8.8.2017

Paluu arkeen

Mulla oli tänään eka työpäivä.

Ihan kiva oli mennä töihin, vaikka loma ei ihan loppua lukuun ottamatta oikein lomalta tuntunut. Remontti on vieläkin kesken ja rahat loppu, stressiä siis riittää... Tylsät lomatekemiset (mattojen pesu, ikkunoiden pesu ym) jäivät tekemättä, ja niin jäivät monet kivatkin tekemiset. Mustikkaankaan ei olla ehditty! 

Mutta nyt alkaa neljän kuukauden pätkä töitä ja sitten, toivottavasti, koittaa äitiysloma. Tytöillä alkaa koulu huomenna ja Pipanaista jännittää ihan hullun paljon. Mies on onneksi vielä tän viikon lomalla Poikasen kanssa ja voi saatella tytöt huomenna kouluun. Sovittiin Pipanaisen kanssa, että torstaina ja perjantaina sitten kävelee itse (tai no, varmaan naapurin tytön ja Isosiskon, jos lukujärjestys natsaa, kanssa, mutta siis ilman aikuista) ja jos tulee matkalla joku hätä, niin voi vielä soittaa isille. Maanantaista lähtien pitäisi sitten pärjätä itsekseen. Varmasti pärjääkin, mutta Pipanainen on niin herkkis, että varmasti myös jännittää ja pelottaa ja on itku herkässä. 

Onneksi naapurin tyttö pääsi samalle luokalle ja voivat yhdessä kulkea matkoja ja olla aamu- ja iltapäiviä joko meillä tai naapurissa. Ja Isosisko tietysti seurana myös sen mukaan, miten sen lukujärjestys osuu yksiin. Mullakin on tässä ekassa jaksossa silleen kiva lukujärjestys, että ainoastaan tiistaisin on kolmeen asti töitä (plus sitten mahdolliset tukiopetukset). Yleensä varmaan lähden puoli kolmelta hakemaan Poikasen hoidosta ja ollaan sitten kolmeen mennessä kotona. Aamuja Pipanainen kyllä joutuu olemaan jonkin verran yksin, kun mulla on useampi kahdeksan aamu ja tyttöjen koulussa ei eka- tai tokaluokkalaisilla ole kasin aamuja ollenkaan. 

Tästä se arki taas alkaa. Kesää odoteltiin koko kesä. Onneksi nuo pari viimeistä lomaviikkoa tuntuivat vähän sekä kesältä että lomalta.

2.8.2017

Vauvapohdintoja

Vauvauutisesta kertovaan postaukseen sain kommentin, joka tuntui olevan melkein kuin omista ajatuksistani viimeisen vuoden ajalta. No, itse en kauheasti panikoinut juuri sitä, että mitä jos joudun lähettämään lapset luonnonkatastrofin vuoksi Kanadaan, mutta suunnilleen samanlaisia asioita silti. 

Ensinnäkin mietitytti oma jaksaminen. Neljä on enemmän kuin kolme, miten me jaksetaan neljän kanssa? Ehditäänkö ja osataanko antaa jokaiselle lapselle kahdenkeskistä aikaa, kun tuntuu, että kolmenkin kanssa se on hankalaa? Jääkö itselle aikaa enää ollenkaan? Tai parisuhteelle? Miten mä jaksan taas alkaa valvoa (meidän lapset ovat olleet tosi huonoja nukkujia päälle kaksivuotiaiksi jokainen. Meillä meni 7 vuotta yhtä kyytiä valvomiskierteessä, joten todellakin tiedän, mitä voi olla edessä)? 

Sitten mietitytti raha. Neljännen tullessa on pakko vaihtaa auto, eikä meillä oikein talossakaan ole tilaa. Tai on nyt vielä, mutta veikkaan, että Poikanen ei välttämättä enää sellaisena päälle kymmenvuotiaana riemusta kiljuen jaa huonetta viisi vuotta nuoremman pikkuveljen, saati pikkusiskon kanssa. Ja muutenkin lapsi maksaa aika paljon. Vaikka mä ajattelen, että ei lapselle tarvi pystyä tarjoamaan kalliita harrastuksia, eikä meidän tarvi matkailla, ostaa merkkivaatteita tai mitään sellaista, niin silti raha-asiat kyllä mietitytti. 

Ikäero pohditutti kovasti myös. Aiemmat lapset ollaan saatu reilun parin vuoden ikäeroilla. Muksuista on kasvanut ihana kolmen kopla. Nyt vauvan syntyessä isommat lapset tulevat olemaan 9,5v, 7v ja piirua vaille 5v. Tämä on siis ihan eri sarjaa kuin aiemmat. Millainen sisarussuhde syntyy? Jääkö tämä Bonus yksinäiseksi? Onko sillä mitään yhteistä isompien kanssa? 
 
Omaan jaksamiseen liittyen mietitytti myös tuleva lapsi. Entä jos tuleekin kaksoset? Tai sairas tai vammainen lapsi? Jaksetaanko me hoitaa se silti? Tämä oli lopulta se kysymys, mikä oli kaataa vauvahaaveet. Aina aiemmin olen ajatellut, että ihan sama, mitä sieltä tulee. Toki olen toivonut tervettä vauvaa, mutta aina ajatellut, että sairaan tai vammaisenkin kanssa pärjätään. Nyt ihan yllätyin, kun huomasin pohtivani, että mä en kyllä oikeesti jaksa, jos me saadaan joko useampi kuin yksi lapsi tai sairas tai vammainen lapsi. Silloin ajattelin, että ei meillä ole oikeutta haluta neljättä, jos ei olla valmiita vastaanottamaan mitä hyvänsä.

Sitten mietin myös kaikkia "hupsuja" juttuja. Että mitä jos meistä vanhemmista jompi kumpi kuolee, kyllä on sitten raskasta toisen olla neljän lapsen yksinhuoltaja! Mitä jos syttyy sota ja joudutaan lähtemään evakkoon? Mitä jos sitä, mitä jos tätä?

Olisi hienoa sanoa, että kaikkiin pohdintoihin löytyi järjellinen perustelu tai että yhtenä päivänä kaikki pelot vaan olivat hävinneet. Mutta kyllä noita ihan samoja juttuja mietittiin vielä silloinkin, kun oltiin jo päätetty antaa lapsen tulla jos on tullakseen. Ihan päivästä riippuen joko toivoin hullun lailla olevani raskaana tai pelkäsin ja halusin perua koko jutun. Positiivisen raskaustestin tehtyäni ensimmäinen viikko oli ihan silkkaa paniikkia, ja jos olisin voinut, niin olisin kyllä kaiken perunutkin.

Vieläkin pelottaa. Pelottaa oma jaksaminen, Miehen jaksaminen, parisuhde, lasten väliset suhteet, raha-asiat (etenkin nyt tän home-remontin ynnä muun myötä, kun rahatilanne on katastrofaalinen ja edelleen se auto pitää vaihtaa ja äitiyslomalle jäädä), tulevan lapsen terveys ja kaikki muu. Mutta pikku hiljaa, kun odotus on tullut konkreettisemmaksi, vauva on alkanut tuntua niin rakkaalta ja tärkeältä, että pelottaa paljon vähemmän. Yhä enemmän on vaan luottamus siihen, että kyllä tämä tästä. Jaksaminen, rahat ja kaikki muu. Tämä vauva on jo meidän perheen jäsen, ja tällä mennään, vaikka välillä pelottaakin. 

