vauhdissa tai vaikka johonkin kivikkoon tai rinteeseen, niin olis voinut käydä tosi huonosti! Nyt ne puskat tosiaan hidasti kaatumista ja bussi jäi niiden varaan lojumaan, eikä esim. alle jääneet ikkunat menny hajalle, vaan niiden päältä pääsi kävelemään kattoluukulle.

Siellä sitten istuttiin tien poskessa enemmän tai vähemmän hämmentyneinä ja järkyttyneinä. Saatiin matkatavarat bussista ulos ja Pipanainen halusi rattaisiin. Siellä se sitten tyytyväisenä istuskeli laulamassa Iiaa-iiaa-ei (=Piippolan vaaria). Isosisko istui mun sylissä ihan reppanana. Läheteltiin viestejä Suomeen ja putsailtiin lasinsiruja vaatteista ja tavaroista. Meillä oli ollut reppu auki, joten siellä oli lasia aika paljon. Ensin tuli tieto, että uusi bussi tulee parin tunnin päästä, sitten, että menee 15 minuuttia. Lopulta odoteltiin varmaan joku puolisen tuntia uuden linja-auton saapumista.

Isosisko oli just ennen lähtöä kerännyt oravalle tuliaisiksi pari kourallista käpyjä. Ne oli sen vieressä bussissa ja se oli niistä kauhean tohkeissaan. Sinnehän ne kävyt jäi bussiin (eikä niitä kyllä siinä tohinassa kukaan muistanut), mutta vähän ennen uuden bussin tuloa huomasin, että Isosisko puristi vieläkin kädessään yhtä pientä kävynpalaa. Mua on tänään itkettänyt kauheasti ne kävyt.

Uusi bussi tuli ja Isosisko rauhoittui selvästi, kun tilanne oli ohi ja matka jatkui. Pipanainen sen sijaan sai kauhean hepulin, kun vein sen linja-autoon. Molemmat tytöt nukahti aika pian, Isosisko ei nukkunut kauhean pitkään, mut Pipanainen heräsi vasta Tallinnan satamassa, ja sai taas uuden hepulin, kun sanoin, et nyt mennään bussista pois.

Sit vaan palloiltiin satamassa odottelemassa tietoa, et milloin päästään takas kotiin. Myöhästyttiin joku vartti siitä laivasta, jolla meidän olis pitänyt mennä. Lopulta saatiin tieto, että päästään illalla laivaan, käytiin syömässä ja odoteltiin sit laivaan pääsemistä. Ensin ajattelin, et ei tule mitään, koko ilta väsyneiden ja järkyttyneiden lasten kanssa satamassa odottelua, mutta kaikki meni lopulta tosi hyvin. Laivasta saatiin hytti ja pistettiin lapset nukkumaan. Puolen yön jälkeen oltiin Suomessa, kannettiin puoliuniset lapset autoon ja ajettiin kotiin. Kotona oltiin sitten lopulta vartin yli kaksi.

Tänään on ollu tosi väsynyt olo.

Tässä vielä pari varastettua kuvaa (jotenkin siinä lapsia rauhoitellessa ei tullu mieleen kauheasti valokuvata tilannetta)

Ojassa kallellaan oleva bussi 


Matkustajat olivat järkyttyneitä tapahtuneesta. 

14.7.2012

Emma, Akki, muumit ja mansikoita.

Meillä ei asu enää Pipanaista. Meillä asuu Emma-tyttö. 

Pipanainen on jo varmaan viikon verran hokenut "Emma, emma" ja kun mä olen kysynyt, että mikä tai kuka se "emma" on, niin tietysti "MIMÄ!". 

"Emma!"
"Kuka se Emma on?"
"Mimä!"
"Mutta eikös sun nimi ole Pipanainen?"
"E-ei. Mimä Emma. Emma tyttö."

Se vastaa leikisti kännykkäänkin "Emma-tyttö". Ollaan siis valittu lapselle ihan väärä nimi :) 

Muistan, miten Isosisko oli yhdessä vaiheessa "Akki-tyttö" ja sille piti kertoa satuja Akki-tytön seikkailuista. Lempparisatu meni tiivistetysti jotenkin niin, että Akki-tyttö lähti äitinsä pyynnöstä kauppaan ostamaan kurkkua, kakkua ja nameja. Matkalla se tapasi ensin koiran, joka pyysi sitä ostamaan luun ja sitten lehmiä, jotka pyysivät sitä ostamaan ruohoa (ja siinä kohdassa piti aina nauraa, miten tyhmiä lehmät on, koska ruoho kasvaa maassa eikä sitä osteta kaupasta!). Sitten Akki-tyttö meni kauppaan ja osti kurkkua, kakkua, namia ja koiralle luun. Kotimatkalla se vilkutti taas lehmille ja sitten vastaan tuli koira, jolle Akki-tyttö antoi luun. Koira tuli siitä oikein iloiseksi. Akki-tyttö jatkoi matkaa kotiin asti, ja tytön äiti ilahtui, kun huomasi, että Akki-tyttö oli muistanut ostaa kaiken, mitä äiti pyysi. Sitten Akki-tyttö sai palkkioksi karkkia.

Tuohon satuun oli ympätty suurin osa sanoista (Akki, tyttö, luu, kukku, kakku, amminnii (=nami), ammu), mitä Isosisko tuolloin vajaa 2-vuotiaana osasi. Ja kun kaupassa käyminen oli Isosiskon mielestä älyttömän jännää, ja lehmät ja koirat suuria suosikkeja, niin tuo satu oli niin suosittu, että osaan sen sanasta sanaan ulkoa vieläkin, vaikkei sitä ole taidettu kahteen vuoteen kovin montaa kertaa kertoa.

Saapas nähdä, pitääkö Pipanaiselle kertoilla Emma-satuja. Tosin Pipanainen on kyllä nuorempi (1v8kk) kuin Isosisko oli Akki-vaiheessa, eikä se kauheasti jaksa kuunnella pelkkiä satuja. Siis ilman kuvakirjaa tms.

