31.10.2014

Tenttipäivä

Mulla oli eilen etätentti työ- ja organisaatiopsykologiasta. Jatkoin siis tänä syksynä psykologian opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa, nyt mennään jo aineopinnoissa. 

Olin (kerrankin) oikeasti lukenut kaikki tenttimateriaalit (yksi suomenkielinen kirja, ehkä parisensataa sivua, yksi englanninkielinen kirja, 500 sivua) alusta loppuun. Harvinainen saavutus multa. Olen "oikeasti opiskellessani" tenttinyt jopa pari sellaista kirjaa, joita en ollut nähnytkään (kun tentissä nyt iskettiin niidenkin kysymykset eteen ja mä arvelin osaavani vastata, niin tietysti yritin. Hyvin meni). Kyllä nytkin aika lailla sai parin viikon illat istua lukemassa lasten mentyä nukkumaan. Mutta toisaalta asia oli kyllä tosi mielenkiintoista, ja sain paljon ajattelemisen aihetta ihan omaan työntekoon ja oman työhyvinvoinninkin suhteen. (Että jos joskus tekee mieli kahlata työ- ja organisaatiopsykologiaa in English, niin suosittelen lämpimästi opusta An Introduction to Contemporary Work Psychology, toimittaneet Peeters, De Jonge ja Taris)

Mies jätti menemättä työpaikan risteilylle mun tentin takia (huom! Sen oma valinta ja ihan sen omasta aloitteesta!). Viisi minuuttia ennen tentin alkua linnoittauduin tietokoneelle mukanani tenttikirja (toinen oli e-kirja eli tietokoneella), liikaa suklaata (kuten myöhemmin huomasin, mutta onneksi kotona tenttiessä ei niin kauheasti haittaa, jos saa vatsansa sekaisin liiasta suklaasta ja joutuu ramppaamaan vessassa), kuulosuojaimet (ei tarvittu) ja villatakki. Oven kiilasin kiinni kuntopyörällä. 

Tentti oli kauhean kiva. Oli ihana kirjoittaa, tykkään siitä. Asiatekstin kirjoittamisessa on jotain viehättävää, ja oli mukava kirjoittaa kun tekstiä vaan tuli eikä tarvinnut suoltaa mitään merkityksetöntä liirumlaarumia (osaan senkin taidon). Tehtävänanto oli inspiroiva, aika vaan meinasi loppua vähän kesken kun olisi ollut paljon sanottavaa :) Ja oikeastaan musta tuntuu, että ne parhaat oivallukset tuli (tietysti) vasta yöllä, kun oli jo tentin kannalta vähän myöhäistä :) 

Mies sai pidettyä lapset yllättävän rauhallisina (ne katsoi Pikku Kakkosta ja sit Mies teki niille pannaria iltapalaksi). Poikaselle tuli kyllä hätä, kun se tajusi, että suljetun oven takana on ÄITI. Kävin sitä vähän sylittelemässä, ja se kävi sitten vastavuoroon vähän mua kannustamassa pariin otteeseen (en jaksanut enää teljetä ovea). Kaiken kaikkiaan sain kuitenkin tosi rauhassa kirjoittaa, mikä ei ole yhtään itsestäänselvyys, kun oven takana on kolme pientä lasta.

Saa nähdä, mitä sieltä nyt sitten tulee arvosanaksi. En tiedä, kuinka hyvin onnistuin vastaamaan siihen, mitä haettiin. Heti tentin jälkeen olin sitä mieltä, että hyvin, mutta sitten yöllä kun niitä mahtavia oivalluksia alkoi putkahdella, alkoi vähän mietityttää, että mitenköhän se tentti menikään. No, meni miten meni, mulla oli kivat neljä tuntia :)

Etätentti on kiva tapa suorittaa kurssi. Saat kirjoittaa rauhassa aineiston kanssa (ja tentti näin ollen mittaa selvästi asioiden sisäistämistä eikä ulkoa opettelua), mutta toisaalta se on kerralla ohi. Mulla käy helposti oppimistehtävien ja esseiden kanssa niin, että en pääse alkuun (jos ei ole deadlinea), ja sitten kun pääsen, viilailen niitä loputtomiin. Toisaalta oppimistehtävissä ym on enemmän aikaa prosessoida ja pohtia, tälläkin kertaa huomasin että se neljä tuntia ei ihan riitä tehtävänannon syvälliseen pohdintaan.