Eikä silläkään ole oikeasti mitään väliä, vaikkei Bonus olisikaan terve ja "normaali". Koska se on meidän oma Bonus. 

En siis oikein osaa kommentoijaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä. Meillä toive vauvasta vaan kasvoi pelkoja suuremmaksi. Yksi iso juttu oli myös se, että mietin, että kaduttaako vanhana, jos ei uskallettu antaa neljännelle tilaisuutta. Ihan kivaa olisi ollut jäädä kolmilapsiseksikin perheeksi. Mietin, että sitten, kun sen vauvan saa syliinsä, niin ikinä ei kyllä kaduta, että tulipa tuokin tehtyä (vaikka mistäs tiedän, vaikka kaduttaisikin). En tiedä sitäkään, että oliko tämä meille viisas ratkaisu. Mä en ole maailman kärsivällisin ja äidillisin äiti, ja toisaalta ajattelen, että on myös viisasta ymmärtää omat rajansa ja vaikka vauvakuume olisi kova, niin todeta, että enempää ei nyt tule. 

Mutta nyt kun se vauva on tulossa, olen kyllä maailman onnellisin, että uskallettiin. 

Kommentoijalle (ja muille asiaa pohtiville) toivon ennen kaikkea sitä, että saatte päätöksen tehtyä suuntaan tai toiseen niin, että voitte elää sen kanssa rauhassa!

30.7.2017

Mökillä

Palattiin pari tuntia sitten mökiltä kotiin.

Torstaina jätin Miehen jatkamaan remppaa (joka ei lopu varmaan ikinä) ja lähdin lasten kanssa mökille. Vähän jänskätti, että miten meillä menee ilman isiä, kun ei olla koskaan oltu mökkeilemässä vaan yhden vanhemman voimin. Mutta tosi hyvin meni. Kolmen tunnin ajomatka mökille saatiin ajettua ilman yhtään pysähdystä (olin käynyt kaupassakin jo kotona ja pakkaillut kamppeet huolella kylmälaukkuun, kun jotenkin se kaupassa käynnin jälkeen matkan jatkaminen on lasten kanssa tosi takkuista) ja mun suureksi huojennukseksi ilman yhtään oksennusta. 

Mökillä mun setä lapsineen teki just lähtöä, joten ei tarvinnut laitella sähköjä päälle tai mitään, sen kun asettui taloksi. Sää oli ihana, joten lapset tietysti säntäsivät suoraan järveen. Yritin ehdottaa, että jos ensin kannettais kamat autosta ja syötäis ja sitten laitettais uikkarit päälle, mutta luovutin suosiolla, kun "me vähän vaan kahlataan" osoittautui puuhaksi, jossa kastutaan likomäriksi. 

Saatiin me autokin sitten tyhjennettyä ja ruoka syötyä, sauna lämmitettyä ja oikein huolella ja perusteellisesti vedessä lotrattua. Tai no mä kyllä vahdin vaan touhua laiturilla, mun mielestä vesi oli aivan liian kylmää. 

Perjantaina olikin aamupäivästä sateista ja synkkää, joten puuhailtiin jonkin verran sisäpuuhia. Lapset kävivät kyllä mustikoita ja metsämansikoita poimimassa ja Pipanainen myös urheasti aamu-uinnilla. Hienosti kaikki kolme muistivat, että rantaan ei saa mennä ilman aikuista (tyttöjen kyllä voisi antaakin mennä, ne on sen verran fiksuja, varovaisia ja uimataitoisia, mutta Poikanen on asia erikseen). Iltapäivällä sää kirkastui ja vietettiin aikaa rannassa pitkälle iltapäivään, kunnes tuli aika lähteä kaupunkiin käymään kaupassa ja hakemaan Miestä junalta. 

Lopulta meille tuli kauhea kiire kaupassa. Lähtö vähän venyi, kun tapoin kovin elämänhaluista ampiaista mökistä, ja matkalla kauppaan tajusin, että meidän pitää ehtiä junalle ENNEN sen saapumista. Ei siksi, etteikö Mies voisi odottaa vähän aikaa asemalla, vaan siksi, että Poikanen ei ole koskaan ennen nähnyt pendolinoa (meillä kun kulkee vaan lähijunia), ja se oli ehdottomasti nähtävä. Kaupassa käytiin ja sännättiin junalle, minne ennätettiin just sopivasti pari minuuttia ennen junaa. Poikanen oli niin tohkeissaan pendolinosta, että pelkäsin sen riemuissaan juoksevan suoraan junan alle. :D

Käytiin vielä koko porukalla syömässä ennen mökille palaamista. Illalla lämmitin saunan ja saatiin lasten nukkuessa saunoa Miehen kanssa vuorotellen 

Lauantai oli tuulinen eikä kovin lämmin päivä, mutta onneksi ei satanut. Päivä meni rennosti perinteisissä mökkipuuhissa. Ongittiin, tehtiin ristikoita, puuhailtiin pihapuuhia, lotrattiin rannassa, paistettiin makkaraa, saunottiin, syötiin lettuja. Tuuli oli sen verran kova, että soutamaan ei kannattanut lähteä. Poikanen lutrasi rannassa t-paidassa ja alushousuissa, eikä suostunut laittamaan uikkareita, koska ne voivat kastua. Vaatteethan sitten kastuivat ihan läpimäriksi. Yritin moneen kertaan ehdottaa, että olisi vaikka alasti, koska ei koko ajan voi vaihtaa kuivia kalsareita vaan kastellaakseen ne järvessä. Lopulta se halusi uikkarin päälleen ja olikin siinä sitten nukkumaanmenoon saakka. Illalla tuuli tyyntyi ja Mies lähti iltauistelulle. Mä jäin mökille vahtimaan lasten unta, lueskelemaan ja fiilistelemään Bonarin iltajumppaa. 

Vauvan liikkeet on tuntunu nyt suunnilleen viikon verran (itselle muistiin, että rv15+2 uskalsin tunnistaa pienet hipsutukset varmasti vauvan liikehdinnäksi) ja hurjan paljon ne on voimistuneet ihan viikossa. Kun viikko sitten oikein kuulostelin, että olisikohan tuo ehkä liikettä, niin nyt tuntuu ihan selvää mylläämistä ja varmaan kohta alkaa tuntua mahan päällekin. Vauvan liikkeiden tunteminen on vaan niin parasta! Tässä kohti raskautta musta alkaa aina tuntua, että tää ei mitenkään voi olla viimeinen kerta, kun mä oon raskaana. Ei vaan voi. Miehellekin oon sanonut, että älä saa hepulia, kun mä alan puhua, että ei tää voi olla viimeinen kerta, että jos vielä yksi. Nyökkäile vaan, kyllä mä järkiinnyn jossain vaiheessa. 