Meillä on muutenkin kertoiltu aina ajoittain aika paljonkin itse keksittyjä satuja. Enimmäkseen Isosisko on toivonut, mitä sadussa pitäisi tapahtua, ja mä olen sitten sen mukaan kertonut. Juonet ovat pääasiassa samaa luokkaa kuin tuossa Akki-sadussa, joten ei mitään kaunokirjallisia menestystarinoita. :) Muumi-sadut ovat olleet Isosiskon suuressa suosiossa. Yhdessä sadussa Muumipeikolla on syntymäpäivä, ja ideana on kertoa, mitä kaikkea synttäreillä tehtiin jne. Toisessa sadussa Muumipeikon tekisi mieli lettuja, mutta Muumimammalla ei ole munia. Niitä munia sitten etsitään joka paikasta, turhaan, mutta onneksi lopulta Nuuskamuikkunen kysyy, olisiko kenelläkään tarvetta kananmunille, ja lettukestit saadaan aikaan. Kolmannessa suosikkisadussa Muumipeikko haluaa leikkiä ulkona, mutta kaikilla on jotain muuta tekemistä (ja aina mun pitää muistaa luetella oikeassa järjestyksessä, kuka on kipeänä, kuka siivoaa, jne, kun Muumipeikko käy kysymässä leikkikaveriksi. Hankalaa!). Lopulta Muumipeikko istuu yksin pihalla, ja kuulee omituista ääntä pensaasta. Siellä on koiranpentu, joka on juuttunut kiinni pensaaseen. Muumipeikko tietysti auttaa koiran irti ja ne sitten leikkivät kahdestaan ulkona KOKO PÄIVÄN. 

Näitä riittää...

* * * 

Mutta mitähän muuta. Miehellä alkoi huikea 2,5 viikon kesäloma. Käytiin heti alkajaisiksi lasten kanssa Muumimaailmassa. Lapset olivat tietysti ihan tohkeissaan kaikesta mahdollisesta, alkaen siitä, kun päästiin bussilla Muumimaailman parkkipaikalta vähän lähemmäs (Isosiskosta oli hienoa olla rekan kyydissä, eikä se oikein vakuuttunut siitä, että se oli linja-auto). Oltiin Turussa yötä. Oli kyllä tosi onnistunut reissu, lapsetkin jaksoivat yllättävän hyvin (paremmin kuin äiti...). Sääennuste oli surkea, mutta lopulta ilmat olivat kuitenkin tosi hyvät. 

Tänään käytiin poimimassa mansikoita. Isosisko jaksoi touhuilla, syödä mansikoita ym. Pipanainen söi mansikoita mun ämpäristä, istui sitten maahan ja nyppi ruohoa aikansa. Reilussa puolessa tunnissa kerättiin äkkiä Miehen kanssa kymmenisen kiloa marjoja, sitten Isosiskon pitikin jo päästä puskapissille ja Pipanainen oli otsasta vyötäröön mansikkasotkussa ja halusi kotiin. Ihan mukavasti meni :)

21.6.2012

Melkein kuin Strömsössä.

Isosiskon juhlintaa on jatkettu ahkerasti koko viikko. Meillä ei ikinä kaikki sukulaiset pääse samaan aikaan juhlimaan, mutta suurin osa haluaa kuitenkin käydä jossain vaiheessa juhlimassa, joten juhlintaa riittää sitten päivästä toiseen... Mun sisko lapsineen oli meillä pari yötä ja tein Isosiskon toivomuksesta lapsille barbapapa-kakun. Tosin kaupassa ei ollut vaaleanpunaista marsipaania (ehkä halunnut alkaa mitään värjäilemään), joten siitä tulikin Barbapaavo, mikä oli lopulta hyvä asia, koska Barbapaavo on Isosiskon lemppari ja punainen on hänen lempivärinsä.

Mutta kakkupohja lätsähti ja joudin kokoamaan Paavon palasista. Tuli aika muhkurainen Paavo. Herkullinen kumminkin (laitoin sisään ihan vaan soseutettuja pakastevadelmia (ei mitään puutarhavattuja vaan ihan luonnosta), kermaa ja tuorejuustoa). 

 Paavo taitaa vähän kärsiä iho-ongelmista. Vai onko sillä selluliittia?

Paavosta riitti syömistä vielä tiistaina juhlimaan tulleelle mummolle ja eilen käyneille kummitädille ja sen miehelle. Jääkaapissa on vielä Paavon toinen silmä odottelemassa, että Mies saapuu kotiin työreissusta. Nää mun kolme ekaa lomaviikkoa onkin menneet yh-tunnelmissa, joskin ollaan oltu koko ajan menossa tai sit meillä on ollut vieraita, että ei olla kauheasti ehditty isiä ikävöimään. 

Sitten toiseen asiaan. Eilen postitäti toi mulle paketin:


 Paketti oli salaiselta blogiystävältäni ja sieltä paljastui Tuija Lehtisen kirja, levyllinen klassista musiikkia ja hiljaisuus-kyltti oveen ripustettavaksi, sekä hauska kortti. Aivan mahtava paketti taas, suuret kiitokset!

Pakettien takana oli Maiju Pikkuunen-blogista, eli sama henkilö, jolle itse lähetin paketteja. Arvasin kyllä heti ekan paketin jälkeen, että ollaan toinen toistemme salaiset ystävät, sillä satuin katsomaan paketin postileimaa (tai siis sitä lappua, minkä ne postissa tulostaa siihen) ja arvelin, ettei siltä samalta paikkakunnalta voi kovin montaa bloggaajaa mukana ringissä olla. Harmi, että oltiin toistemme salaiset, koska mun mielestä salaisen ystävän idea on just se, että lähetetään paketteja eri ihmiselle kuin miltä niitä saa! Ja kyllähän se yllätys vähän kärsii, kun heti arvaa, keneltä paketteja saa (joskin tässä tapauksessa ei todellakaan ollut lähettäjän vika!). Mutta tosi kivat ja osuvat paketit olit Maiju osannut koota, joten suuri kiitos vielä!