Seuraavaksi kehityspsykologiaa neljän viikon päästä. Siihen tenttiin pitäisikin kuunnella luentoja ja lukea kaksi englanninkielistä kirjaa, joista ainakin toinen on päälle 400 sivua. Lisähaasteena Mies on poissa kaksi näistä neljästä viikosta. Että voin luvata, että en taatusti ehdi lukea kaikkea materiaalia, jos nyt ehtis edes selailemalla käydä kaiken läpi...

Opiskelu on kuulkaa kiva harrastus :)

23.10.2014

HELSIKIN. MATKA. NO. 1

Minä ja Mies siivottiin viime viikolla meidän autotalli/varasto. Meillä on siis yhden auton talli ja sen yhteydessä pieni varasto (kylmiä tiloja molemmat), joihin on melkoisesti kertynyt tavaraa. Varaston hyllyt on täynnä vaatelaatikoita. Meillä ei ole sisällä laisinkaan vaatehuonetta, ja muutenkin säilytystilat vaatteille tosi vähäiset, joten esim. kaikki ulkovaatteet (jotka siis ei ole sillä hetkellä käytössä) säilytetään varastossa, ja sitten siellä on tietysti laatikkokaupalla lastenvaatteita tulossa ja menossa (tulossa Isosiskolle, Isosiskolta pieneksi jääneet Pipanasta odottavat, tulossa Poikaselle, rakkaimpia Poikaselta ja Pipanaiselta jääneitä, mahdollista numero nelosta odottavia...) . Autotallin puolella on polkupyörät, sukset, muutamia huonekaluja, sekalaisia laatikoita (enimmäkseen mun lapsuusmuistoja) yms. 

Muutettiin tähän nykyiseen kotiin 5 vuotta sitten, ja nyt ekaa kertaa muuton jälkeen siivottiin oikein kunnolla autotalli ja varasto. Tavaraa lähti uusille omistajille (lähinnä edellisten asukkaiden jälkeensä jättämää roinaa), ja roskiinkin melkoisesti. Esim. mun vanhoja koulukirjoja en katsonut enää tarpeelliseksi säästää, paitsi aapisen pelastin Isosiskoa varten. Mutta kyllä sinne jäikin, mun lapsuus/nuoruusmuistoja vielä kuusi pientä pahvilaatikollista. Osassa niitä ihan kunnon tavaraa, jonka lapset saa jossain vaiheessa käyttöönsä, osassa vihkoja ja muita muistoja. 

Kävin siis ne laatikotkin kaikki läpi. Yhdessä vihossa oli tarinoita, joita olin 6-vuotiaana kirjoittanut. Voi minkä kirjailijan maailma minussa menettikään! :)

Tässä nämä kirjallisuuden helmet kaikille luettavaksi. Ensimmäisenä tarina, joka oli otsikoitu HELSIKIN. MATKA. NO. 1.


Mua viehättää, että olen kuusivuotiaana käyttänyt tarinassa sanoja "rientää" ja "aamiainen", jotka ei taatusti kuuluneet silloin (eivätkä kuulu kyllä nytkään) mun päivittäiseen sanavarastoon. Harmi, että kirjoitusinto on loppunut kesken, eikä jälkipolville ole näin ollen säilynyt tiedoksi, mitä Helsikissä mahdettiin tehdä :)

Seuraavassa tarinassa on luvassa jännittävä paljastus!


 Sitten vielä yksi pieni runoelma. Huomatkaa, että tässä vaiheessa olen jo ymmärtänyt, ettei jokaisen sanan jälkeen tarvitse laittaa pistettä.

 
Eihän tällaisia aarteita voi heittää pois. Siellä se vihko on edelleen, pahvilaatikossa autotallissa. :)

20.10.2014

Älä jalka pieni astu lätäkköön lenkkarit jalassa.

Tiedättekö tai muistatteko lapsuudesta sellaisen opettavaisen laulun, jossa lauletaan: "älä silmä pieni katso mihin vain" ja sitten "älä korva pieni kuule mitä vain" jne. Meillä on se jollain lastencd:llä, ja eilen tulin sit kysyneeksi Isosiskolta, että mitä vois olla ne jutut, mitä ei kannata katsoa jne.

