31.8.2015

Heinä-elokuun kirjoja

Mun kirjojen listaus on vähän lipsunut, ja jokunen heinä-elokuussa luettu hömppäkirja on jäänyt merkitsemättä listaan. Mutta eipä ne olekaan kovin kummoisia olleet. Tässä nyt sitten näitä muita.

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt
Aikuisten satuja. Just sellaisia oikeita satuja, joissa tapahtuu ihan outoja asioita oudolla logiikalla, kuten perinteisissä saduissa kuuluukin. Virkistävän erilainen kirja.

Maeve Binchy: Italian illat
Perus-Binchyä. Ihan mukava leppoisa mökkilukeminen. Oikeat ihmiset saavat toisensa, pahikset rupeavat hyviksiksi jne.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Tänään kotona-blogin suosituslistalta bongattu. Tykkäsin kyllä, vaikka aika ennalta-arvattava olikin. Oli kumminkin sellainen kirja, johon oli mukava uppoutua. Suosittelen ehdottomasti muillekin romantiikan ystäville :)

Vainio-Korhonen&Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat
(Minkähän takia mä kirjaan asiakirjoista yleensä vaan kirjoittajien sukunimet?) Historiatietoa suomalaisten rakkausasioista ja avioliitoista keskiajalta nykypäivään. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen oli, kannattaa lukea.

Audrey Magee: Sopimus
Tätä oli suositeltu useammassakin lehdessä. Kirja kertoo nuoresta parista, jotka toisen maailmansodan natsi-Saksassa solmivat järjestetyn avioliiton. Oli kyllä hirmuisen hyvä, mutta mä vähän petyin, kun jostain syystä olin etukäteen saanut sen käsityksen, että kirjassa olisi ihan toisenlainen loppu. Aika realistinen ja julmakin oli, että jos olet jo oman kiintiösi ihmisten todellista luontoa jne saanut täyteen, niin jätä väliin.

Jeremy Archer: Kane ja Abel
Kälyn mies (voiko sitäkin sanoa langoksi?) tätä mulle suositteli, ja voin jakaa suosituksen eteenpäin. Pitkä, paksu ja monipolvinen tarina kahden miehen elämänkohtaloista ja niiden kietoutumisesta toisiinsa. Kiinnostava ja hyvä kaikessa kliseisyydessään. Ehdottomasti kannattaa lukea. 

30.8.2015

Töiden aloitus

Kaksi viikkoa töitä ynnä muuta takana. Älyttömän väsyttävää ja rankkaa!

Laskin, et mulla on töissä opeteltavana suunnilleen 130 nimeä. Osaan jo yli puolet. Töissä on ollut kivaa, hurjan rankkaa ja pientä ammatti-identiteettikriisiäkin on ollut ilmassa. Mutta tykkään. Huomaa olleensa 2,5 vuotta poissa, kun kaikki oppilaat on uusia, ei enää oikein itse muista miten on asioita aiemmin opettanut ja ihan tavallinen työnteko tuntuu vaan hirmuisen väsyttävältä. Plus että tietysti sain hoidettavakseni samat ylimääräishommat kuin aiemmin, vaikka olin vähän toivonut pääseväni niistä eroon. 

Isosiskolla alkoi koulu. On tykännyt koulusta ja iltapäiväkerhosta kovasti. 2,5km koulumatkaan neiti saa kotiin päin tullessa tuhrautumaan parhaimmillaan puolitoista tuntia, kouluun päin menee 45min. Hän ottaa nämä asiat hyvin rauhallisesti. Äidillä meinaa mennä hermot lapsen aamutoimien vierestä katsomisessa. Kesken pukemisen kun voi tulla mieleen järjestellä vaikka ponnareita puolisen tuntia. Mitähän siitä sitten tulee, kun mulla ens jaksossa on kahdeksan aamuja ja Isosisko joutuu hoitamaan aamuhommansa itsenäisesti. Nythän mulla alkaa opetus joka päivä yhdeksältä, joten oon voinut pienemmät hoitoon vietyäni kipaista vielä kotona katsomassa, että Isosisko on saanut aamutoimet hoidettua (tai siis että ei ole saanut) ja joinain aamuina se on saanut kyydin osalle koulumatkasta. 

A-äännettä ovat harjoitelleet lukemaan. Matematiikkaakin on ollut, ja liikuntaa. Toki lukujärjestyksessä on myös ympäristötietoa, uskontoa, musiikkia, kuvista ja käsitöitä, mutta ilmeisesti osa niistä alkaa vasta ensi viikolla. Vanhempainiltakin oli jo, ja huomenna mulla on vanhempainvartti, vaikka vähän itsekin hämmästelen, et mitä juteltavaa tässä kahdessa viikossa on ehtinyt tulla... Huomennahan se nähdään :)

Pipanainen on tykännyt hirmu paljon olla hoidossa. Ainut hankaluus näin vanhemmat näkökulmasta on se, että kun Pipanainen (joka jätti päiväunet pois yli 2 vuotta sitten) nukkuu hoidossa päikkärit, niin illallahan se sitten jaksaa kupata kymmeneen tai ylikin. Muut lapset simahtaisi siinä 7-8 paikkeilla (Isosisko jo seiskalta, Poikanen kahdeksan jälkeen). Ja kun Pipanainen valvoo kymmeneen, niin kyllä on vaikea saada se kiskottua aamulla seitsemän tienoilla sängystä. Kauheaa kiukkuilua ja itkemistä on aamu. Ja varmasti on päiväuniaikaan väsynyt tyttö, varsinkin kun unta haetaan yli tunti. Siinähän se kierre sitten on valmis... Isosiskon kanssa meillä oli aikanaa tosi rankkaa nää nukkumisjutut, oikeastaan koko sen vuoden, mitä se ehti olla päivähoidossa ennen Poikasen syntymää. Tuntui, että koko elämä pyöri yhden nukkumisten ympärillä. Toivottavasti Pipanaiselle syntyisi jonkinlainen parempi rytmi.