16.6.2012

Synttärijuhlintaa

Tänään juhlittiin Isosiskon 4-vuotispäiviä (varsinainen synttäripäivä on maanantaina). 

Mä en ole mikään suuri leipoja, mutta tykkään leipomisesta kyllä. Nyt bongasin kivan kakun kuvan (Pinterestistä, mistäs muualtakaan) ja ajattelin yrittää samanlaista.

Tässä malli:
3 birthday cake 
http://enchantedmommy.com/awesome-3rd-birthday-cake/

Ja kun Isosisko täytti 4 ja kun kaupasta ei löytynyt sopivia karkkeja ja kun en ole maailman paras muotoilemaan kääretorttuja ja kun sitä ja kun tätä, meidän kakku näytti tältä:

 kuva on vähän huono, kun en ottanut kuvaa sillä mielellä, että sitä esittelisin jossain...

Ihan kelvollinen kumminkin. Sisälle laitoin murskattuja mandariineja (purkista) ja kerma+appelsiinituorejuusto -sörsseliä. Sitä samaa on päälläkin. Tein tuon siis kahdesta normaalikokoisesta kääretortusta, jotka tein jo eilen illalla jääkaappiin maustumaan. Tosi nopeaa ja näppärää! Täyte oli niin märkää, että tuli tosi kostea kakku, mutta ei haitannut. Ja oli hyvää!

Kokeilin myös kakkutikkareita. Niidenkin kohdalla meinasi usko loppua. Ensin unohdin suklaakakun 20 ylimääräiseksi minuutiksi uuniin (ei kärventynyt, mutta meni vähän turhankin kovaksi). Sitten CandyMeltsit ei vaan toiminu (tai päällysteestä tuli tosi ruma) ja päällystin osan tummalla suklaalla. Oli vähän hankalaa saada noita tikkuineen mihinkään pystyyn (tyhjä kananmunakenno nurin päin ja telkkarin tai vastaavan pehmikkeenä ollut muovihärpäke osoittautuivat parhaiksi ratkaisuiksi). Ja sitten lopulta musta elintarvikeväri, jonka piti soveltua mm. maalaamiseen, ei soveltunutkaan, vaan jäi ihmeellisiksi pisaroiksi noiden pintaan. Se tosin ei haitannut Isosiskoa ja Pipanaista, joiden tehtävänä oli maalata koristeita valkoisiin kakkutikkareihin. Mutta kaiken sähläyksen jälkeen niistä tuli kumminkin ihan kivoja, ja maku oli kohdallaan!

Ja koska olisi tylsä tehdä juhliin kaikenlaista tuttua ja turvallista, tein myös ekaa kertaa elämässäni suolaisia muffinsseja. Niistäkin tuli kumma kyllä herkullisia, mutta ne kyllä takertuivat tiukasti kiinni muffinssivuokiin. Tosin vika ei välttämättä ollut reseptissä, vaan leipojissa (Isosiskon kanssa yhdessä tehtiin, ja menin jauhojen kanssa laskuissa sekaisin useampaan otteeseen) ja kiireessä (vähän viime tippaan meni niiden teko).

Herkullisia oli! Muuten juhlien kohokohta oli ehdottomasti ukin lahjaksi tekemä keinu, jonka miehet pystyttivät paikoilleen, ja jossa meidän neidit sitten koko loppuillan istuivat keinumassa. Keinua meille on kaivattu! Ja nyt saatiin ihan tosi hieno vieläpä! 

ja pakko myöntää, kokeilin itsekin keinua, ja hyvät vauhdit sai, vaikka lauta oli tietty mulle vähän matalalla... :)

11.6.2012

niitä näitä

Olin viime viikonlopun rakkaan ystäväni luona Lappeenrannassa. Puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin... Ja juteltiin. Keskusteltiin. Rupateltiin. Ehdittiin myös syödä hyvin ja käydä Haminassa Lähetysjuhlilla (siellä oli kylmä ja hengellinen anti yhtä vähäistä kuin Lähetysjuhlilla yleensäkin, mutta ihan kivaa muuten). Rukoiltiin, ja musta tuntuu, että mulla on nyt (uskon)elämässä aika isoja prosesseja meneillään. 

Oli kyllä ihana nähdä rakasta ystävää ihan ajan kanssa, autoilla ilman lapsia, syödä ilman lapsia, rukoilla yhdessä, jakaa kaikenlaisia asioita ym.

* * * 

Tänään aamulla oli Isosiskon 4-vuotisneuvola. Tai oikeastaan sen ensimmäinen osa, tänään käytiin terkkarilla ja huomenna lääkäriin. Isosiskoa jännitti kamalasti, eikä se uskaltanut mennä terkkarille yksin, joten mä ja Pipanainen oltiin sit mukana. Kovasti neiti oli taas kasvanut, pituus oli 105cm (vähän keskikäyrän yläpuolella) ja paino 17kg (vähän alakäyrän alapuolella). Näkö ja kuulo oli ok, ja sorminäppäryystehtävät ja sanantunnistamiset ja muut meni oikein mallikkaasti. Puheesta päätettiin, että katsotaan nyt vielä vuosi, kun se on kuitenkin nyt selvästi muuttunut selkeämmäksi ja sujuvammaksi. Piirtäminen oli vähän sitä ja tätä, mutta mun mielestä kyse ei ole siitä, etteikö Isosisko osais piirtää, se vaan on niin julmetun perfektionistinen siinä. Heti, jos joku viiva menee pieleen, niin se suttaa koko homman tai jättää sikseen. Ja sit saatiin lähete fysioterapiaan, kun viivan yli tasajalkaa hyppääminen ei onnistunut, eikä yhdellä jalalla seisominenkaan oikein kunnolla. Isosisko on kyllä karkeamotorisesti tosi kömpelö, että ihan hyvä saada vähän neuvoja joltain ammattilaiselta.