"Mihin sun mielestä ei pitäis katsoa?"
"No, vaikka jotain tyhmää."

"Mitä sun mielestä ei pitäis kuulla?"
"No vaikka jotain tyhmää."

"Mitä sun mielestä ei pitäis puhua?"
"No jotain tyhmiä juttuja."

"Mitä sun mielestä ei pitäis koskea?"
"No jotain tyhmää."

"Mihin sun mielestä ei pitäis astua?"
"Lätäkköön, jos on lenkkarit jalassa."

"Mitä sun mielestä ei pitäis miettiä?"
"Jotain tyhmiä juttuja."

(järjestys varmaan oli eri)

Joopa joo. Tosin saatiin kyllä oikeasti Isosiskon kanssa hyvät keskustelut aikaan, kun mietittiin näitä. Isosiskokin osasi ehdottaa sekä moraalisia että hyvinkin käytännöllisiä juttuja. Esim. ei pitäisi katsoa pelottavia ohjelmia, ei pitäisi kuunnella jos joku puhuu rumia, ei pitäisi puhua itse rumia, ei pitäisi koskea sellaista, mistä tulee kädet likaiseksi tai mikä on kuuma, ei pitäis miettiä sellaisia asioita jotka pelottaa. Ja muitakin, meillä oli kyllä joka kohdasta useampi juttu, mitä mietittiin.

Mutta se laulu on silti musta ihan tyhmä.

19.10.2014

Syömään!

Tein ruoaksi mureketta ja juuresmuussia.
"Tää on kyllä varmaan aika pahaa ruokaa."
"Ton murekkeen mä voin syödä. Mulle varmaan tulee oksennus, jos mä syön tota muussia."

Tein ruoaksi lohikeittoa.
"Mä en kyllä syö tota lohta, kun se maistuu mun mielestä pakokaasuilta."
"Ja sipuli maistuu PIERULTA!!!"
"Ja pippurit maistuu PISSILTÄ!!!"
jne

Väsytti. Paistoin pakastimesta kalapuikkoja ja ranskalaisia perunoita.
"Jee! Tämä on minun lempiruokaani!"
"Oi mitä herkkua!"

Kiittämättömyys on maailman palkka.

(ps. Mä kyllä osaan tehdä ihan perushyvää ruokaa. Väitän, että kahdessa ekassa tapauksessa vika ei ollut ruoissa vaan syöjissä. Ja kyllä ne molemmat niitä ruokia ihan söi. Onneksi mulla on Poikanen, jonka mielestä äidin pöperöt on hyviä ja kalapuikot pahoja...)

3.10.2014

Liikuntatuntitrauma.

Isosiskolla oli muutama viikko sitten eskarissa yleisurheilukilpailut (koko koulun juttu). Kilpailupäivän jälkeen meillä oli iloinen eskarilainen, joka oli reippaasti juossut, heittänyt palloa ja hypännyt pituutta. Tänään oli palkintojenjako, jonka jälkeen iloinen eskarilainen reippaasti julisti "minä sain tikkarin! En voittanut mitään palkintoa, mutta sain tikkarin ja kunniakirjan!"

Mulla on ollu sydän kurkussa noiden urheilukisojen takia. Isosisko ei ole motorisesti kovin lahjakas, mutta tykkää kyllä liikkua, mikä on hyvä. Ja niin toivon olevan toki jatkossakin, siis että liikkuu mielellään.

Mulla itselläni on oikein perinpohjaiset liikuntatuntitraumat ala-asteelta. Meillä laitettiin urheilukisojen (hiihto-, yleisurheilu- ja mitä näitä nyt oli) jälkeen aina koulun seinälle tiedoksi kaikkien tulokset paremmuusjärjestyksessä. Mä olin aina siellä häntäpäässä, ja yksi naapurinrouva sitten kävi aina niitä tuloksia ihailemassa (sen lapset pärjäs, mikä oli tietysti hienoa, koska ne ei tainnu paljon muussa pärjätäkään) ja katsoi tarpeelliseksi mulle ja meidän äidille aina vinoilla siitä, miten mä oon niin huono. 