Poikaselle ensimmäinen kunnon hoitoviikko oli rankka. Ei olisi millään halunnut mennä, tuntui tietysti päivät pitkältä ilman äitiä. Aamulla kun sanoin, että mennään päiväkotiin, se lähti karkuun. Sitten sain väkisin pukea kengät karjuvalle ja kiemurtelevalle lapselle, kantaa sen väkisin autoon, kuunnella huutoa koko automatkan, kantaa sen väkisin sisään ja käsipesujen ym rutiinien jälkeen lykätä sen yhä täyttä kurkkua huutavana hoitajan syliin, ettei se karkaisi mun perään. Kyllä tuntui pahalta! Mutta onneksi viime viikko meni jo paremmin. Pieniä ikäväitkuja vaan tirautteli ja oli sitä mieltä, että päiväkodissa on kivaa. 

Näin ne uudet rutiinit alkaa muodostua. Nää pari ekaa viikkoa on kyllä menny silleen, että kun mä tulen töistä puhkiuupuneena, niin haen pienet hoidosta ja ootellaan Isosisko ip-kerhosta, ja sitten meillä on kotona uupunut äiti ja kolme väsynyttä lasta. Pinna kireällä ollaan kaikki, lapset riitelee ja äiti rähisee. Hirveän kivaa. Mutta jospa alkaisi pikkuhiljaa helpottaa, kun kaikki totutaan uudenlaiseen arkeen. Niin toivon.

12.8.2015

Päivähoidon alku.

Poikasella ja Pipanaisella oli tänään eka hoitopäivä. Lyhyt sellainen, vein ne aamupalalle hoitoon ja hain lounaan jälkeen. Poikanen vähän vakavana ja varuillaan jäi hoitoon, mutta kuitenkin ihan mielellään. Mä jännitin kovasti, miten se pärjää, onko ikävä ja saako syötyä jne. Mutta kun menin hakemaan, niin vastassa oli iloinen poika, jolla oli ollut tosi kivaa. 

Yhtään ei ollut ikävöinyt, eikä tarvinnut edes pehmoleluaan turvaksi. Ruoka oli maistunut sekä aamupalalla että lounaalla ja hyvin oli sujunut kaikin puolin. Poikanen itse kertoi päivästään, että "puuo yvää, maito yvää, eepä yvää. Kivaa oli. Heihei äiäkoti, uomenna ähdään!" Puuro oli tehnyt sen verran hyvän vaikutuksen, että kun juteltiin siitä, miten huomennakin on päiväkotipäivä, ja kun mä sanoin, että mitähän sä huomenna päiväkodissa teet, hän suunnitteli: "taas ota yvää puuoa. Leikin montaa autolla." Siinähän sitä onkin tekemistä seuraavalle muutaman tunnin päivälle.

Mahtavaa, että oli noin hyvä alku! Perjantaina pitäisi sitten jäädä päiväunillekin, kun mulla on jo ihan pitkä kunnon työpäivä. Saa nähdä, ottaako se sitten koville, tai tuntuuko kurjalta, kun se jossain vaiheessa hoksaa, että hoidossa pitääkin olla viitenä päivänä viikossa... Mutta silti, mahtavan hyvä alku!

Pipanaisella oli myös ollut hirmuisen kivaa hoidossa. Ryhmässä on joku uusi poika, joka on kiva, ja nyt Pipanaista on vähän pohdituttanut, että pitäisikö sittenkin mennä sen uuden pojan kanssa naimisiin ja hylätä nykyinen sulhanen, jonka kanssa on jo vuosi häitä suunniteltu. Mahtavia nää pienten pohdinnat! :)

Sillä välin kun pienet oli hoidossa, mä kävin vähän työpaikalla, Isosisko mukanani. Kasasin kirjoja jo valmiiksi ryhmille, etsiskelin kadonneita opeoppaitani, ja muutakin 2,5 vuoden poissaolon aikana paikkaa vaihtaneita tavaroita, opettelin uuden sähköpostin käyttöä ja muuta sellaista pientä. Huomenna olisi tarkoitus myös käydä töissä; lupasin esitellä koulua naapurin vaihtarille, ja sitten jos saisin valmisteltua ekan koulupäivän jutut ja tiistain tunnit, niin olisin tyytyväinen. Lukukausisuunnitelmia ja sellaisia olenkin jo kotona miettinyt, ja käynyt läpi vanhoja ja vielä vanhempia työpapereita (niissä olisi kyllä vielä järjesteltävää aika lailla). Nyt alkaa tuntua tosi kivalta päästä taas töihin.

32v

Täytin eilen 32 vuotta. Tässä vaiheessa elämää syntymäpäivä ei valitettavasti oikeuta minkäänlaiseen erityiskohteluun: lapset riitelee ihan yhtä paljon ja kotityöt pitää samalla lailla hoitaa kuin tavallisenakin päivänä. Niinpä eilisenkin ohjelmassa oli kolme koneellista viikattavaa pyykkiä, kaksi koneellista pestävää, yhden ison maton pesu, viinimarjojen poimimista, siivousta, imurointia sekä tietysti kaikki jokapäiväiset ruoanlaitot, tiskihommat, kakkapyllyn pesut ynnä muut. 