Meillä on muutenkin vähän niin, että Isosiskon kehitys on melkein kaikessa vähän hitaanpuoleista (paitsi sorminäppäryyttä sillä on, se on tosi taitava esim. hamahelmien, saksien ym. kanssa) ja Pipanainen on sit taas melkein joka suhteessa ikätasoaan edellä. No, olenpa ainakin oppinut sen, että sen enempää lapsen aikaista kuin hidastakaan kehitystä ei voi suoraan laskea vanhempien ansioksi tai viaksi. Tiedän olla kehuskelematta omilla kasvattajan taidoillani tai olla lyttäämättä muita, mut toisaalta mun ei myöskään tarvi ajatella, että olisin jotenkin erityisen epäonnistunut (vähän epäonnistuneeksi äidiksi mä varmaan kuitenkin aina tunnen itseni).

Pipanaista harmitti ihan kauheasti se, ettei sitä mitattu, punnittu ym. Se kirkui pää punaisena, kun Isosisko sai päähänsä silmälasit, joissa oli toinen silmä peitetty tai kun Isosiskon päässä oli kuulonmittauskuulokkeet (yritä siinä sitten selvittää, mitä Isosisko kuulee ja mitä ei...) ja meni seisoskelemaan mitan alle. :)

Semmoisia tänne tänään. Mies on taas vaihteeksi reissussa, joten mä täällä leikin yksinhuoltajaa tän ja ens viikon. TYLSÄÄ!

2.6.2012

Loma!

Se ois loma nyt! 10 viikkoa lomaa mulla ja lapsilla (tai lapsilla itse asiassa vähän vähemmän, jos niiden hoitopaikka vaihtuu, kun tulee tutustumispäivät sitten). Ja mun elämän eka palkallinen kesäloma. Vähän harmittaa se, että Miehellä on lomaa vaan 2 viikkoa, mutta on se sentään parempi, kuin viime kesäinen 1 yhteinen lomaviikko :) Elokuussa palaankin työpaikalle vakituisena viranhaltijana.

Miehellä on aika paljon työreissuja tässä vielä ennen juhannusta, ja mä olen suunnitellut vähän visiittejä sinne sun tänne. Mummilassa ja mun siskolla olis tarkoitus käydä ihan yökylässä ja vieraita tulla meillekin päin. Isosisko täyttää parin viikon päästä 4, ja juhlintaa on tietysti myös luvassa. Olen ajatellut, että nyt kun mulla on auto käytössä (kotiäitiaikoina ei ollut), niin yritän päästä tapaamaan sellaisia kavereita, joita en ole vähään aikaan (lue: useampaan vuoteen) nähnyt. Ja ensi viikonloppuna onkin jo yksi eniten odottamistani tapaamisista: lähden viikonlopuksi rakkaan ystäväni luo IHAN YKSIN. 

Mökeilläkin olis tarkoitus ehtiä käymään, ja kahdet häät on tiedossa, toiset niistä Virossa. Isosisko on toivonut mökkeilyä ja Muumimaailmaa, saa nähdä, toteutuuko jälkimmäinen. Jotain lastenjuttuja pitää yrittää ehtiä. (vitsit, että ärsyttää, kun on niin vähän yhteistä lomaa! Melkein kaikki viikonloput on jo täynnä puuhaa, ja viikot Mies on töissä) Mitään kunnollista ulkomaanreissua ei olla suunniteltu (en laske tuota Virossa käymistä, kun käydään siellä vaan niissä häissä ja tullaan pois), ei ole oikein aikaa eikä rahaakaan. Ihan riittävästi on tekemistä täällä kotimaassakin.

Toivottavasti olis kivat ilmat :)

* * * 

Pipanaisella oli tällä viikolla 1,5-vuotisneuvola. Muistelin Isosiskon samaista neuvolaa, jossa hän ei suostunut tekemään mitään muuta kuin syömään yhden rusinan. Melkein kaikki kehitys oli vähän jälkijunassa ja koko touhusta jäi aika painajaismainen kuva, kun lapsi vaan huusi ja lääkärikin oli ihan tyhmä (se mm. käski pistää lapsen hoitoon, että se pääsisi ujoudesta eroon!). Tällä kertaa oli vähän eri meininki. Pipanainen teki kaiken, mitä pyydettiin ja oli yhtä aurinkoa koko ajan. Pituuden mittaus vähän harmitti, mutta sydän ja keuhkot saatiin kuunneltua helpolla ym. Pituutta neidillä on 85cm ja painoa 12kg. Kehitys on hyvässä vauhdissa, liikkuu tosi näppärästi, piirtää ja rakentaa torneja, leikkii isojen lasten leikkejä ja puhuu kuin papupata. 

Lääkärikin oli tällä kertaa tosi kiva tyyppi. Oli muuten hassua, kun sekä terkka, että lääkäri oli raskaana. Harmi, etten mä ollut (ainakaan tietääkseni).

Listasin vauvakirjaa varten Pipanaisen sanoja 1,5-vuotiaana:

ihi =isi
äiti
versio omasta nimestä
versio Isosiskon nimestä
mummo
mummi
ukka =ukki
pappa
mimä =minä
mamma = mummilan Manna-koira ja kaikki muutkin koirat (ja kissat, lehmät ym.)
akka = ankka ja muut linnut (lausutaan sellaisella kurkku-k:lla)
pupu
anna
ei
oho
aamem =aamen (potalta noustessa tarkoittaa samaa kuin "valmis")
maami = maali (tulee aina, kun Pipanainen heittää tai potkaisee palloa)
kakka
pihhi =pissi
pappa =vaippa (ja siis myös pappa)
potta
tutti
pipi
pää
uu =suu
miimä =silmä
kukka
kakku
tyttö
pimmi/mimmi =pinni
pukka =purkka (mutta tarkoittaa tässä tapauksessa ksylitolipastilleja)
ite
puuwa =puuro
apu

Aika monta, yli 30. Isosiskolla ei tässä iässä ollut vielä yhtään sanaa... Pipanaisella on selvästi nyt menossa sellainen vaihe, että uusia sanoja tulee ihan jatkuvasti. Joka päivä se sanoo jonkin sanan, mitä en muista sen suusta kuulleeni aiemmin. 