Eikä se ollu pelkästään kilpailut, vaan muutenkin. Mä en nykyään liiku ollenkaan muiden ihmisten nähden (voin kyllä kävellä tai pyöräillä, koska se ei ole "liikuntaa" vaan "siirtymistä"), koska mulla on heti sellainen olo, että mulle nauretaan. Ja se tulee tasan tarkkaan sieltä ala-asteen liikkatunneilta. 

Mun juoksu oli yleinen naurunaihe, juoksin niin hassun näköisesti. Jopa opettaja kommentoi sitä. Tosin kun juostiin pareittain, olin suosittu (varmaan ainut kerta kouluhistoriassa, kun olin suosittu), koska kaikki tiesivät voittavansa mut, ja voittohan oli tärkeintä, eikä se, että olisi hyvä kirittäjä vierellä. Olin se viimeinen, joka valittiin joukkueisiin, koska musta kaikki pallopelit oli vähän pelottavia (paitsi pesis, pesis oli kivaa). En mä uskaltanut vaan mennä ja ottaa toiselta palloa, siinähän voi vaikka sattua! Ehkä siksi se pesäpallo oli kivaa, kun siinä oli oma vuoro ja selvä homma mitä omalla vuorolla tehdä. En mä kyllä yleensä osunut palloon, olin hidas juoksemaan, eikä mulla ollut tarpeeksi hyvä sihti, että olisin saanut koppiakaan (sitä paitsi, pesäpallo on kauhean kova. Vähän pelottavaa yrittää ottaa koppi sellaisesta), mutta pesiksestä mä tykkäsin ja olin vapaaehtoisena luokan pesisjoukkueessakin (muiden suureksi harmiksi).

Uiminen oli pelottavaa, veteen voi hukkua. Telinevoimistelussa olin onnettoman kömpelö (ja kuka nyt muka uskaltaa kieppua jonkun tangon ympärillä??), hiihdossa auttamattoman hidas, yleisurheilulajeissa kehno muuten vaan, huono tasapaino ei ollut varsinaisesti hyödyksi luistelussa. Kartanlukutaito oli surkea, mutta onneksi ala-asteella osa rasteista osui aina mun koulumatkan varrelle, joten tiesin ne jo valmiiksi.

Se nyt tietenkään ei ole koululiikunnan syy, että mä olen motorisesti heikko. Mutta siinä meidän liikunnanopettaja toimi huonosti, että se ei pannut mitään stoppia sille, miten liikunnassa huonoja kohdeltiin. Jos jossain lukuaineessa on kehno, niin sentään ei tarvi esitellä muille koepaperia (vaikka tottahan toki kaikki suunnilleen tietää, minkä tasoinen kukakin on. Mutta ei tarvi näyttää muille, että teinpä näin hölmön virheen tässä), mutta liikkatunneilla kaikki näkyy, ja siksi mun mielestä opettajalla on aika iso vastuu huolehtia siitä, että niitä kehnoimpia ei mollata. Mun ala-asteaikoina oli ihan ok huudella ikäviä, nauraa kun toinen ei osaa, ja aina ne joukkueet valittiin huutamalla. Neljännellä luokalla meidän luokan tytöistä osa päätti, että loput seitsemän on jotenkin alempaa kastia, ja ne ei antaneet meidän käyttää samaa pukuhuonetta niiden kanssa. Ja opettaja ei puuttunut siihenkään mitenkään!

Mun mielestä koululiikunta on hieno juttu, ja sitä saisi olla vaikka enemmänkin. Urheilukilpailut on ihan ok, ja ymmärrän sen, että kaikkien pitää osallistua. Mutta kyllä opettajan pitää miettiä, miten liikkatunneista saa sellaiset, että heikoimmatkin voi siellä olla turvallisin mielin. Ja kilpailujen parhaat palkitaan, mutta loppujen tulokset jätettäköön kilpailujen järjestäjien tietoon. Ei kai missään lukuaineissakaan nykyään enää opettaja lue parhaita mokia ääneen irvaillen oppilasparoille, tai jaa kokeita paremmuusjärjestyksessä (sitäkin kyllä tehtiin mun lapsuudessa).

Viime keväänä päätin kerran lähteä juoksemaan. Juoksin ehkä minuutin, kunnes mulle tuli sellainen olo (tyhjällä tiellä), että mitäs jos joku vaikka näkee, miten hassusti mä juoksen. Ja sit oon koko kylän naurunaihe (niin varmaan). Kävelin kotiin.