Mutta sain mä onnitteluja sentään :) Mun mummo soitti jo edellisenä päivänä vuosittaisen "onkos nyt sinun vai siskosi syntymäpäivä"-puhelun (meillä on syntymäpäivissä 10 päivän ero, eikä mummo ole ikinä ihan varma, kummin päin ne menee. Se hänelle suotakoon, kun ikääkin on jo 86 vuotta). Päivän sekaannus johtui siitä, että mummo oli Roseniuksen saarnateksteissä päivän edellä :)

Tytöt askartelivat mulle (ihan omasta aloitteestaan) nätit kortit ja yhdeltä rakkaalta ystävältä sain aivan ihanan synttärilahjan: lupauksen viedä mut elokuviin! En olekaan käynyt elokuvissa ainakaan kahdeksaan vuoteen, muuta kuin lasten kanssa lastenelokuvia katsomassa. Perhe ja muutama kaveri muisti laittaa viestin ja ainakin äidiltä ja anopilta on jotain lahjusta luvassa joskus.

Ja olin mä leiponut itselleni synttärikakuksi mutakakun, ja välipala-aikaan söin sitä niin paljon kuin huvitti. Eli paljon. (Tänä aamuna olikin sitten vatsa niin sekaisin, että. Hyvä minä)

Oikeasti olen kyllä tosi kiitollinen siitä, että mun syntymäpäivä oli just sellainen kuin oli. Että nyt, 32-vuotiaana, mulla on elämässä kaikki hyvin. Mulla on aviomies, joka ei ehkä muista syntymäpäivää, mutta kantaa vastuunsa arjesta ja kaikesta ja on ihan mahtava, kolme ihanaa lasta, joiden sotkuja siivota* ja riitoja ratkoa, koti siivottavaksi, piha viinimarjoineen hoidettavaksi, kivaan työhön paluu edessä ja oonpa vielä tervekin. Mitä muuta enää voisi kaivata?

Onhan tässä toki kaikenlaisia kiemuroita ja kriisejä ollut ja tuleekin. Parisuhde, äitiys, lastenkasvatus, oman pään sisältö, talousasiat jne jne ei ole aina helppoja ja mutkattomia, enkä todellakaan koe kaikessa onnistuneeni. Mutta noin yleisesti ottaen elämä on aika ihanaa. Kiitos Herralle siitä! :)


* Eilen ne keksi tehdä hiekkalaatikkoon vesipuiston. Ensin ne leikki mutakylpyä, ja sitten vesipuisto. Vesipuistossa oli myös liukumäki, josta Poikanen oli selvästikin moneen otteeseen laskenut. Voinette arvata, miltä näyttää lapsi, joka on laskenut hiekasta rakennetussa vesiliukumäessä :D Mä olin kyllä suunnilleen tietoinen niiden puuhista, mutta annoin puuhata, koska piti saada viinimarjat poimittua, ja koska musta oli ihanaa, että ne keksi kivaa puuhaa, jossa kaikki kolme voivat olla samassa leikissä. Sotkun voi aina siivota.

11.8.2015

kymppisynttärit

Tänään on muuten täsmälleen 10 vuotta siitä, kun perustin ekan Hippuja-blogini. Huisaa, vuosikymmen bloggausta!

Hiput on ollut salasanan takana jo pitkään, kun musta ei alkanut enää tuntua mukavalta kirjoittaa melko tunnistettavasti. Mulla on ollut ajatuksena siirtää pikkuhiljaa ne vanhat kirjoitukset sieltä tänne (koska tykkään itse lukea myös vanhoja juttuja), mutta se projekti on vielä ihan alullaan. Jos joku joskus kiinnostuu ja haluaa lukea vanhoja juttuja, vaikka Isosiskon ja Pipanaisen vauva-ajoista, niin huhuilkaa kommenttiboksissa, mä laitan kyllä edellisen blogin osoitteen ja salasanan :)

10 vuotta. Vau.

6.8.2015

Tänään.

Ah näitä meidän muksuja! Vaikka olen sata kertaa päivässä menettämässä hermoni niiden keskinäisiin riitoihin, niin kyllä vaan ne tuottaa mun päiviin myös huumoria, useimmiten tahattomasti.

Tytöt ovat opettaneet Poikasta sanomaan "kamoon beibi", kuulemma, koska mummi sanoo aina niin (terkkuja vaan anopille!). Poikanen melkein osaa. Meillä kuljeskelee 2,5-vuotias nuorimies, joka hokee "haloo beibe" pilke silmäkulmassa ja odottaa haleja palkaksi.

Juteltiin tyttöjen kanssa keräilyharrastuksesta. Isosisko on keksinyt alkaa kerätä pieniä lelukoiria. Pipanainen mulle selvitti, mitä hän keräilee: "no tietystikin timantteja ja jalokiviä ja kultaa. Koska niitä voi löytää maasta ja ne kimaltaa ja minä tykkään niistä." Toistaiseksi Pipanaisen kokoelma koostuu muutamasta kivestä, jotka ilmeisesti neidin itsensä silmissä ovat kimaltavia :)

* * *

Käytiin tänään Poikasen kanssa ylimääräisessä neuvolassa. Puhe- ja painokontrolli on käynnin syy. Puhetta tosin ei tarvinnut sen enempää ihmetellä, kaveri kun juttelee jo 5-sanaisilla lauseilla (puoli vuotta sitten siis sanavarastossa oli kymmenkunta sanaa), vaikka toki puhe on vielä epäselvää ja sanoita puuttuu kirjaimia. Mutta kehittynyt niin hyvin, ettei tarvitse sitä puolta surra.

Painoa sille ei sitten vaan millään tule. Tänään mitat oli 95,5cm ja 11,8kg. Puolessa vuodessa oli tullut onneton 800g painoa ja painokäyrä laskenut entisestään. Terkkarin kanssa aiheesta juttelimme ja molemmat arveltiin, että todennäköisesti laihuus johtuu ihan vaan siitä, että kaveri on varsin valikoiva ja pieniruokainen. Terkka laittoi meidät kuitenkin vielä lääkärille, kun sattui lääkäripäivä olemaan. Lääkäri tuli samaan lopputulokseen. Sovittiin, että käydään marraskuussa uudelleen punnituksella, ja jos vielä käyrä laskee (tai jos kaveri alkaa syödä, mutta silti käyrä ei nouse), niin sitten aletaan selvitellä, josko taustalla on diabetes, keliakia, kilpirauhanen tai muu. Nyt vaan yritetään saada se syömään (mitähän siitäkin sitten päiväkodissa tulee...?)