Tänään oli paras ilma ja olisi tehnyt mieli olla mökillä vielä huomiseen. Huomiselle oli kuitenkin jo menoa sovittuna, niin katsottiin parhaaksi ajella iltaa myöten takaisin kotiin. Aamupäivästä oli tyyntä ja mies kävi ensin Isosiskon ja Poikasen kanssa soutelemassa ja uistelemassa ja sitten vielä jatkoi Isosiskon kanssa uistelua, kun Poikanen halusi jo rantaan. Sillä välin Pipanainen ja Poikanen puljasivat rantavedessä, maalasivat vesitykeillä rantakiviä (ja toisiaan) ja lutrasivat oikein sydämensä kyllyydestä. Mä nautin laiturilla lämmöstä ja vauvan potkuista. Ruuan jälkeen lapset painuivat uudestaan vesileikkeihin ja mekin oltiin Miehen kanssa rannassa. Lähtötohinoihin meni sitten oma aikansa.

Kotimatkalla pysähdyttiin ABC:lle syömään (ja ilahduin, miten hyvä broiler-caesarsalaatti siellä oli!) ja kotona oltiin lopulta yhdeksän jälkeen. Lapset nukkumaan ja nyt vihdoin itse perässä. 

Ihana mökkireissu oli. Oon varmaan joka kesä muistanut kertoa, miten tuo mun isän ja sedän nykyään omistama mökki on vaan mulle se paras kesäparatiisi. Nyt kun vielä ilmatkin tän kesän mittakaavassa olivat harvinaisen hyvät, niin mikäs siellä oli ollessa. Olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Tuskin tänä kesänä enää toistamiseen ehditään, mulla on enää ensi viikko lomaa. Mutta onneksi ehdittiin edes tämän verran!

10.7.2017

Bonus.


"Arvatkaas mitä! Tänään ruuan jälkeen meidän äiti synnyttää täällä kotona ihan pikkuisen vauvan!"

Kerrottiin lapsille viikko sitten salaisuus. Jonka Poikanen hetkeä myöhemmin referoi naapureille. Faktat ei ihan osuneet kohdalleen, mutta pääasia tuli varmaan silti kaikille selväksi.

Meille tulee vauva.

Bonusvauva. Iän kaiken harkittu ja mietitty. Pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Että se on nyt tai ei koskaan enää. Ikää alkaa jo olla (joo, tiiän, olen 34 kun vauva syntyy ja potentiaalista lapsentekoikää on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta mulle tää alkaa olla paljon) ja ikäero isompiin on jo niin iso. Mutta vauvankaipuu on kova. Mutta sitten pitäisi vaihtaa auto ja talokin on täysi... Mutta mä olen aina halunnut ison perheen. Mutta toisaalta, riittääkö aika ja kestääkö hermot. Mutta meidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle... Mutta jaksaako sitä vielä lähteä siihen rumbaan, valvomiseen ja vaipparalliin ja kaikkeen. Mutta kadutaanko me, jos ei anneta tilaisuutta? 

Jos me saadaan lapsi syliin, niin ikinä ei varmasti kaduta, että tuli tuokin tehtyä. Kadutaanko me, jos ei edes kokeilla?

Työpaikan pöydässä käytiin keväällä keskustelu:
"Sitä mä kyllä kadun, etten uskaltanut tehdä vielä yhtä lasta lisää."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."

Vaikka tämä meidän pieni Bonus on tosi toivottu ja odotettu, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että vähän järkytys kuitenkin. Syksystä asti ehdittiin ajatella, että tulee jos on tullakseen, ja mua alkoi vähän rassata se, että kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat piti tehdä niin, että "jos oon silloin raskaana, niin...". Alettiin jo taipua sille kannalle, että ehkä meidän pitäisi kuitenkin tyytyä kolmeen. Kunnes Bonari ilmoitti tulostaan. 

Olin jo ehtinyt vähän asennoitua niin, että ei sitä neljättä taida tulla, ja etsiä siitä hyviä puolia. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan jäätävän paniikin "ei me pystytä tähän!" ja "ollaanko me nyt pilattu isompien lasten elämä!" ja muine yhtä järkevine ajatuskulkuineen. No, mulla nyt on tapana muutenkin panikoida isojen asioiden edessä.

Kun se paniikki meni ohi, alkoi "apua, jos siellä ei olekaan ketään elossa!" -paniikki. Koska kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta vauva oli jo tullut tosi rakkaaksi. Ja koska tiesin, että tää on viimeinen kerta kun olen raskaana (suunnitellusti). Se on Miehen kanssa yhdessä sovittu, että jos tää menee kesken, niin sitten me jäädään kolmelapsiseksi perheeksi.

Sitä rakkauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun ultrassa näkyi yksi vilkkaasti liikuskeleva ja normaali (siis että yksi pää, kaksi jalkaa, kaksi kättä jne, mitä nyt voidaan np-ultrassa lapsesta todeta) vauva. Minä olin ensisijaisesti helpottunut siitä, että siellä on todellakin joku hengissä. Mies oli helpottunut siitä, että siellä oli yksi. 

Nyt kun alkuraskauden huonosta olosta on selvitty ja vatsakin on jo sen verran iso, että asiasta oli parempi tehdä julkinen, niin nautin tästä viimeisestä raskaudestani täysillä. Oon aina tykännyt olla raskaana, ja musta on ihanaa, että sain vielä kokea sen yhden ylimääräisen kerran (koska alun perinhän Mies oli sitä mieltä, että Poikanen jää meidän viimeiseksi vauvaksi). Tammikuussa sitten tämä hupi loppuu, ja toivottavasti saadaan Bonus syliin.

Ja tänään on muuten meidän 13-vuotishääpäivä. :)

27.6.2017

Juhannus

Reilut kolme viikkoa jo kesälomaa kulunut.

Remontin suhteen tilanne on se, että ollaan suunnilleen 20 000 € köyhempiä, ja tällä hetkellä on saatu betonit lattiaan. Ensi viikolla jatkuu, olettaisin, että vesieristykset ja väliseinät on varmaan seuraava vaihe. 

Kyllä tässä alkaa epätoivo välillä iskeä, kun miettii, miten rahat riittää ja mihin kaikkeen niiden pitäisi riittää. Ja kun tietää, että tulevien remonttikohteiden ja muiden rahareikien lista on p-i-t-k-ä...

Ollaan oltu enimmäkseen kotona nää pari viimeistä viikkoa. Silloin ekalla viikollahan mä olin lasten kanssa mummolassa. Olin ajatellut, että tässä ennen Miehen loman alkua tehdään lasten kanssa retkiä ja nähdään kavereita. No ei olla kyllä jaksettu yhtään mitään. Tai no mä en ole jaksanut. Ihan riittävästi on ollut tekemistä siinä, että on järjestänyt pyykki- ja suihkureissuja. 

Saatiin me Isosiskon 9-vuotissynttärit sukulaisten ja kummien kesken vietettyä. Päädyttiin pitämään juhlat Miehen vanhemmilla, koska meillä kotona on remonttikaaos ja esimerkiksi kodinhoitohuoneen ikkuna pitää majaa keittiössä (heti tuli elävä mielikuva, miten lapset vetää sokerihumalassa hippaa sen ikkunan vieressä). Ihan hyvä ratkaisu oli. Leivoin tarjottavat kotona, koska omassa keittiössä on vaan niin paljon helpompi toimia. Lapset meni mummilaan jo aiemmin ja minä ja Mies sitten leipomusten kanssa vasta juhlimaan. Herkkuja riitti ja oli ihan kivaa, vaikka kaikki kutsutut ja saapuvaksi oletetut eivät sitten lopulta päässeetkään paikalle. 

