8.8.2017

Paluu arkeen

Mulla oli tänään eka työpäivä.

Ihan kiva oli mennä töihin, vaikka loma ei ihan loppua lukuun ottamatta oikein lomalta tuntunut. Remontti on vieläkin kesken ja rahat loppu, stressiä siis riittää... Tylsät lomatekemiset (mattojen pesu, ikkunoiden pesu ym) jäivät tekemättä, ja niin jäivät monet kivatkin tekemiset. Mustikkaankaan ei olla ehditty! 

Mutta nyt alkaa neljän kuukauden pätkä töitä ja sitten, toivottavasti, koittaa äitiysloma. Tytöillä alkaa koulu huomenna ja Pipanaista jännittää ihan hullun paljon. Mies on onneksi vielä tän viikon lomalla Poikasen kanssa ja voi saatella tytöt huomenna kouluun. Sovittiin Pipanaisen kanssa, että torstaina ja perjantaina sitten kävelee itse (tai no, varmaan naapurin tytön ja Isosiskon, jos lukujärjestys natsaa, kanssa, mutta siis ilman aikuista) ja jos tulee matkalla joku hätä, niin voi vielä soittaa isille. Maanantaista lähtien pitäisi sitten pärjätä itsekseen. Varmasti pärjääkin, mutta Pipanainen on niin herkkis, että varmasti myös jännittää ja pelottaa ja on itku herkässä. 

Onneksi naapurin tyttö pääsi samalle luokalle ja voivat yhdessä kulkea matkoja ja olla aamu- ja iltapäiviä joko meillä tai naapurissa. Ja Isosisko tietysti seurana myös sen mukaan, miten sen lukujärjestys osuu yksiin. Mullakin on tässä ekassa jaksossa silleen kiva lukujärjestys, että ainoastaan tiistaisin on kolmeen asti töitä (plus sitten mahdolliset tukiopetukset). Yleensä varmaan lähden puoli kolmelta hakemaan Poikasen hoidosta ja ollaan sitten kolmeen mennessä kotona. Aamuja Pipanainen kyllä joutuu olemaan jonkin verran yksin, kun mulla on useampi kahdeksan aamu ja tyttöjen koulussa ei eka- tai tokaluokkalaisilla ole kasin aamuja ollenkaan. 

Tästä se arki taas alkaa. Kesää odoteltiin koko kesä. Onneksi nuo pari viimeistä lomaviikkoa tuntuivat vähän sekä kesältä että lomalta.

2.8.2017

Vauvapohdintoja

Vauvauutisesta kertovaan postaukseen sain kommentin, joka tuntui olevan melkein kuin omista ajatuksistani viimeisen vuoden ajalta. No, itse en kauheasti panikoinut juuri sitä, että mitä jos joudun lähettämään lapset luonnonkatastrofin vuoksi Kanadaan, mutta suunnilleen samanlaisia asioita silti. 

Ensinnäkin mietitytti oma jaksaminen. Neljä on enemmän kuin kolme, miten me jaksetaan neljän kanssa? Ehditäänkö ja osataanko antaa jokaiselle lapselle kahdenkeskistä aikaa, kun tuntuu, että kolmenkin kanssa se on hankalaa? Jääkö itselle aikaa enää ollenkaan? Tai parisuhteelle? Miten mä jaksan taas alkaa valvoa (meidän lapset ovat olleet tosi huonoja nukkujia päälle kaksivuotiaiksi jokainen. Meillä meni 7 vuotta yhtä kyytiä valvomiskierteessä, joten todellakin tiedän, mitä voi olla edessä)? 

Sitten mietitytti raha. Neljännen tullessa on pakko vaihtaa auto, eikä meillä oikein talossakaan ole tilaa. Tai on nyt vielä, mutta veikkaan, että Poikanen ei välttämättä enää sellaisena päälle kymmenvuotiaana riemusta kiljuen jaa huonetta viisi vuotta nuoremman pikkuveljen, saati pikkusiskon kanssa. Ja muutenkin lapsi maksaa aika paljon. Vaikka mä ajattelen, että ei lapselle tarvi pystyä tarjoamaan kalliita harrastuksia, eikä meidän tarvi matkailla, ostaa merkkivaatteita tai mitään sellaista, niin silti raha-asiat kyllä mietitytti. 