Käytiin kaupungilla ostamassa Poikaselle hoitoreppu, saappaat ja kasvunkansio. Ynnä ruokaa ja muuta perustarviketta. Oli rasittava reissu, tytöt nahisteli koko ajan. Onneksi Mies haki ne ja ruokaostokset kun pääsi töistä ja mä sain käydä yksin apteekissa. Päivän oma aika :)

4.8.2015

Päiväkoti, jalkapallo ja vaipattomuus

Olipa kiva päivä tänään!

Mentiin aamulla tutustumaan päiväkotiin. Pipanainen pääsi uuteen ryhmäänsä leikkimään. Se oli ihan tohkeissaan kavereiden näkemisestä ja siitä, että sai valita itse oman lokeronsa ja tunnuskuvan siihen. Poikanen oli lähtenyt innolla päiväkotiin, mutta kun näytin sille, mistä ovesta mennään Poikasen ryhmään, niin se oli sitä mieltä, että mennään kotiin. Ihan mukisematta se kumminkin tuli mun kanssa, vaikka oli kenkiä riisuessa, tossuja pukiessa ja käsiä pestessäkin vielä sitä mieltä, että mennään kotiin. 

Paikalla oli vaan 4 muuta lasta ja kolme aikuista, joten rauhallista oli. Poikanen leikki ihan kivasti, mä istuskelin tarkoituksella vähän kauempana. Parin minuutin välein se kävi tarkistamassa, että onhan äiti varmasti paikan päällä. Ulkonakin ehdittiin vähän olla ja se oli Poikasesta kivaa, vaikka vähän muksahtikin ja parista rystysestä lähti nahka. 

Mutta sitten kun lähdettiin kotiin ja päästiin autoon, alkoi itku. Poikanen itki sellaista ihmeellistä hätäitkua varmaan puoli tuntia. En tiiä, oliko sitten kuitenkin vähän ollut jännää päiväkodissa käyminen. Veikkaan, että se oli jännittänyt, et milloin äiti häviää, kun me ollaan juteltu aika paljon siitä, että päiväkodissa ollaan ilman äitiä. No, mennään maanantaina uudestaan tutustumaan ja ensi viikon keskiviikkona alkaa sitten tositoimet. 

Isosisko oli hyvin pärjännyt kotona sen reilun tunnin, joka me oltiin pois. Mutta oli sitäkin jännittänyt sen verran, että kun tultiin kotiin, siltä pääsi itku. 

Poikasen nukkuessa pelailtiin Isosiskon kanssa Othelloa. Voitin toisen pelin, toisen Isosisko voitti (no, en pelannut kovin tosissani, mutta toisaalta en kuitenkaan neuvonut sitä). Iltapäivällä oltiin pihalla, kun oli nätti ilma. Syötiin välipalakin ulkona.

Mulla on oikea ranne jostain syystä kamalan kipeä (ei siis kannattaisi kauheasti tännekään kirjoitella) ja kun en voinut tehdä mitään hommia, mihin tarvisin kättä, meni iltapäivä ja ilta aika pitkälti Poikasen kanssa jalkapalloa pelatessa. Se on tosi kivaa! Ensinnäkin Poikanen on tosi kannustava. Se huutaa aina kun mä potkaisen, et "hyvä veto! Jes!" ja käy halaamassa usein. Toisekseen kun Poikasen tarkoituksena on potkia pallo mahdollisimman hankaliin paikkoihin (mielellään ison kuusen tai ruusupensaan alle), joista ei mielellään paljain varpain ja shortseissa käy kömpimässä, nousee jopa mun kilpailuvietti sen verran, että juoksen ihan tosissani pallon perässä. Lisäbonarina pidettiin usein Poikasen kanssa viinimarjansyöntitaukoja. Onkin niin makeita mustat viinimarjat, etten muista noin makeita syöneeni vuosiin. Melkein kuin mustikoita popsisi. Pitäis vaan saada ne kohtapuoleen kerättyä.

Pidin Poikasta ilman vaippaa. Se istuu kyllä nätistä potalla, mutta ikinä sinne ei tule mitään. Ajattelin, että nyt kun kerrankin on lämmin päivä, niin saa olla ulkona alushoususillaan. Olen kuvitellut, että märät housut tuntuisi Poikasesta sen verran inhalta, että se mieluummin pissaisi pottaan (koska se osaa kyllä pidättää, se on huomattu). Kissanmintut, lapsi leikkii ihan tyytyväisenä märissä pöksyissä, ei ne haittaa sitä ollenkaan! Sitten kun sanon sille, että onkos sulla tullut pissat housuun, se toteaa vaan iloisena, et "oosut ääkänä" ja jatkaa hommiaan. No, ollaanpa kumminkin harjoiteltu :)

Mies tuli töistä yhdeksältä. Sama eilen. Tässä pääsee vähän yh-fiiliksiin taas. 

Ai niin ja alustavat lukujärjestykset oli tullu. Mä kun niin olen stressannut Isosiskon pärjäämistä aamuisin, no nyt voinkin huokaista helpotuksesta. Mulla on nimittäin ekassa jaksossa joka päivä yhdeksän aamu! Tää on tosi poikkeuksellista, yleensä mulla on ollut pikemminkin joka päivä kahdeksaan ja aika reikäiset lukujärjestykset (siitä kyllä tykkään, musta on kiva, että päivässä lomittuu opetus ja suunnittelu. Opetus on niin intensiivistä, että 6-7 tuntia sitä yhtä kyytiä ilman yhtään hyppäriä on aika rankka päivä). Nyt ei ole yhtään ainutta hyppytuntia, paitsi tiistaina tuplahyppäri ennen iltapäivän yt-aikaa. Tunnit loppuu joka päivä kahdelta tai kolmelta. Yritän pitää lasten hoitopäivät suhteellisen lyhyinä, joten varmaan mun täytyy opetella tekemään töitä myös kotona, tai sitten ruveta supernopeaksi ja -tehokkaaksi, jotta voin hakea pienemmät hoidosta kolmelta. Katsotaan, miten tää alkaa tästä rullata.