Kauheasti se myös yrittää suoriutua kaikesta itse, mm. pukemisesta, syömisestä, potalla käymisestä ym. Ja uusimpana harrastuksena on harakiri-kiipeily. Tänään Pipanainen mm. yritti kiivetä nojatuolin (korkean) selkänojan yli. Sieltä olis tullut pää edellä alas, jos en olis ehtinyt napata jalasta kiinni. Erilaisia syöksyjä pyritään tekemään myös pöydiltä ja oikeastaan mistä vaan. Toistaiseksi ollaan vältytty kunnon vammoilta, mutta veikkaan, että tuota joudutaan kyllä vielä monet kerrat käyttämään jossain tikattavana, on se sen verran itsepintainen rämäpää. Meidän ihana Pipanainen :)

28.5.2012

Minulle oli postia!

No niin, sainpa minäkin vihdoin paketin salaiselta ystävältäni. Täytyy heti alkuun sanoa, että paketin viivästyminen ei ollut salaisen ystävän syy, postileiman mukaan paketti oli viettänyt jokusen päivän jossain matkan varrella...

Mitä siellä paketissa sitten oli? Tässä kuva sisällöstä:





Siellähän oli siis kynsilakkaa, käsirasvaa, suklaata ja kiva kirje :)

Valtavan osuva paketti, kiitos salainen ystäväni! Just ajattelin viikonloppuna, että pitäis ostaa joku hempeä kynsilakka, kun mulla ei ole kuin väritöntä ja valkoista. En lakkaa sormenkynsiä (inhoan sitä, kun lakkaus ei sit ole priimakunnossa ja ei se kovin hyvänä mulla montaa päivää pysy), mutta kesäisin pitää ehdottomasti olla varpaankynsissä lakka. Nyt on! Käsirasva tuli myös tarpeeseen. Mulla kuivuu muutenkin kädet helposti, mut töissä varsinkin. Tämä käsirasva oli vieläpä BodyShopin sellaista käsivoidetta, jolla tuetaan Naisten Pankkia, eli hyväntekeväisyyttä siinä samalla!  Ja suklaahan on aina hyvää. Siitäkin on jo suurin osa mennyt parempiin suihin...

Kiitos vielä salaiselle ystävälleni, tosi nappiin osunut paketti! (luulen tietäväni, kuka on paketin takana, mutta odotetaan ja katsotaan nyt vielä toinen paketti, että osuinko oikeaan...)

16.5.2012

ihania naisia.

Täytyy nyt sanoa, kun kehuin, että mun elämässä on ihania miehiä, että on niitä ihania naisiakin.

Mulla on esimerkiksi huippu äiti ja kaksi mitä parhainta pikkusiskoa. Varsinkin siskoista vanhemman kanssa ollaan tosi läheisiä. Meillä on 1,5v ikäeroa, ja ollaan aika lailla aina tehty kaikki yhdessä, on ollut pitkälti samat kaverit ym. Siinä vaiheessa, kun mä muutin kotoa, niin oli ehkä muutama vuosi vähän vähemmän tiivistä, mut sit tultiin samaan aikaan raskaaksi ja vauvat syntyi kolmen viikon välein. Lasten syntymän jälkeen ollaankin oltu tosi paljon yhdessä ja yhteyksissä. Se on varmaan mun läheisin ihminen heti Miehen ja lasten jälkeen.

Pikkusiskon kanssa vertailtiin mahoja helmikuussa 2008 (kovin oli vielä pienet vatsat)

Sit mulla on kaksi ihanaa kälyä, jotka on kyllä kuin pikkusiskoja nekin. Me ollaan Miehen kanssa oltu yhdessä 12 vuotta, joten on tässä ollut aikaa tutustua. Kälysistä vanhempi asuu vielä vähän aikaa Saksassa. Nuorempi kävi meillä just viikko sitten (ja siitä lähtien mun on pitänyt kirjoittaa tänne ja kehua, miten ihania naisia on). Se on kasvanut parin viime vuoden aikana aikuiseksi (ja rakas Lovis, kun luet tätä, niin kyllä, sä olet kasvanut aikuiseksi!) ja sen kanssa voi käydä hienoja keskusteluja (molempien kälyjen kanssa voi). Ne on myös erinomaista hauskanpitoseuraa.

(tähän tekisi mieleni laittaa kuva, jossa vanhempi kälyistä on pyydystänyt viinirypäleen kielikoruunsa. Haluan silti pysyä hyvissä väleissä jatkossakin, joten en laita)

Niin joo, anoppikin on kiva!

Ja ihan mahtavia ystäviäkin on. Mulla on lapsuudenajoilta tietty kaveriporukka, joiden kanssa voidaan välillä olla pitkäänkin näkemättä, mutta silti juttu jatkuu aina luontevasti. Voidaan jutella vakavia ja luottamuksellisia juttuja, pohtia asioitamme ja rukoilla yhdessä, ja sitten taas toisaalta heitellä maailman huonoimpia vitsejä ja nauraa niille kippurassa. Uskon, että ne pysyy mulle läheisinä koko loppu elämän. Ja toinen ihana naisporukka muodostui mun välivuoden aikaan, kun olin Kansanlähetyksen nuorisotiimissä kristillistä nuorisotyötä tekemässä. Niiiiin ihania ja rakkaita!

Lapsuudenkavereiden kanssa käytiin muutaman päivän ajelulla jokunen vuosi sitten, kun kukaan ei vielä ollut lisääntynyt.

Sitten on vielä Maailman Paras Raamis. Ollaan kokoonnuttu ehkä 5 tai 6 vuotta, ja porukasta on muodostunut sellainen, missä voi täysin rehellisesti ja avoimesti puhua asioitaan ja olla oma itsensä just niin huonona kuin on, ja tietää, että silti (ja just siksi) mut hyväksytään ja että mun asiat ei lähde sieltä leviämään minnekään. Kahvitellaan, jutellaan, tutkitaan Raamattua ja rukoillaan yhdessä joka toinen viikko ja ne kokoontumiset on miltei poikkeuksetta viikon parhaita hetkiä!