Juhannukseksi päädyttiin tänäkin vuonna Miehen vanhempien mökille. Tällä kertaa oltiin siellä ihan omalla perheellä, tosin Miehen nuorempi pikkusisko kävi miehensä, vauvansa ja koiransa kanssa lauantaina saunomassa ja letuilla. Anoppi on alkanut saada mökillä sisäilmasta tai jostain oireita, joten he eivät nyt sitten päässeet viettämään mökkijuhannusta. 

Meillä valettiin betonit kylppäriin torstaina ja päästiin sitten sen urakan jälkeen lähtemään. Mökille kun on matkaa reilusti ja piti kaupassakin käydä, niin päästiin perille vasta iltakahdeksalta. Johon aikaan meillä siis normaalisti menee lapset nukkumaan... Heti kun saatiin tulet takkaan ja ruoat kaappiin, iskettiin lapsille iltapalat eteen ja alettiin tehdä sänkyjä. Poikanen sai jostain (ehkä hyttysenpistoista?) allergisen reaktion ja oli kaulasta nilkkoihin punaisessa ihottumassa. Eikä meillä tietenkään ollut yhtikäs mitään rasvoja tms mukana... No vähän jollain perusvoiteella sitä sain rasvattua, jos se auttaisi pahimpaan kutinaan, ja sitten annoin sille neljänneksen mun allergialääkkeestä (sitä saisi antaa 6-vuotiaalle puolikkaan, joten arvelin, että neljännes neljävuotiaalle tuskin aiheuttaa mitään hirveää vauriota). Yö meni kyllä ihan harakoille, kun Poikanen heräsi välillä itkeskelemään, miten kutittaa. Mutta aamulla se oli ihan normaali, onneksi. 

Mä sain jostain oikein kunnon flunssan ja mun juhannusaatto meni enimmäkseen sängyssä maatessa. Eihän siinä, Mies hoiti lapset ja ruoat ja mä luin ja torkuin. Nousin mä sentään tiskaamaan, kun tuntui niin pahalta, että Mies joutuu kaiken hoitamaan. Lauantaina oli jo vähän parempi olo. Nyt on vielä melkoinen nuha, mutta muuten jo ok. 

Vaikka oli aika kylmää ja sateista, niin pääsi lapset silti soutelemaan ja kalastamaan. Mies leikkasi ruohoa ja perkasi vähän lasten kanssa rantaa ja Pipanainen uskalsi uidakin. Sisällä pelailtiin ja tehtiin ristikkolehtiä, saunottiin ja syötiin ja muutenkin vietettiin juhannusta aika perinteisellä kaavalla. Vaikka mua ei yhtään olis huvittanut lähteä mökille, niin oli se kuitenkin ihan kiva olla pari päivää pois kotinurkista. Ja päästä saunaan!

Sunnuntaina koettiin jännittäviä hetkiä, kun ei meinattu päästä autolla pois mökin pihasta. Vettä satoi ja auto hyytyi aina pieneen mäennyppylään. Lopulta ehdotin Miehelle, et voisko se kokeilla peruuttamista, kun tie alkoi olla jo mutavelliä siitä edes takaisin veivaamisesta. Ajattelin, että jos auton peräosa on niin raskas, tai jotain. Peruuttaminen onneksi auttoi, mutta sehän tarkoitti sitä, että koko mökkitie piti sitten peruuttaa, kun siinä ei saa autoa käännettyä. Hyvää harjoitusta Miehelle, peruuttaa pientä metsätietä kaatosateessa :D

Että semmoisia. Kohta ruokin lapset ja lähdetään mun serkun luo pesemään pyykkiä ja käymään suihkussa.

7.6.2017

Löytöjä

Meillä alkoi maanantaina kylppäri-, sauna- ja kodinhoitohuoneremontti. Suunnitelma oli sellainen, että irrotellaan khh lattiasta muovimatto ja saunan ja kylppärin lattiasta laatat ja valetaan siihen edellisen lattialämmityksen päälle uusi. Eka yllätys oli se, että khh muovimaton alta ei löytynytkään betoni, vaan epämääräisen kuntoinen laattalattia, jota oli sieltä täältä tasoiteltu betonilla. Saunaa ja kylppäriä purkaessa Mies löysi myös jättimäisen (onneksi vanhan!) hiirenpesän seinän sisältä (sisältäen siis valtavan määrän hiirenkakkaa) ja teki myös havainnon, että saunan ja khh välinen seinä oli laho ja märkä. Sitä seinää vasten on ollut pyykkikone, jonka vesiputki oli vuosien saatossa hikoillut seinän märäksi.

Maanantaina tuli remonttimies, joka totesi aika pian, että sekä kylppärin että saunan lattiat on ihan märät. Niitä olis voinut kuivattaa, mutta siinä olis mennyt about kuukausi, ja rahallisesti ei ollut isoa eroa uuden tekemiseen, joten päätettiin, että puretaan ne perustuksia myöten ja tehdään uudet. Tulee sitten ainakin kunnolliset. 

Eilen ulkoseinän sisältä löytyi ovi. Khh päädystä on aluperin ollut ovi ulos, mutta edelliset asukkaat olivat sen jossain vaiheessa tukkineet. Ulkopuolelta sitä ei mitenkään ole huomannut, mutta sisällä on näkynyt vanhat karmit ja sisäovi. Päätettiin siis avata siihen uudelleen ovi. Ollaan sitä aina välillä mietitty, ja nyt kun selvisi, että lattia puretaan perustuksia myöten, niin ajateltiin, että helpompi on kantaa se kaikki sonta ulos ovesta kuin keittiön kautta... No tosiaan, kun remonttimies alkoi purkaa ulkoseinää, niin sieltä löytyi vanha ovi. Ne edelliset asukkaat ei ollu ollenkaan ottanu sitä ovea pois, olivat vaan iskeneet laudat siihen päälle. 

Tänään tuli sitten se isoin pommi, kun khh ulkoseinästä (mutta siis sisäpuolelta) löytyi hometta. Saatiin kyllä sanoa heipat sekä budjetille että aikataululle... Nyt kaivetaan sitten vielä hiekkaa pois muutaman kymmenen sentin syvyydeltä ja tehdään käytännössä perustuksiakin uudestaan. Puretaan vähän lisää seiniä, korjataan sadevesien kulkua ja ties mitä. Onneksi hometta (sädesientä ja jotain muuta vähemmän vaarallista) oli vaan lattiapintaa alempana, ja huoneilmaan sitä ei ole päässyt. Mutta tilanne on sama todennäköisesti joka huoneessa, joten meidän lähivuosien pikku projektina on joka ikisen huoneen lattioiden kaivaminen auki perustuksia myöten ja sitäkin alemmas, ja niiden rakenteiden uusiminen ym. 

Mä ihan todella toivon, että tää oli nyt viimeinen huono uutinen. Jos asiat on niin kuin ne nyt näyttää olevan, niin tän kanssa jotenkin elellään. Hirveä kiire ja hätä ei ole kaikkea purkaa ja talossa voi turvallisesti elää. Mutta tiedetään, mihin menee kaikki rahat tulevina vuosina... Ja toki olisi hyvä saada mahdollisimman nopeasti muutkin huoneet remontoitua, ettei home pääsisikään leviämään. Koska todennäköisesti sitä muissakin seinissä on. 