Mutta siis aivan mahtava juttu nuo yhdeksän aamut! Nyt voin vähän katsoa Isosiskon päälle, kun se lähtee kouluun ja vaikka sillä olis kympin aamu, niin se ei joudu kovin pitkään olemaan yksin kotona. Olen tosi huojentunut.

3.8.2015

Miehen viimeiset lomapäivät

Isosiskon leirin ja Pipanaisen lomamatkan jälkeen oltiin taas vaan pari vaivaista päivää kotona ennen seuraavaa reissua. Nyt oli mun ja Miehen vuoro viettää vähän laatuaikaa kahdestaan. Kohde oli niinkin eksoottinen kuin yhden yön reissu Tallinnaan :)

Anoppi tuli jo edellisenä iltana meille yöksi. Me lähdettiin Miehen kanssa hullun aikaisin aamulla ajamaan kohti Helsinkiä, ja sillä välin kun puolitorkuksissa laivalla pohdittiin, että miksi ihmeessä ei otettu hyttiä, missä olisi voinut näppärästi nukkua aamupäivätorkut, oli anoppi hoitanut lasten aamuhommat, pakannut ne autoon ja huristellut niiden kanssa mummilaan.

Me ei tehty mitään erityistä Tallinnassa. Oltiin molemmat aika väsyksissä, joten vähän kaupoissa kiertelyä, vähän syömistä, vähän museoita, siinäpä se. Kiva oli olla kahdestaan. Kotiin tultiin yöllä, joten oltiin sovittu, että haetaan lapset seuraavana päivänä vasta. Saatiin siis kaksi yötä ihan kahdestaan, mahtavaa! Pidemmäksi aikaa en vielä Poikasta raski jättääkään (2 vuotta - 2 yötä tuntuu olevan sille ihan riittävä aika olla vanhemmista erossa). 

Torstaiaamuna päätettiin lähteä ostamaan meille pesukone ja liesi. Edellinen pesukone oli ostettu 11 vuotta sitten häämatkalta paluuta seuraavana päivänä (havaitsin taloyhtiön pesukoneen mahdottomaksi käyttää ja kieltäydyin viemästä meidän pyykkejä kummankaan vanhemmille pestäväksi), ja se oli ensimmäinen yhteiseen kotiin ostettu isompi asia. Viimeiset pari vuotta pesukone oli ollut vähän epäluotettava, se valutti aina vähän vettä lattialle ja jännittävien äänien valikoima oli melko laaja. Pari viikkoa sitten se alkoi pitää ihan karmeaa ujellusta suurimman osan pesuohjelmasta, ja mua alkoi toden teolla pelottaa, että se joko syttyy tuleen tai laskee kaikki vedet lattialle tms. Katsottiin parhaaksi hankkia uusi ennen kuin jotain todella ikävää sattuu.

Uunissa taas oli puolisen vuotta ollut selvästi ongelmia, se ei lämmennyt tarpeeksi (uuni väitti lämpötilaksi 200, uuniin asetettu lämpömittari näytti siinä vaiheessa 122), välillä sitten taas poltti leipomukset, mitä nyt milloinkin. Että sillekin oli todellinen tarve.

Saatiin pesukone ja uuni ostettua. Ehdittiin kotona vielä vähän tehdä pihahommia ennen kuin Miehen vanhemmat toi lapset kotiin. Oltais me ne voitu hakeakin, mutta anoppi ja appi nyt toivat, niin sai Mies isänsä kanssa laittaa pesukoneen kuntoon. Lapsilla oli ollut mummilassa tosi kivaa.

Perjantaina olikin sitten ihan kauhea kiukkupäivä. Kyllä taas huomasi, että lapsilla oli ollut ylimääräistä ohjelmaa ja vähän vanhempiakin ikävä. Se kaikki sitten purkautui oikein huolellisena kiukutteluna, tyhmien tekemisenä ja riitelemisenä perjantaina. Mutta sellaista se elämä joskus on. 

Mä kävin perjantaina työpaikalla hakemassa avaimet ja juttelemassa vähän niitä näitä parin työkaverin kanssa. Tämä viikko on nyt vielä enimmäkseen lomaa (oon mä jo vähän suunnitellut ensi lukuvuotta), ensi viikolla meen parina päivänä töihin tekemään suunnittelutöitä (ja teen kotona minkä ehdin) ja ensi viikon perjantaina alkaa varsinaisesti työt. Huisin jännää, kivaa, pelottavaa, innostavaa!

Lauantaina aamu näytti nätiltä, joten päätettiin tehdä vielä yksi retki ja lähdettiin Lahteen. Jos ikinä kesällä lasten kanssa Lahden suunnalla liikutte, niin käykää ihmeessä Launeen perhepuistossa ja Yli-Marolan kotieläinpihalla. Molemmat ovat ilmaisia, sijaitsevat ihan lähellä toisiaan, ja varsinkin toi perhepuisto on ihan tosi super paikka! Siellä me käytiin jo mun lapsuudessa, ja aina vaan mä ihastelen sitä, että niin kiva ja hyvin hoidettu paikka on todellakin täysin ilmainen!