Ei muuta raportoitavaa tällä kertaa :)

9.5.2012

töitä töitä töitä

Mä olen ihan puhki. Uuvuksissa. Poikki.

Sinnitellään, koska tässä on tän viikon jälkeen enää kolme viikkoa kesälomaan. Töitä on aivan järjettömän paljon, en oikeastaan edes halua ajatella, kuinka kauheasti. Liikaa kumminkin.

Toisaalta elän varovaisesti toivossa, että syksyllä hommia olisi vähän vähemmän. Nyt näyttää, että vaihtoehdot on joko tasan yhtä paljon töitä tai sitten huomattavasti vähemmän. Toivoisin, että se huomattavasti vähemmän -vaihtoehto toteutuisi, vaikka onhan palkkakin sitten huomattavasti pienempi (kaikkein parasta olisi, jos olis muutama tunti viikossa vähemmän, mut se ei tule toteutumaan. Joko kaikki pysyy tai sit paljon pois). Mutta jos töitä olis vähemmän, niin ne ehtis tehdä kunnolla ja perusteellisesti. Ja ehtis vähän ajatella työnsä kehittämistäkin. Ei olis niin väsynyt, ehtis jotain muutakin kuin töitä, ym. Katsellaan. Pääasiahan nyt kuitenkin on, että mulla on työpaikka, vaikka sit joutuiskin puskemaan töitä taas jaksamisensa rajoilla. Ja siis tykkään töistä ihan valtavasti, nyt ei vaan oikein riitä jaksaminen.

Eilinen työpäivä oli 8-18. Tänään ei oikein ollut motivaatiota raahautua aamulla kahdeksaksi töihin.

(kirjoitan tätä töissä, mikä ehkä jo kertoo jotain)

6.5.2012

Virka! Mulla on virka! Ja vähän myös ihanista miehistä.

Heipä hei!

Paljon on taas ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoituksen. Olen kauheasti pohdiskellut lasten päivähoitokuvioita, lähinnä miettinyt, että tehtiinkö kauhean väärin, kun menin syksyllä töihin jne. Isosiskolla on hoidossa oleminen ottanut tosi koville, ja Pipanainen nyt vaan oli niin pieni (1v2kk), kun se meni tammikuussa hoitoon. Olen kyllä joka tapauksessa tullut siihen tulokseen, että jos vielä lapsia saadaan (toivottavasti saadaan!), niin en ainakaan alle kaksivuotiaana laita hoitoon. Sitä mieltähän mä olen ollut aikaisemminkin, mutta kyllä nyt tän kokemuksen myötä se ajatus on vaan vahvistunut.

Tää päivähoitoasioiden miettiminen on ehkä liittynyt aika pitkälti siihen, että mietin syksyä, et jos mulla ei olis töitä, niin tekisinkö pätkiä vai jäisinkö kotiin lasten kanssa vai mitä. Mutta se asia ratkesi tuossa pari viikkoa sitten, kun sain kuulla, että mut on valittu virkaan! Saan siis jatkaa tässä samassa hommassa, nyt ihan vakituisena. Tuo mun valitseminen ei ollut etukäteen mitenkään varma homma (mutta en lähde täällä juoruilemaan siitä sen enempää), joten pieni jännitys oli niskassa. Nyt tuntuu tosi hienolta, kun on vakituinen työpaikka! Ihan eri fiilis tehdä töitä, kun tuntuu, että voi sitä omaa hommaansa lähteä kehittämään ja tehdä vähän pidemmän aikavälin suunnitelmia ja tavoitteita. 

Että hymy on ollut herkässä :) Ja viran varmistuttua on tuntunut siltä, että ehkä Pipanaisen varhainen hoitoonmeno ei sittenkään ollut liian suuri uhraus. Virkoja ei ihan joka nurkalla kasva, ainakaan niin, et ois lyhyt työmatka ym., ja tällä työkokemuksellani olisin voinut hyvinkin joutua tekemään pätkätöitä vielä vuosikausia ennen vakipaikan saamista.

* * * 

Kävin Isosiskon kanssa viime viikonloppuna kahdestaan "matkalla". Mentiin junalla mun siskon luo (parin tunnin junamatkailu oli elämys!) ja siellä sitten serkukset leikki keskenään ja käytiin mökilläkin vähän mummoa ja pappaa tapaamassa. Oli tosi kivaa olla Isosiskon kanssa ihan kahdestaan liikkeellä, kun kuitenkin yleensä joutuu kauheasti Pipanaista vahtimaan ja menemään sen ehdoilla. Pitäis yrittää enemmän tehdä juttuja vaan jomman kumman lapsen kanssa, että ne sais ihan omaa aikaa. Tosin nyt perjantaina Mies vei Isosiskon uimaan ja mä olin sit Pipanaisen kanssa naapurissa leikkimässä, ihan kivaa sekin. 

* * * 

Ja tänä viikonloppuna meillä on ollut kauan ja hartaasti odotettu aikuisten viikonloppu. Miehen vanhemmat haki lapset eilen yökylään mummilaan (ja ilmeisesti lapset oli päässeet uimahalliin ja hampurilaisille, Pipanainen eka kertaa molemmissa) ja meille tuli hyvä ystävämme J ja mun pikkuveli E. Viikonlopun pääasiallisena tarkoituksena on ollut pelata lautapelejä (mitä ihan kohtalaisen huolella tehtiinkin. Mä olin eilen voittoisa, tänään enää en), mutta lisäksi ehdittiin syödä paljon ja hyvin, jutella syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, saunoa jne. Ihan huippu viikonloppu! J lähti jo kotiin, E ja Mies tuolla nyt katsoo jääkiekkoa. Mun elämässä on ihania miehiä! Tässä ne tärkeimmät melkeen olikin kerralla koolla (paitsi meidän isä tietty). 