Vähän hirvittää. Hirvittää se, että miten me selvitään taloudellisesti. Miten hermot kestää. Miten jaksetaan lasten kanssa elellä remontin (tai siis remonttien) keskellä. Miten kauan tässä menee. Ehkä eniten tällä hetkellä hirvittää, että vieläkö löytyy jotain muuta. 

Henkilökohtaisesti toivon, että seuraavaksi voisi löytyä vaikka arkullinen kultarahoja. Ne tulis nyt todella tarpeeseen.

3.6.2017

Kesäkeskeytys

Kesäloma alkoi tänään. Tai oikeastihan meillä opettajilla ei ole kesälomaa, vaan kesäkeskeytys, ja siltä tämä nyt oikeastaan tällä hetkellä tuntuu. Ei, että aloittaisi lomaa, vaan että on keskeyttänyt palkkatöissä käymisen vähäksi aikaa. 

Meidän lomasuunnitelma on seuraava: remontti. Kylpyhuone, sauna ja kodinhoitohuone rempataan sangen perusteellisesti. Tai no kodinhoitohuoneesta vaan lattialämmitys ja lattia, mutta kylppäri ja sauna ihan perin pohjin. Mies on jo purkanut pintoja aika paljon ja maanantaina tulee sitten ulkopuolinen tekijä hommiin. 

Jännittää, miten kauan hommassa menee (koska elelemme nyt arviolta kuukauden ilman suihkua, pyykinpesukonetta ja lämmintä vettä) ja riittääkö meidän rahat. Ja meneekö hermot. Ja näyttääkö lopputulos ihan hölmöltä. Mä en osaa hahmottaa, että jos valitsen jotkut laatat, niin miltä ne näyttää isona pintana. Sen lopputuloksen kanssa kun pitäisi sitten elää aika kauan...

Ensimmäinen ei-toivottu yllätys koettiin jo eilen, kun Mies purki kodinhoitohuoneen lattiasta muovimaton pois. Oletus oli, että muovimaton alla on betoni, ja että siihen päälle voidaan suoraan laittaa lattialämmitys ja laatat. No, muovimaton alta paljastuikin epämääräisen näköinen laattalattia, jota oli osittain tasoiteltu ohuella betonikerroksella. Että sellaisen näppärän remonttiratkaisun olivat edelliset asukkaat sitten keksineet. Remppamiehelle laitettiin kuvia tilanteesta ja hän sanoi, että katsoo maanantaina tilanteen, että mitä sen kanssa kannattaa tehdä. Varmaan se on purettava nyt ihan kokonaan sitten pois. 

Sattuneista syistä mä varmaankin yritän jonkun verran lasten kanssa sukuloida nyt remonttiaikaan... Ensi viikoksi ollaan menossa mun vanhemmille.

Olisi meillä toivottavasti heinäkuussa, kun Mieskin on lomalla, tarkoitus myös ihan lomailla. Ainakin mökeille halutaan päästä ja olisi kiva tehdä joku reissu. Ja jos vaikka vielä Miehen kanssa kahdestaan päästäis jonnekin, niin sekin olisi kiva. Sitten viimeisenä lomaviikonloppuna meillä on sukumatka. Mun äiti täytti 60v ja luvattiin sille synttärilahjaksi yhden yön reissu koko perhekunnan voimin. Joukkio käsittää siis yhteensä 10 aikuista ja 8 lasta, joista kaksi pikkuvauvoja (nuorin ei ole vielä edes syntynyt). Meille tulee varmaan tosi kivaa :D

8.5.2017

Pitkästä aikaa

Miljoona kertaa olen viimeisen puolentoista kuukauden aikana päässäni kirjoittanut blogitekstiä. Ja yhtään niistä teksteistä en sitten ole jaksanut tai ehtinyt tai saanut aikaan oikeasti kirjoittaa. Nyt harmittaa, koska meidän pääsiäisestä ja vapusta ja kaikesta siinä välillä olisi paljon ollut kerrottavaa.

Huhti-toukokuun teema on mulla yksinhuoltajuus. Mies on 9 viikon sisällä 6 viikkoa joko kokonaan tai osittain työreissussa. Nyt on kotona, mutta kolme edellistä viikkoa oli menossa. Ja ensi viikolla taas poissa. 

Kyllähän tää arki lasten kanssa yksin muuten ihan sujuu, mutta mä en vaan osaa käydä ajoissa nukkumaan kun Mies on poissa. Ja sitten en saa unta ja heräilen vähän väliä jokaiseen pieneen risahdukseen (lähinnä varmistelemaan, että kaipaako joku lapsista mua, vaikka kaikki kolme on jo kyllä sen verran isoja, että osaavat tarvittaessa tulla herättämään tai vaikka huutaa riittävän kovaa...). Nyt me jätettiin ihan kerrasta myös Poikaselta yövaippa pois ja mä tietysti viime viikolla heräilin sitten senkin takia, kun vahtasin, että joudunkö yöllä lakanoita vaihtamaan. En muuten joutunut kertaakaan, vaikka kun vaippaa vielä pidettiin, niin se oli joka yö märkä ja usein oli sänkykin. Ilmeisesti lapsi pissasi vaippaan huvikseen.

Töitä on neljä viikkoa jäljellä. Toisaalta ihana, kun kesäloma on jo lähellä. Kyllä tässä alkaa olla aika väsynyt olo ja lomaa odottaa ihan mielellään. Toisaalta, kun ajattelee, mitä kaikkea mun pitäisi näiden jäljellä olevien 19 työpäivän aikana ehtiä tehdä, niin soisin aikaa olevan tuplasti. Viime perjantaina puolen päivän aikaan pääsin edellisen viikon to do -listan loppuun. Tänään siirsin suosiolla viime viikon listan tämän viikkoisen kaveriksi kalenterin oikealle aukeamalle. 

Oman pään sisällä on myllertänyt aika tavalla. Sekä hyvää että vähemmän hyvää myllerrystä. Nyt, kun sain viikonloppuna nukuttua (lapset olivat mummilassa ja Mies työreissussa) univelkoja pois, tuntuu siltä, että ehkä ne hyvät myllerrykset voittaa. Toivotaan. 

Ulkona sataa lunta. Kaipaan lämmintä.

22.3.2017

Tautipäivitys

Meillä oli lauantaina mun äidin 60-vuotisjuhlat. Äiti ei halunnut isoja juhlia, ja oli kutsunut oman perheen lisäksi "vain" sisaruksensa lapsineen. "Vain" lainausmerkeissä siksi, että vaikka osa mun serkuista ei päässyt tulemaan, niin oli meitä kuitenkin muistaakseni 35. Oli kivat juhlat.

Me jäätiin juhlien jälkeen vielä yöksi mummolaan. Sekin oli ihan kiva, lapset ehti vähän viettää aikaa mummon ja papan kanssa, eikä tarvinnut ajaa niin paljon yhtenä päivänä. 