Sää ei nyt sitten kuitenkaan oikein suosinut, oli kamalan kylmä. Oli meillä kyllä takit mukana, mutta tuntui, että olisi pitänyt olla pipot, hanskat ja vaikka välihousutkin. Jätettiin auto perhepuiston parkkikselle ja käveltiin kotieläinpihalle. Lapset kovasti ihastelivat oikeita eläimiä, Poikanen varsinkin oli ihan tohkeissaan lehmistä, aasista, poneista, lampaista ja pikku kileistä. Tytöt ihastelivat myös pieneläimiä (marsuja ja sellaisia).

Perhepuistossa sitten syötiin eväitä ja leikittiin. Pipanainen uskalsi jo laskea isoimmistakin liukumäistä (ja ne on isoja!). Kaikkien lasten lempipuuhaa oli (jälleen kerran) veneiden uittaminen puroa pitkin. Poikanen juoksenteli innoissaan linnakkeen kaikkiin pimeisiin nurkkiin (ja mulla oli siinä aikamoinen vahtiminen). Lasten liikennekaupungissa tytöt innostuivat potkulaudoista, Poikanen polkuautosta, jota se ei osannut polkea. Useampi tunti siellä vierähti, ja oltais oltu varmaan pidempäänkin, mutta alkoi palella (varsinkin vanhempia, jotka eivät juosseet pää kolmantena jalkana kiipeilytelineestä toiseen tai potkutelleet potkulaudalla) ja Poikanen oli ihan rättiväsynyt, eikä malttanut nukahtaa rattaisiin. Lähdettiin siis kotiin, mutta pysähdyttiin vielä matkan varrella ostamaan Isosiskolle koulureppu.

Tänään Mies palasi töihin. Tai no, kurssille, jota sillä kestää jouluun saakka. Mutta kumminkin. Me ollaan vietetty lasten kanssa kotipäivää kivojen kotipuuhien merkeissä. Huomenna käydään tutustumassa Poikasen kanssa päiväkotiin. Jännittävää! Äsken kaivelin Poikaselle ja Pipanaiselle sopivan kokoiset päiväkotitossut, hyvä niissä oli ilmeisesti tepastella.

2.8.2015

Lisää kesälomakuulumisia.

Oltiin edellisenä iltapäivänä tultu Itä-Suomen reissulta kotiin, kun jo seuraavana aamuna kukonlaulun aikoihin lähdin viemään Isosiskoa mummolaan. Isosisko ja saman ikäinen serkkupoikansa pääsivät mun vanhempien kanssa Partaharjulle Kipinä-suurleirille pariksi päiväksi. Partaharjun suurleirihän järjestetään joka neljäs vuosi (välivuosina on hiippakuntien omia leirejä), ja tänä vuonna osallistujia oli muistaakseni 1800. Leirit on Suomen poikien ja tyttöjen keskuksen järjestämiä, ja PTK taas on ikivanha kirkon varhaisnuorisotyön järjestö. Jo mun pappa oli PTK:n (taisi olla kyllä silloin vaan poikien järjestö se) toiminnassa mukana, ja mun isä on ollut lapsesta asti. Isä oli nyt taas leirillä ainakin puolittain töissä.

Sekä minä että Mies ollaan oltu noilla leireillä pariin otteeseen sekä leiriläisenä että isosena (ja itseasiassa tutustuttu siellä, tai oikeasti tutustuttu uudestaan, mutta Mies ei muista sitä ekaa tutustumista ollenkaan. Mikä onkin ehkä ymmärrettävää, koska ekan tutustumisen aikoihin mä olin 12-vuotias ja Mies 13-vuotias. Uusi tutustuminen tapahtui Partaharjun Suunta-leirillä kesällä 1999. Ei sinkoillut kipinöitä, paitsi mun suunnalta vähän kiukkuisia), ja niistä on jäänyt tosi hyvät muistot. Oli ihana, että Isosisko nyt pääsi leireilemään, toivottavasti päästäis sitten neljän vuoden päästä koko perheellä.

Vein siis Isosiskon mummolaan, josta matka sitten jatkui Isosiskolla serkun ja isovanhempien kanssa leirille. Vähän jännitti Isosiskoa etukäteen, vaikka oltiin kyllä harjoiteltu kaikenlaisia leiritaitoja (teltassa nukkuminen, astioiden tiskaaminen, puukon käyttö). Mä lähdin Isosiskon vietyäni takaisin kotiin. Kiva pieni neljän tunnin aamuajelu tuli siinä tehtyä.

Kahden päivän päästä kotiin noudettiin innostunut leiriläinen, jolla oli ollut hirveän kivaa koko ajan, ja joka on siitä lähtien (nyt siis jo reilun viikon) joka päivä puhunut, miten "leirillä me...". Ihana, että oli ollut onnistunut leiri! Leirillä oli ollut monenlaista ohjelmaa, kerätty/vaihdettu erilaisia helmiä nauhaan, veistelty kaikenlaista, seurattu erilaisia esityksiä, suoritettu monenlaisia tehtäviä, syöty ulkona ja tiskattu itse, käyty asioilla Bajamajassa, nukuttu teltassa, syöty paljon jätskiä, esiinnytty Istuvat ämpärit -leiriorkesterin joukoissa... Itsekin kokemuksesta tiedän, että Partaharjun leireillä ei tule tylsä, ja laadukasta ohjelmaa on vähän joka makuun. 

Sillä välin kun Isosisko oli leirillä mä tein Pipanaisen kanssa pienen "matkan" kahdestaan. Olin jo alkuvuodesta luvannut tytöille, että teen jossain vaiheessa kummankin kanssa yhden yön reissun ihan kahdestaan. Useimmiten liikutaan porukalla ja tuntuu, että aina mennään sen pienimmän ehdoilla.