Nyt jaksaa taas hyvällä mielellä uuteen viikkoon (joskin kovin väsyneenä). Onkin aikamoista hullunmyllyä nää viimeiset 4 työviikkoa. Kauheasti tekemistä töissä, pitkiä päiviä, kokouksia ja yksi vanhempainiltakin ja lisäksi Mies on suurimman osan ajasta työreissuissa, eli mun pitää sit sumplia lasten hoito jotenkin niinä päivinä, kun oon töissä iltaan saakka. Rankkaa, mutta kohtahan tässä on kesäloma! Sitä odotellessa... :)

19.4.2012

voi yrjö.

Mä en ala. TAAS kipeänä. Minä, oksutaudissa. Oujee.

Just kun olis ollut oikeasti aika tärkeitä hommia töissä. Tai ainahan ne on tärkeitä ja on hankalaa, jos joutuu olemaan pois töistä, mut nyt jäi työkavereiden niskoille ihan liikaa mun töitä. Plus tänään olis ollut kokous, johon oisin kyllä halunnut päästä, kun tykkään kokouksista (tiedän, olen outo).

Ja just, kun Mies on työreissussa. Mikäpä sen parempaa, kuin saada oksutauti, kun on lasten kanssa yksin kotona... Onneksi en ole kotiäitinä, voin sentään viedä lapset hoitoon ja maata 7 tuntia koomassa kotona. Meillä ei ole oikein käynyt hyvä tuuri tänä vuonna noiden Miehen työreissujen kanssa. Ekan se joutui jättämään väliin, kun Isosisko oli vatsataudissa ja Mies jäi sitä hoitamaan. Toinen meni sivu suun, kun Mies ite oli angiinassa (ja kyllä harmitti, kun noista kuitenkin sais ihan kivasti lisää rahaa...). Ja nyt mä sitten olen sairaana, kun Mies on poissa. 

No, olen muistellut tässä vajaan kahden vuoden takaista kertaa, kun Miehen reissun aikaan ensin Isosisko sai noroviruksen ja alkoi voimallisesti oksentaa ruokakaupassa, ja sit seuraavana päivänä oli mun vuoro (paitsi ettei ruokakaupassa, onneksi). Silloin olin vielä kotiäiti ja raskaanakin, ja kaikkea. Että helpommalla nyt kuitenkin pääsee. Oikeastaan nyt alkaa olla jo vähän parempi olo, kun kerran pystyy jo tässä koneellakin istumaan ainakin hetken.

14.4.2012

Sinulle on postia.

Taisin mainita jokunen aika sitten, että jospa sairastelut oli tältä keväältä sairasteltu. hah hah. hahhahhahhahhahhahaaa.

Pipanainen tuli kipeäksi, kuume huiteli lähellä neljääkymmentä. Isosiskokin tuli kipeäksi, se oli kyllä vaan päivän sairas. Mäkin tulin kipeäksi. Mulla ei vaan ollut kuumetta ollenkaan, joten sinnittelin ensin viikon töissä karmeassa yskässä ja ääni melkein kokonaan pois (vähän hankalaa puhetyöläiselle), makasin pääsiäisen kauhean kipeänä (varmaan poskiontelotulehdus taijokusellainen, kun oli ihan karmeita päänsärkyjä), ja sitten sinnittelin tän viikon vielä töissä. Nyt alkaa elämä voittaa.

Jännityksessä eletään. Tää mun työ on ollu nyt virkana auki, ja olen sitä tietysti hakenut, mutta kun mulla on vaan kahden aineen pätevyys, niin saapas nähdä, miten käy. Olen aika vahvasti varustautunut siihen, että mulla ei ole syksyllä töitä. No, sitä on nyt turha murehtia.

Muutenkin töissä on nyt kauhea vauhti päällä, kevään koerumba alkaa ja tekemistä on kaikin puolin enemmän kuin ehtisi tehdä. 7 viikkoa kesälomaan. 

Pipanainen on muuttunut jotenkin kauhean isoksi. Ja sillä on Uhma. Vitsit, jossain välissä kun taas ehtii, niin pitäis kirjoittaa noista lapsista. Ne on niin mainioita. 

Mutta tulin nyt vaan kertomaan, että osallistun Sinulle on postia-haasteeseen. Jotain kivaa kevääseen ja alkukesään :)

26.3.2012

Marianpäivä

Eilen oli Marianpäivä. Marianpäiväähän vietetään sen muistoksi, kun enkeli ilmoitti Marialle Jeesuksen saavan alkunsa. Tässä Raamatusta, Luukkaan evankeliumista 1:26-56:

Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudellaan, Jumala lähetti enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: "Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!" Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Mutta enkeli jatkoi: "Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua." Maria kysyi enkeliltä: "Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon." Enkeli vastasi: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella -- hän, jota on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." Silloin Maria sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." Niin enkeli lähti hänen luotaan.

Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin.  Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä.  Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!"

Silloin Maria sanoi:

-- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta,
Vapahtajastani,
 sillä hän on luonut katseensa vähäiseen
palvelijaansa.
Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua
autuaaksi,
sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria
tekoja.
Hänen nimensä on pyhä,
polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa
niille, jotka häntä pelkäävät.
Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja,
hän on lyönyt hajalle
ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan
ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.
 Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista,
hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa
Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.

  Maria viipyi Elisabetin luona noin kolme kuukautta ja palasi sitten kotiinsa. 

Muistelin eilen omia raskaaksitulemisia. Olen kolme kertaa tullut raskaaksi, ja aina se positiivinen raskaustesti on ollut  tosi iso juttu. Valtavan iloinen ja ihana asia, koska joka kerta lapsi on ollut hartaasti odotettu ja toivottu. Ja tietysti myös jollain tapaa odotettavissa ollut, ei ole ollut mitään ylläripyllärivauvoja meillä. 