Nyt meillä on Pipanainen kuumeessa. Ehdin eilen olla tunnin verran töissä, kun eskarista soitettiin, että Pipanaisella on noussut kuume. Tämän aamun lukema oli 38,5 ja samoissa pyörittiin eilenkin. Kovasti toivotaan, että paranee pian. Eskarissa olisi nimittäin perjantaina karkkipäivä ja lauantaina olisi Pipanaisella kaverin HopLop-synttärit, molemmat kovasti odotettuja juttuja. 

Mua on jo pari viikkoa vaivannut toispuoleinen päänsärky/korvasärky. Kävin eilen lääkärissä, kun epäilin korvatulehdusta (mulla ei ole koskaan ollut korvatulehdusta, joten en tiedä, miltä se tuntuu). Lääkäri katsoi korviin ja totesi: "ei ole korvatulehdus. Saattaa olla joku muu tulehdus. Syö paljon Buranaa." Sitten se arveli, että vika voisi olla mun leukanivelissä. Kuulemma sellainenkin voi olla, kuin leukaniveltulehdus. 

Ei mulla ollut tullut mieleen, että ongelma voisi olla leuoissa, kun oireet oli ihan saman tuntuisia kuin poskiontelotulehduksessa, paitsi että tää tukkoisuuden tunne, särky ym. oli oikeassa ohimossa ja korvassa. Mutta mistäs sitä tietää, voihan se olla leuoissakin. Mä myös puren hampaita yhteen nukkuessa, että varmaan siitäkin voi aiheutua. 

Lääkäri halusi vähän kokeilla, miltä mun leukanivelet tuntuu. Se "ihan vähän" painoi niitä. Sen pikku kokeilun jälkeen on kyllä ollut leuat tosi kipeänä. Mullahan on leukanivelet ihan tohjona jo valmiiksi, et en tiiä, onko tuollainen pikku runnominen niille enää kovin hyvä. No, tässä sitä nyt ollaan. 

Lojutaan Pipanaisen kanssa sohvalla. Pipanainen katsoo telkkaria ja on kipeä. Mä kuvittelin tekeväni vähän töitä/opiskeluja. Tai siis, aion tehdä. Kohta aloitan. Ihan varmasti. Kohta.

10.3.2017

Vielä lisää kirjoja

No niin, tässä nyt sitten listattuna tammi-helmikuun luetut.

Marian Keyes: Enkelit
Perushömppäkirja. Pisteitä loppuratkaisusta.
Jude Deveraux: Suloisia valheita
Plaah. 
Kate Atkinson: Ihmiskrokettia
Mä en oikein tykännyt. Tarina liikkui kyllä kiehtovasti siellä täällä, toden ja epätoden välillä. Parasta oli kuitenkin kirjan lopussa ohje, miten ihmiskrokettia pelataan. Sitä aion joskus kokeilla, jos koolla on tarpeeksi ihmisiä.
Helen Garner: Vierashuone
Kertomus ystävyydestä ja syövästä. Ihan ok, mutta oli lukenut tästä niin monta ylistävää arviota, että odotin enemmän. 
Jaana Taponen: Väärä varustus
Univajeen aiheuttamaan hömpännälkään ihan kelpo lääke. Olen itse asiassa lukenut tämän joskus aiemminkin. Kepeä ja leppoisa kirja, jonka voi unohtaa luettuaan.
Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Tästä kirjoitin enemmänkin täällä. Näin jälkikäteen sanoisin, että yleisfiilikseksi jäi, että oli KonMari-huumassa kirjoitettu vähän esikuvaansa kehnompi teos, mutta edelleen suosittelen niille, jotka ovat sormi suussa tavaroidensa kanssa.

7.3.2017

Pitkä lista kirjoja

Kirjojen listaaminen tänne blogin puolelle on jäänyt. Nyt onkin marras-helmikuulta niin pitkä lista kirjoja (sekä hyviä, että huonoja), että jaan listan muutamaan osaan. Tässä marras-joulukuun luetut:

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
Tästä tykkäsin todella paljon! Tarina kertoi pienessä kaupungissa asustavan tytön ja hänen äitinsä tarinan. Sopivan vähäeleinen (mutta ei missään nimessä eleetön) tyyli toimi ja tarina piti tiukasti otteessaan. Suosittelen.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Tarinan lähtökohta oli kiinnostava: nainen saa luettavakseen kirjan, joka kertoo hänen elämässään tapahtuneista asioista. Sellaisista, joista kenenkään ei pitäisi tietää. Kirja oli kyllä hyvä ja tarinakin toimi (ja vaikka kuvittelin arvaavani tapahtumat, arvasin väärin), mutta jokin puuttui. Suureksi suosikiksi ei noussut, mutta kyllä tämäkin lukea kannattaa.

Riikka Happo: "Minä sinua vaan" -Elli-Enkelin matka
Blogiteksteistä ja väliin lisätyistä kommenteista koottu kirja, joka kertoi sydäntäsärkevän tarina vauvasta, jonka tiedettiin kuolevan joko jo ennen syntymää tai ainakin pian syntymän jälkeen. Ei missään nimessä kirjallinen mestariteos, mutta rehellinen kokemus raskaasta aiheesta. En suosittele lukemaan, jos olet kovin herkästi ahdistuvaa tyyppiä, sinulla on vauva tai olet raskaana. Muussa tapauksessa suosittelen: näinkin elämässä voi käydä.

Mikaela Strömberg: Sophie
Kirja piirsi kiinnostavan kuvan pietarilaissyntyisen, mutta Suomeen päätyneen Sophie von Behsen elämästä. Tarina oli tosi (ja niiltäkin osin, kun kirjailija joutui arvailemaan, hän sen rehellisesti kertoi) ja kiehtova, mutta erityisen kiehtovaa oli kirjoitustyyli. Tuli ihan sellainen olo, kuin olisin kuuntelemassa asiansa osaavan ja siitä innostuneen taitavan luennoitsijan luentoa. Sellainen mukavan jutusteleva ja mukaansatempaavasti kirjoitettu kirja. Vähän turhan sukkelasti tarina joissain kohti eteni, mutta toisaalta ehkä tyyli olisi kärsinyt, jos tarinaa olisi venytetty pidemmäksi. Suosittelen ehdottomasti tätäkin!

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
Jos et ole jo täysin kyllästynyt kuvauksiin toisesta maailmansodasta, niin Astrid Lindgrenhän osasi tunnetusti kirjoittaa, myös päiväkirjoissaan. Ihan kiinnostava kuvaus ruotsalaisesta näkökulmasta. 