Pipanaisen toiveet matkalle oli, että käydään lelukaupassa ja leikkipuistossa. Koska Pipanainen ei ole kovin innokas pitkien matkojen matkustaja, päätin että ei mennä kovin kauas. Ja koska lomabudjetti alkoi olla jo jotakuinkin käytetty, kysyin Pipanaiselta, tykkäisikö se olla yötä hotellissa, jossa saa itse tehdä aamupalan (ei mitenkään johdateltu kysymys...). Tykkäsihän se ajatuksesta kovastikin, joten Omppuhotelliin siis.

Mentiin junalla kaupunkiin. Poikanen oli meidän mukana, koska kun se kuuli puhuttavan junasta, se halusi kovasti mukaan, eikä raskittu sitä hupia siltä kieltää. Miehen ja Poikasen matka oli siis samaan suuntaan mummilaan, Mies ajoi sitten autolla ja tuli hakemaan Poikasen junalta. Poikanen ei edellisestä (vuoden takaisesta) junailusta tietenkään mitään muistanut, ja se oli ihan tohkeissaan, kun pääsi junaan. Pitäisi muistaa useammin mennä jonnekin junalla, vaikka se onkin kallista ja epäkätevää, koska se on kuitenkin lapsille kiva elämys. Ja siis eihän toi lyhyiden matkojen kulkeminen lähijunilla mikään iso sijoitus ole.

Pipanainen oli junassa jo niin konkaria, katseli maisemia jne. Poikanen istui vakavana kädet ristissä, teki huomioita maisemasta ja aina junan lähtiessä asemalta huusi kovaan ääneen "UNA KAKKAA TAAS!!!" (= juna matkaan taas). Saimme osaksemme katseita.

Mies tosiaan otti Poikasen kyytiin ja ne jatkoi autolla mummilaan. Mä ja Pipanainen suunnattiin kulkumme heti ekaksi sinne lelukauppaan, josta Pipanainen sai omilla rahoilla ostaa lelun (valitsi jonkun isosilmäisen pehmoelukan). Vähän muutakin osteltiin, mm. herkkuja illaksi ja pienet tuliaiset sisaruksille. Sitten mentiin ravintolaan syömään (ruoka oli ihan plaah, mutta paikka olikin valittu sen perusteella, että siellä oli lapsille leikkipaikka, mikä oli Pipanaisen mielestä oleellisen tärkeä kriteeri), ostettiin kaupasta banaania, karjalanpiirakkaa ja jogurttia aamupalaksi ja tallusteltiin hotellille.

Hotellilla Pipanainen halusi katsoa telkkaria sängyssä (harmi vaan, Pikku Kakkosesta ehdittiin nähdä vaan viimeinen ohjelma), leikkiä uudella pehmolelulla, leikkiä äidin kanssa piilosta (haastavaa keksiä piiloja pienessä hotellihuoneessa!), vähän herkutella jne. Millään se ei olisi uskaltanut käydä nukkumaan, kun arveli, että ehkä huoneeseen voi tulla murtovarkaita tms, mutta nukahti se viimein. Mä sit vielä illalla vähän neuloin ja luin.

Olin suunnitellut seuraavaksi aamupäiväksi vähän enemmän tekemistä, mutta Pipanaista ei meinannut saada hotellilta pois millään. Se nukkui pitkään, katsoi sängyssä sen aamun lastenohjelmista, mitä ehti, söi aamupalaa, leikki lelullaan ja lopulta totesin, että antaa mun suunnitelmien olla. Pipanaisen reissuhan se oli, joten mitäpä mä sitä kiirehtimään. Lopulta lähdettiin leikkipuistoon. Aikansa leikittyään Pipanainen totesi, että hän haluaisi lähteä jo mummilaan. Lähdettiin siis odottelemaan bussia, odotellessa Pipanainen ehti vielä syödä jätskin. Bussissa sitä jännitti kovasti (tosi harvinaista herkkua millään julkisilla kulkeminen, kun ei niitä meillä päin oikein kulje), ja täytyy myöntää, että vaikka siitä on jo kolme vuotta, kun oltiin bussissa, joka kaatui, muakin pelottaa nykyään aina linja-autoissa. Bussiin kumminkin päästiin ja bussilla mummilaan.

Pipanaisen mielestä oli tosi ihana ja kiva matka. Tosi vähästä ja pienestä se lapsen ilo syntyy, itsestä tuntui, että eihän me oikein tehty juuri mitään. Mutta Pipanainen tykkäsi hirmuisesti, joten hyvä niin. Syksymmällä sitten joku reissu Isosiskon kanssa.

1.8.2015

Mökkimatkalla taas.

Keväällä mietittiin, mitä kukin haluaisi kesän aikana tehdä. Mies halusi mökkeillä ja toivoi, että ehdittäisiin tehdä kahdestaan joku pieni reissu. Minä halusin mökkeillä (eri mökillä kuin Mies) ja käydä yksinäni jossain (toki kannatin myös Miehen ehdotusta kahdenkeskisestä ajasta). Isosisko halusi päästä Linnanmäelle, mökille ja kummisedän luo yökylään (koko perheellä). Isosiskon oli myös jo aiemmin mun vanhemmat kutsuneet Partaharjun Kipinä-suurleirille kanssaan. Pipanainen halusi Muumimaailmaan ja mummolaan. Luojan kiitos, Poikanen ei osaa vielä esittää kesälomatoiveita.

Vähän on tehnyt tiukkaa saada kaikki toiveet mahdutettua kesään, kun Miehellä tosiaan oli tänä kesänä vaan kolme viikkoa lomaa. Se loma on nyt loppu, ja viimeiset kolme viikkoa ollaankin reissattu, näin jälkikäteen ajatellen vähän liikaakin. Olisihan se ollut kiva kotonakin olla, vaikka mä ja lapset sitä hupia ollaan tietysti saatu nauttia ihan riittämiin.