Päädyin sitten miettimään, että miltä Mariasta on mahtanut tuntua. Aivan valtava pommi tuo on uutinen on ollut. Jos kerran mullekin raskaaksitulo on ollut tosi iso asia, vaikka se on ollut odotettavissa oleva ja kaivattu asia, mihin ei ole liittynyt mitään yliluonnollista, niin kuin älyttömän iso uutinen on se, että enkeli tulee kertomaan neitsyelle, että se tulee raskaaksi, ja vieläpä synnyttää Jumalan pojan... Puuh. On siinä varmaan sulattelemista ollut, vaikka tietysti Jumala on sitten antanut Marialle myös voiman noinkin iso asia kestää. Jotenkin haluaisin ajatella, tuosta Marian kiitosvirrestä huolimatta, että Maria on vähän myös miettinyt, että voi apua, mitähän Joosef sanoo (no Joosefhan meinasi kaikessa hiljaisuudessa purkaa kihlauksen, kunnes enkeli kävi hänellekin vähän viemässä viestiä), miten mä pärjään pienen vauvan kanssa, mitä jos sillä on koliikki, eihän meillä ole sille edes vaatteita vielä, miten mä osaan sen kasvattaa, rupsahtaako mun rinnat, IIK ÄÄK APUA.

Mutta niin. Omien lasten myötä on tullut varsinkin jouluisin ja näin Marian päivän aikaan ja muutenkin Mariasta tai Jeesuksen lapsuudesta puhuttaessa aina peilattua niitä juttuja omiin kokemuksiin. Siis että millaista on oikeasti ollut synnyttää jossain tallissa, millainen Jeesus on ollut vauvana jne. Jotenkin ne asiat on Raamatussakin tullut läheisemmiksi. Ymmärrän, miksi katolilaisille Maria on niin tärkeä, siihen on helppo (ainakin kaikkien äitien) samaistua. 

Vähän keskeneräisiä ajatuksia nämä vielä, mutta ajattelin, että jos en nyt niitä laita ylös, niin jää taas laittamatta. Ja nyt lopetan ajattelun tältä erää, koska Mies odottaa mua pelaamaan. Meillä on molemmat lapset kipeänä, ja siis jo unten mailla, ja sen sijaan, että kaivaisin laukustani työpaperit ajattelin voittaa yhden erän Mallorcaa :)

14.3.2012

voi tauti.

Ollaan viime aikoina sairasteltu. Isosisko sai vatsataudin silloin hiihtolomareissulla. Kaikki yöt ja osa päivistä meni aika pitkälti karseassa vatsakivussa, mutta ei se kuitenkaan oksennellut tms. Ihan kiva reissu oli, Isosisko varsinkin nautti samanikäisen serkkunsa seurasta. Käytiin hiihtoretkellä lasten kanssa (hiihtoikäiset lapset Isosisko ja serkkunsa J hiihtivät suurella hartaudella n. 100m läheiselle parkkikselle, jossa sitten syötiin eväät. Pipanainen matkusti pulkassa ja vauvaserkku D torkkui vaunuissa. Oli elämys!) ym. Mummolassakin oli kivaa, vaikka Isosisko oli siellä tosi kipeä. Mutta enon vanha rattikelkka oli jännä, ja Pipanainen tykkäsi portaista. 

Isosiskon vatsatauti jatkui vaan ja Mies joutui jättämään työreissun sen takia väliin, jäi siis kotiin hoitamaan lasta. Harmitti, kun meni aika iso rahasumma sen takia ohi, mut eihän näille mitään voi. Isosisko joutui sitten lääkärissäkin käymään (alettiin jo epäillä, et on jotain muuta kuin perus-vatsatautia, kun kamalasti vaan särki vatsaa eikä oksentanut tms) ja ihan peräti verikokeissakin, joka oli tietysti kova paikka. Onneksi Mies hoiti ne reissut, se on tuollaisissa niin paljon mua parempi!

Viime viikolla Miehen piti taas olla työreissussa, mutta niin vaan meni sekin sivu suun, tällä kertaa Mies oli nimittäin itse kipeänä. Viikonlopuksi oltiin suunniteltu aikuisten lautapeliviikonloppua, mutta Anoppi tuli oksutautiin, eikä voitu viedä lapsia mummilaan hoitoon. Ihan kiva viikonloppu oli silti, mun veli ja ystävämme J tulivat kylään kuitenkin, ehdittiin pelailla jonkin verran lasten kanssa ja yöllä, ja syödä kauheasti kaikkea hyvää tietysti myös. Eli ihan kivaa oli, vaikka ei mennytkään niin, kuin oltiin suunniteltu. 

Mulla oli ranne kamalan kipeänä viikon verran. Askarreltiin Isosiskon kanssa meille oma lautapeli, mihin piti tietysti myös tehdä pelinappulat. Löysin jemmasta ikivanhaa cernit-massaa, joka ankaran pehmittelyn jälkeen ihan toimi. Pari tuntia pyörittelin cernitistä pelinappuloita, helmiä, nappeja ym (kun halusin saada ne kaikki käytetyksi). Seuraavana päivänä oli sitten ranne kipeä. Jotenkin kummallisesti runsas kirjoittaminen, yhden sängyn putsaaminen ja puleeraaminen (saatiin Pipanalle sänky mun äidin työkaverin ullakolta), pannaritaikinan vatkaaminen, Pipanaisen nosteleminen ja kanniskelu, mutakakun ja valkosuklaa-mustikkakakkujen vatkaaminen ym enimmäkseen vasemmalla kädellä ei auttanut oikeaa kättä paranemaan. Maanantaiaamuna en meinannut pystyä enää ajamaan autoa (tai siis vaihtamaan vaihdetta) ja kirjoittamista oli turha yrittääkään. Luovutin, ja varasin lääkäriajan tälle päivällä. Joku varmaan rukoili mun käden puolesta tai jotain, koska eilisaamuna käsi toimi taas ihan normaalisti, ja peruin sen lääkäriajankin. :)

Oispa kaikki sairastelut ja muut vaivat tältä erää tässä!