Mulla on yhden kaapin alahyllyllä kasa omasta kirjahyllystä poistettuja kirjoja, jotka olen ajatellut lukea vielä kerran. Jouluna päätin, että nyt alan vajentaa sitä kasaa. Siksi loput joulukuussa luetut (ja seuraavassa postauksessa vielä tammikuussa luettuja) ovat olleet mielestäni vähän vähemmän hyviä -onhan niiden poistamiseen ollut syy :)

Jude Deveraux: Tie unelmiin
Nuorena luin paljon Deverauxin kirjoja, kaipa ne vastasivat johonkin romantiikankaipuuseen. Nyt tää oli oikeastaan ihan vaan tylsä ja epäuskottava. Ihan hyvä oli lukea vielä kerran ja todeta, että olen kasvanut näistä ohi.
Victoria Clayton: Karannut morsian
Ei huonointa mahdollista hömppää ollenkaan. Kepeä ja hupsu kirja, mutta olen lukenut tämän jo sen verran monta kertaa, ettei enää tarvitse. Suosittelisin tätä sellaiseksi aivottomaksi flunssa- tai lomalukemiseksi.
Catherine Marshall: Julie I ja Julie II
Marshallin kirjat, Juliet ja myös Christiet, tekivät muhun teini-ikäisenä vaikutuksen ja tykkäsin niistä hirveästi. Nämäkin olivat säästössä, että mun tytöt saa sitten aikanaan lukea. Nyt päätin, että antaa olla. Ne oikeasti parhaat nuortenkirjat on säästössä vieläkin, mutta näistä maltoin luopua. En tiedä, vetoaisivatko enää nykynuorisoon. Kolmenkympin ohittaneeseen eivät enää vetoa. Sinänsä ihan kiinnostava tarina nuoren tytön kasvusta.
 

5.3.2017

Sunnuntaiaamun tajunnanvirta

Kirjoitan tätä sängyllä läppärin kanssa. Mies makoilee vieressä lukemassa Asterixia Isosiskon kanssa. Nuoremmat leikkivät lastenhuoneessa (sovussa! Ainakin toistaiseksi).

Pipanaisella on kolme asiaa, mitä hän haluaisi saada: napapaita, yöpöytä ja meikkejä. Juteltiin eilisiltana saunan jälkeen pitkään näistä toiveista. Yöpöydän lupasin lapselle sitten, kun (toivottavasti kesällä) saa oman huoneen. Nykyiseen lastenhuoneeseen yöpöytä sängyn viereen ei vaan mitenkään järkevästi istu. Autotallissa on kyllä kaksikin yöpöytää odottamassa. Napapaitakin järjestynee kesän tullen. Meikkejä en aio kuusivuotiaalle vielä ostaa (ja keskusteltiin siitäkin, että niitä ei sitten myöskään keltään lainailla, ei edes äidiltä, siskolta tai parhaalta kaverilta), enkä vielä seitsemänvuotiaallekaan, vaikka Pipanainen oli sitä mieltä, että se olisi hyvä ikä alkaa meikkailla. Mutta seuraavan kerran, kun eteen osuu punainen huulirasva tai lapsille sopiva huulikiilto, niin Pipanainen saa meikkinsä, jota voi sitten joskus kokeilla. Onneksi oli itse sitä mieltä, että hän vaan haluaisi joskus leikissä käyttää huulipunaa. 

(Sivukommentti: Pipanaisella oli vähän jotain lasten meikkejä, joita isomummonsa oli vahingossa sille ostanut. Kerran se aikoi lähteä melkoisen meikattuna kauppaan, ja kun mä pyysin ne meikit poistamaan, niin pillastui mulle niin, että heitti koko meikkiarsenaalina kiukuspäissään roskiin. En pitänyt sitä päätöstä yhtään pahana.)

Onneksi on sentään kynsilakat, joita mä annan lapsenkin käyttää. Sellaista hennon vaaleanpunaista tai muuta. Isosisko sai synttärilahjaksi kimaltavia minikynsilakkoja, jotka ovat olleet Pipanaisen suuressa suosiossa. Tänään lakattiin kynnet. Poikanen siinä katseli ja mietti, onko erikseen miesten kynsilakkoja vai ei. Lopputulema oli se, että Poikasellakin on nyt kimaltavat kynnet. Sellaista se on kasvaa isosiskojen kanssa. Muistan itsekin nuorempana lakanneeni pikkuveljen kynsiä :)

Viime viikolla oli talviloma. Mies oli töissä, joten oltiin enimmäkseen kotona. Yhden vapaapäivän Mies onnistui järkkäämään, ja silloin tehtiin koko perheen retki Helsinkiin (junalla! Vaikka se on hullun kallista. Autolla kulkeminen olisi maksanut ainakin 50€ vähemmän pysäköintimaksuista huolimatta) ja käytiin Luonnontieteellisessä museossa. Tykättiin kaikki tosi paljon. Viikonloppuna oltiin koko perheen voimin Ryttylässä perheleirillä. Oli taas ihan super leiri. Lapset tykkäsivät hirmu paljon omista ohjelmistaan. Meille aikuisille oli Saara Kinnusen vetämä isän ja äidin kurssi. Mulla ei ollu hirveän vastaanottavainen olotila, mutta todella hyvä kurssi se oli, ja paljon jäi pohdittavaa ja sulateltavaa. 

Monta viikkoa on ollut melkoista myrskyä mielessä. Pyörittelen päässäni isoja asioita, eikä oikein tahdo saada nukuttua. Tai no, nyt on muutaman yön saanut nukkuneeksi. Ystävien kanssa keskustelu ja rukous on auttanut. 

Ja talviloma kirkasti yhden asian: kaikkein eniten mä haluisin pystyä olemaan kotona lasten kanssa. Mua ahdistaa se, miten paljon työ (josta mä tykkään kyllä tosi paljon) vie mun aikaa, energiaa ja ajatuksia. Haluaisin antaa lapsille parastani. Nyt usein tuntuu, että lapsille ja Miehelle jää vaan rippeet. Kotiin jääminen nyt ei kuitenkaan ole mitenkään realistinen vaihtoehto (paitsi jos...), joten tässä voikin seuraavaksi alkaa joko ahdistua siitä, tai miettiä, mitä tälle oikein voisi tehdä (voiko mitään?).

17.2.2017

Laivalla ja raitiotiemuseossa

Me käytiin alkuvuodesta laivalla. Siitä nyt ei ole muuten kovin kummoista kerrottavaa, mutta yhden museovinkin haluan kertoa. 

Tai no, mainitaan nyt kuitenkin pari muutakin asiaa. Ensinnäkin, saatiin vähän merisairauskokemuksia. Lapsista kaksi oksensi (oikein huolella ja perin pohjin) ekana iltana kesken buffet-ruokailun. Hieno kokemus. Hohhoijaa. Onneksi nuorin oksensi siinä vaiheessa, kun mä ja ei-oksentanut lapsi oltiin saatu syötyä, niin sentään saatiin mahat täyteen. Laiva ei kyllä kauheasti keinunut, joten mä epäilin, että ollaan saatu vatsatauti.

Poikasen oksentamista seuraava kysymys oli kuitenkin: "joko mennään pallomereen?", mikä ei hirveästi viitannut vatsatautiin. Isosiskolla oli heikompi olo, ja (mun suureksi hämmästykseksi) muakin alkoi heikottaa. Lopputulos oli se, että hetken lepäilyn jälkeen Mies lähti kahden nuorimman kanssa leikkimään ja mä jäin Isosiskon kanssa hyttiin loppuillaksi lepäilemään. 

Lapsethan siitä sitten tokeni, mutta mä olin kyllä ihan todella huonovointinen. Vielä seuraavana aamuna makasin vaan hytissä ja mietin, olisiko parempi oksentaa vai olla oksentamatta. Hirvitti lähteä maihin, ja Mies kyllä sanoi, että voi mennä yksin lasten kanssa (koska tosiaan mä epäilin edelleen vatsatautia, kun en ole koskaan merisairaudesta kärsinyt), mutta mä lähdin kumminkin mukaan. Ihan hyvä, että lähdin. Olo oli kyllä koko maissaolopäivän epämääräinen, mutta kyllä olo selvästi parani, kun pääsi maihin ja sai raitista ilmaan.