Ikäero pohditutti kovasti myös. Aiemmat lapset ollaan saatu reilun parin vuoden ikäeroilla. Muksuista on kasvanut ihana kolmen kopla. Nyt vauvan syntyessä isommat lapset tulevat olemaan 9,5v, 7v ja piirua vaille 5v. Tämä on siis ihan eri sarjaa kuin aiemmat. Millainen sisarussuhde syntyy? Jääkö tämä Bonus yksinäiseksi? Onko sillä mitään yhteistä isompien kanssa? 
 
Omaan jaksamiseen liittyen mietitytti myös tuleva lapsi. Entä jos tuleekin kaksoset? Tai sairas tai vammainen lapsi? Jaksetaanko me hoitaa se silti? Tämä oli lopulta se kysymys, mikä oli kaataa vauvahaaveet. Aina aiemmin olen ajatellut, että ihan sama, mitä sieltä tulee. Toki olen toivonut tervettä vauvaa, mutta aina ajatellut, että sairaan tai vammaisenkin kanssa pärjätään. Nyt ihan yllätyin, kun huomasin pohtivani, että mä en kyllä oikeesti jaksa, jos me saadaan joko useampi kuin yksi lapsi tai sairas tai vammainen lapsi. Silloin ajattelin, että ei meillä ole oikeutta haluta neljättä, jos ei olla valmiita vastaanottamaan mitä hyvänsä.

Sitten mietin myös kaikkia "hupsuja" juttuja. Että mitä jos meistä vanhemmista jompi kumpi kuolee, kyllä on sitten raskasta toisen olla neljän lapsen yksinhuoltaja! Mitä jos syttyy sota ja joudutaan lähtemään evakkoon? Mitä jos sitä, mitä jos tätä?

Olisi hienoa sanoa, että kaikkiin pohdintoihin löytyi järjellinen perustelu tai että yhtenä päivänä kaikki pelot vaan olivat hävinneet. Mutta kyllä noita ihan samoja juttuja mietittiin vielä silloinkin, kun oltiin jo päätetty antaa lapsen tulla jos on tullakseen. Ihan päivästä riippuen joko toivoin hullun lailla olevani raskaana tai pelkäsin ja halusin perua koko jutun. Positiivisen raskaustestin tehtyäni ensimmäinen viikko oli ihan silkkaa paniikkia, ja jos olisin voinut, niin olisin kyllä kaiken perunutkin.

Vieläkin pelottaa. Pelottaa oma jaksaminen, Miehen jaksaminen, parisuhde, lasten väliset suhteet, raha-asiat (etenkin nyt tän home-remontin ynnä muun myötä, kun rahatilanne on katastrofaalinen ja edelleen se auto pitää vaihtaa ja äitiyslomalle jäädä), tulevan lapsen terveys ja kaikki muu. Mutta pikku hiljaa, kun odotus on tullut konkreettisemmaksi, vauva on alkanut tuntua niin rakkaalta ja tärkeältä, että pelottaa paljon vähemmän. Yhä enemmän on vaan luottamus siihen, että kyllä tämä tästä. Jaksaminen, rahat ja kaikki muu. Tämä vauva on jo meidän perheen jäsen, ja tällä mennään, vaikka välillä pelottaakin. 

Eikä silläkään ole oikeasti mitään väliä, vaikkei Bonus olisikaan terve ja "normaali". Koska se on meidän oma Bonus. 

En siis oikein osaa kommentoijaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä. Meillä toive vauvasta vaan kasvoi pelkoja suuremmaksi. Yksi iso juttu oli myös se, että mietin, että kaduttaako vanhana, jos ei uskallettu antaa neljännelle tilaisuutta. Ihan kivaa olisi ollut jäädä kolmilapsiseksikin perheeksi. Mietin, että sitten, kun sen vauvan saa syliinsä, niin ikinä ei kyllä kaduta, että tulipa tuokin tehtyä (vaikka mistäs tiedän, vaikka kaduttaisikin). En tiedä sitäkään, että oliko tämä meille viisas ratkaisu. Mä en ole maailman kärsivällisin ja äidillisin äiti, ja toisaalta ajattelen, että on myös viisasta ymmärtää omat rajansa ja vaikka vauvakuume olisi kova, niin todeta, että enempää ei nyt tule. 

Mutta nyt kun se vauva on tulossa, olen kyllä maailman onnellisin, että uskallettiin. 

Kommentoijalle (ja muille asiaa pohtiville) toivon ennen kaikkea sitä, että saatte päätöksen tehtyä suuntaan tai toiseen niin, että voitte elää sen kanssa rauhassa!