Lintsillä ja mummolassa käytiin jo ennen Miehen loman alkua. Samoin mökillä (sillä Miehen toivomalla) oltiin juhannuksena ja sitten viikonloppuna vähän ennen Miehen loman alkua. Loman alkajaisiksi suunnattiin Muumimaailmaan. Ehdittiin olla kotona välissä kokonaiset kaksi päivää, kun lähdettiin jo reissulle Itä-Suomeen toteuttamaan mun ja Isosiskon toiveita.

Ekaksi suunnattiin mun isän ja sedän mökille. Tuo on siis ollut aikoinaan mun isovanhempien mökki, ja mulle siksi rakas lapsuuden paikka. Paljon niitä lapsuuden paikkoja ei enää olekaan jäljellä, kun lapsuudenkoti on myyty ja suurin osa isovanhemmistakin jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. No toinen mummola on vielä, ja toisten isovanhempien mökkikin olisi, mutta siellä ei ole tullut käytyä vuosiin. Tälle mökille on vaan pakko päästä kerran kesässä nauttimaan olosta ja muistelemaan menneitä. Mulle on myös tärkeää, että mun lapsilla on joku kiinnekohta mun lapsuuteen.

Tällä mökillä on uusi mökki. Mun lapsuudessa siellä oli vaan sauna ja aitta, kun mökki oli palanut parikymmentä vuotta aiemmin. Mun pappa ei koskaan saanut aikaiseksi rakentaa uutta, joten mökki oli useamman kymmenen vuotta vaan saunapaikka (tai yövyttiin me teltassa/aitassa toisinaan), mikä ei kauheasti haitannut, koska silloinen mummola oli vaan puolen tunnin ajomatkan päässä. 

Muutama vuosi sitten isä ja setä kumminkin rakennutti uuden pienen mökin, ja nyt kelpaa olla.


Mökkisäät oli tän kesän mittakaavassa ihan hyvät, satoi vaan yhtenä aamupäivänä. Ulkonakin tarkeni pääosin ilman takkia. Pipanainen ui urheasti, ja Isosiskokin kävi kastautumassa. Mä seisoin laiturilla vahdissa ja mietin, hakisinko villapaidan vai en... Metsämansikoita oli tosi paljon, niitä lapset kovasti keräsivät.

Oltiin mökillä kaksi yötä. Mun vanhemmat tuli toisena päivänä seuraksi. Lapset saunoi mummon kanssa ja pappa paistoi nuotiolettuja. Oikeat nuotioletut on kyllä parhaita, ihan eri luokkaa kuin hellalla paistetut tai edes muurikkaletut. Isosisko harjoitteli puukon käyttöä hyvällä menestyksellä: syntyi makkaratikku ja monta puista "kynää". Isosiskolla kävi myös kalaonni, kahdella heitolla tuli kaksi isoa ahventa. Mies kalasti ihan kelpoisen hauen. 

Täytyy muuten kommentoida liittyen mun aiempaan tekstiin mökillä olosta: tällä mökillä ei iske herkkuhirmu eikä tule plösö olo. Varmaan siksi, kun mun lapsuuden perheessä ei ole ollut tapana napsia herkkuja koko ajan (eli mökille tullessa ei iske sellainen käyttäytymismalli päälle), ja koska olen täällä oikeasti mökillä (siis mökillisenä aikana) ollut vaan lasten kanssa, oon tottunut tekemään hommia. Sitä paitsi täällä ei ällötä tiskata, koska on kunnon altaat missä homma hoitaa, ja koska ei yleensä grillata tai syödä muuten rasvaista ruokaa. Miehen porukoiden mökillä tiskaaminen on musta hullun ällöttävää, koska siellä tiskit on usein tosi rasvaisia (grilliruoka) ja tiskaaminen tapahtuu vadeissa, mikä on hankalaa.

Mökillä oli kivaa ja oltais kyllä taas viihdytty pidempäänkin. Matka kumminkin jatkui Lappeenrantaan Isosiskon kummisedän luo. Sielläkin oltiin kaksi yötä, hyvin mahtui meidän viisihenkinen perhe ystävän kaksioon :) Vietettiin aikaa yhdessä ja oli kivaa. Ystävän asunnon vieressä on leikkipuisto, ja siellähän sitä oltiin useampaan otteeseen. Poikanenkin osasi jo ekan käynnin jälkeen toivoa "iikki uistoon ennään!" Keskimmäisenä päivänä mä kävin lasten kanssa pikavisiitillä mun siskonperheen luona (asuvat samalla suunnalla), jotta miehet sai kahdenkeskistä sotapeliaikaa (ne pelaa jotain sotalautapeliä aina kahdestaan). Ehdittiin toki käydä porukalla myös hiekkalinnoilla, vaikka tänäkin vuonna lapsia kiinnosti hiekkalinnat (tai veistoksiahan ne on) olemattoman vähän. Pomppulinna, minijuna ja valtava hiekkalaatikko oli hitit tälläkin kertaa. Ihana oli nähdä taas rakasta ystävää. Lapset olisivat mielellään jääneet taas kylään pidemmäksikin aikaa.

Lappeenranta on kanssa mun lapsuudenmaisemia, kun tosiaan siellä oli lapsuudessa mun mummola. Joku kerta pitäisi viedä lapset linnoitukselle Majurskan kahvilaan, siellä me käytiin joka kesä mummon ja papan kanssa vähintään kerran. 

Lappeenrannassa kannattaa muuten muidenkin vierailla, kuten kuvasta näkyy, siellä on ainutlaatuinen matkailuvaltti: Suomen ainoa kauppa! :D



Kotimatka kesti kolmisen tuntia. Mikäpä siinä oli autossa istuskellessa, lapset söi eväitä ja katsoi dvd:ltä Robin Hoodia. Mä söin eväitä ja neuloin. Oon niin kiitollinen siitä, että Mies ajaa mielellään (mäkin ajan mielelläni, mutta vielä enemmän mielelläni neulon ja syön).