No nyt sitten se museovinkki: me vietettiin päivä Tukholman Raitiotiemuseossa. Oli todella kiva paikka, jossa kului aika hyvin. Lapsille ehkä enemmän suunnattu, mutta me aikuisetkin tykättiin. Paikassa oli tosi paljon erilaisia vanhoja (ja uudempiakin) busseja, raitiovaunuja, junia yms. Moniin sai mennä sisään ja joitain sai käydä ohjaamassakin. Muutamassa pyöri ohjaamossa video, joten näytti ihan kuin ajaisit oikeasti bussia 50-luvun Tukholmassa jne.


Ruokailu hoitui museon kahvilassa, jossa sai myös lämmintä ruokaa (mutta meille kyllä riitti sämpylät) ja vessat olivat siistit ja hyvät. Raitiotiemuseon yhteydessä oli pieni lelumuseo (samalla lipulla), joka ei ollut lapsista huippuhieno (kuka nyt haluaisi katsella leluja vitriineissä?), mutta kyllä senkin pienoisrautatie jaksoi Poikasta kiinnostaa ja tyttöjä kiinnosti kuulla, millaisia leluja oli kun oltiin Miehen kanssa pieniä tai kun isovanhemmat olivat pieniä.


Raitiotiemuseo sijaitsee ihan lyhyen kävelymatkan päässä Viking Linen terminaalista ja siksipä me mentiin tällä kertaa punaisilla laivoilla. Ei oltukaan lasten kanssa aiemmin menty Vikingillä Tukholmaan. Luulen, että jatkossakin suositaan enemmän Siljaa. Ei tämäkään huono ollut, mutta kyllä Siljan leikkihuone on ihan eri luokkaa. Ruoat nyt oli suunnilleen samaa molemmissa, lapsille oli vähän omaa ohjelmaa ja ostoksia me nyt ei ihmeemmin tehty. En tiiä, jotenkin vaan jäi sellainen olo, että jäi Siljalle kakkoseksi. 

Mun olo helpotti toisena iltana aika paljon ja istuskelin jo lasten leikkihuoneessakin ja käytiin katsomassa lapsille suunnattu sirkusesitys. Tosiaan shoppailemaan ei laivalle menty, mutta sen verran ostettiin, että lapset saivat käyttää papalta saadut kruunut (Poikanen valitsi jo museon pienestä kaupasta itselleen metrojunan, mutta tytöt ostivat omat tuliaisensa vasta laivalta) ja me aikuiset saatiin Trioladea. 

Ihan kiva reissu oli, vaikka ihan heti ei ehkä tee mieli uudestaan :)

15.1.2017

Joulu oli, joulu meni.

Ohhoh, olipa melkoista kiirettä tuo loppuvuosi.

Enimmäkseen kyllä itse aiheutettua kiirettä. Sain päähäni tehdä mahdollisimman paljon joululahjoja itse. Ja teinkin, omaa perhettä ja kummipoikia lukuunottamatta kaikki lahjat oli itse tehtyjä (ts. sekä mun että Miehen sisaruksille, vanhemmille ja muutamalle ystävälle menneet paketit). Siinäpä meni illat kätevästi. Siis ne illat, joita ei oltu jossain resuamassa. Onnistuttiin jotenkin marras-joulukuulle keräämään myös paljon menoja. Ja sitten tietysti piti töissäkin kiirettä.

Lopputulema oli se, että jouluna oltiin ihan puhki uupuneita koko porukka. Onneksi oli kahden viikon joululoma, myös Miehellä. Eka viikko meni kyllä ihan lötköillessä, ja sai kyllä mennäkin. 

Joulu oli kiva, tavallinen perhejoulu oman porukan kesken. Syötiin hyvin, saatiin kivoja lahjoja, oltiin vaan ja niin edelleen. Mä liikutuin aattohartaudessa, kun yksi ihan ventovieras vanhempi täti tuli hartauden jälkeen kertomaan, että hän halusi erikseen tulla sanomaan, miten ihanat lapset meillä on. En siis tätä ihmistä ollenkaan tunne, mutta hän on kuulemma joka vuosi aattohartaudessa meidän lapsia katsellut ja ihastellut, miten suloisia ne ovat ja osaavat käyttäytyä (ohhoh!) ja ovat nyt jo niin kasvaneetkin... 

Sen ihanuuden kun muistaisi itsekin silloinkin, kun kaikki kolme tappelee auton takapenkillä siitä, kuunnellaanko autossa musiikkia vai ei. "Ei saa laittaa musiikkia, minä haluan kuunnella moottorin ääntä!" Arvaatteko, kuka lapsista ei halunnut musiikkia? :D

22.11.2016

Pikainen kuulumispäivitys

Hyvänen aika, taas on kuukauden kuulumiset päivittämättä. Vedetäänpä pikakelauksella:

Perheleiri oli aivan mahtava! Kaikin puolin. Lapset tykkäsivät lastenohjelmasta ja äiti nautti mahdollisuudesta istua ihan rauhassa kuuntelemassa aikuisten ohjelmaa. Lapset siis jäivät kivasti omiin ohjelmiin, vaikka sekä Pipanaista että Poikasta vähän jännittikin. Mutta kivaa niillä oli ollut. Mun siskon perhe ja yhden kaverin perhe oli myös mukana, joten mulle oli kovasti apua myös muista aikuisista esim. Poikasen päikkäriaikaan. Ainut harmi oli, että Pipanainen tuli sunnuntaiaamuna kipeäksi ja jouduttiin lähtemään vähän etuajassa kotiin. Mutta ei me menetetty paljoa, ei se mitään. Just ilmoitin meidän perheen Koko perheen Raamattulomalle Ryttylään helmikuussa, tulkaa muutkin mukaan! (www.sekl.fi -> tapahtumakalenteri ja sieltä selaa Koko perheen talviraamattuloma tms. )

Yh-viikot meni yllättävän hyvin ja kivasti taas. Eipä niissä sen ihmeempää. Pipanaisen tauti kesti vuorokauden ja seuraavalla viikolla oli Poikasen vuoro, mutta sekin tauti kesti vuorokauden. 

Pipanaisella oli 6-vuotissynttärit. Tästä ehkä olisi syytä kirjoitella enemmänkin. Kivat juhlat oli kavereille ja myöhemmin sukulaisille. Mieskin täytti vuosia ja vietti synttäri-iltaansa Hoplop-synttäreillä. Totuuden nimissä sanottakoon, että ei ollu Miehen 34-v. synttärijuhlat, vaan Pipanaisella oli kaverin synttärit siellä ja me mentiin koko perheellä sinne sitten riehumaan, että saa muutkin lapset joskus jotain kivaa (Pipanaisella on nyt syksyllä ollut monet synttärijuhlat ja varsinkin Isosisko on tietysti haikeana, kun hänelle ei synttärikutsuja satele).

Kas. Sepä meni todella pikakelauksella. Olkoon niin. Jatkan tästä joku toinen ilta. Toivottavasti nopeammin kuin kuukauden päästä :D