2.7.2018

Kymmenen vee.

Tämä ajan kuluminen on jotenkin ihan käsittämätöntä! Sekä pienemmässä mittakaavassa (miten muka voi olla kesä jo näin pitkällä ja yhteinen loma puolivälissä!?) että isommassa. Meidän Isosisko täytti muutama viikko sitten kymmenen vuotta. 

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tosiaan on JO KYMMENEN vuotta Isosiskon syntymästä. Tuntuu, kuin ihan vastikään meille olisi syntynyt ensimmäinen pikkuinen tyttö. Muistan sen hämmennyksen, että tällaistako tämä synnyttäminen oli, sen avuttomuuden, kun pieni ei osannut syödä ja itkeskeli, eikä itsellä ollut mitään keinoja. Ne äärettömän onnen tunteet, kun pieni ihminen nukahti syliin ja tuhisi siinä tyytyväisenä. Ekat hymyt, naurut, kaikki uusien asioiden oppimiset. 

Nyt meillä on jo iso esikoinen, kymmenvuotias. Monessa asiassa vielä onneksi ihan lapsi, mutta samaan aikaan kovaa vauhtia itsenäistyvä. Lähtee reippaasti itsekseen leirille, koska kyllähän sieltä kavereita saa. Käy omin päin kirjastossa ja lukee salaa liian myöhään Viisikkoja (ihan kuin äitinsä!). Yrittää luistaa kotitöistä. Vänkää ja vääntää, kun on sitä mieltä, että tietää paremmin kuin äiti. Elää kumminkin selvästi jotain tasaista vaihetta nyt, koska kauheasti ei sen kanssa tarvitse tapella. 

Isosiskon kanssa meillä on välillä ollut aika huonot välit, me ollaan selvästi monessa asiassa tosi samanlaisia ja ärsytetään toisiamme (toki vain toisen meistä kuuluisia näyttää se ärsytyksensä, mutta valitettavasti toinenkin on kova provosoitumaan). Toisaalta on hirveän kiva edes joskus päästä Isosiskon kanssa kahdestaan jonnekin, ihan vaikka vaan käydä kaupassa kahdestaan (tai no vaikka Bonarin kanssa, mutta ilman noita kahta keskimmäistä säheltäjää). Isosisko on hyvää seuraa!

Huolia se aiheuttaa toki. Kannan huolta Isosiskon kaverisuhteista, tai siis lähinnä siitä, että niitä kavereita ei oikein ole. Toivoisin niin kovin voivani säästää sen niiltä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta, joita itse olen käynyt läpi. Muutenkin huomaan, että monessa asiassa sanon Isosiskolle turhankin tiukasti, koska yritän säästää sen joltain tilanteelta, jonka olen itse kokenut jotenkin noloksi tai ahdistavaksi. Enemmän pitäisi kehua. Isosiskolla on myös paljon ahdistuksia, joista sen on vaikea saada puhuttua. Siinä on myös sellainen asia, jota toisaalta ymmärrän omien kokemusten kautta, mutta samaan aikaan olen ihan neuvoton, että mitä niille tehdä.

Usein hämmästyn sen ajattelukykyä ja taitoja. Se leipoi itse mustikkapiirakkaa synttärijuhliinsa. Mä vähän neuvoin, mutta itse se teki kaiken. Usein Isosisko tulee sanomaan, "kuule äiti, mä oon ajatellut, ja eikö niin, että..." ja taas mä saan hämmästyä, miten se on niin viisas ja iso. 

Voi ihana ja rakas Isosisko. Itsekin nelilapsisen perheen esikoisena tiedän, ettei se esikoisen asema aina ole niin herkkua. Siinä, että käy ekana läpi kaiken, on omat hyvät ja huonot puolensa. Huomiotakin pitäisi muistaa jakaa tasaisemmin. Ja kaipa ensimmäinen lapsi on tietyssä mielessä "harjoittelukappale", vaikka musta kyllä tuntuu, että yhtä lailla niitä uusia tilanteita tulee eteen pienempienkin kanssa. 

Tällä hetkellä meidän kymppivee viipottaa pihalla pipo silmillä pikkusiskonsa kanssa. Samaan aikaan jo aika iso, ja vielä meidän pieni.

9.6.2018

Kesä! Loma!

HUH. Niin sitä selvitettiin kaikki 6 yh-viikkoa yksin neljän lapsen kanssa! Tiedän, että Suomessa on pilvin pimein yksinhuoltajia, joille elämä yksin neljän lapsen kanssa on ihan jokapäiväistä peruskauraa, ja tuntuu hassulta, että joku (eli mä) pitää meteliä siitä, että on selviytynyt jokusesta viikosta, mutta silti: hyvä minä!

Kuuteen viikkoon mahtui tosi kivoja hetkiä. Käytiin lasten kanssa sirkuksessa ja oltiin viikonloppu mun vanhemmilla, juhlittiin mun isän 60-vuotispäiviä lähemmäs 100 hengen sukulaisjoukon voimin, oli Isosiskon kaverisynttärit ja Poikasen päiväkodin kevätjuhla ja mitähän muuta. Ihania lämpöisiä kevätpäiviä, jolloin lapset puuhasivat pihalla koko iltapäivän ja illan ja minä ja Bonarikin nautittiin ulkoilmasta. Kuuteen viikkoon mahtui paljon perusarkea: lasten kiskomista aamuisin sängystä, patistelua aamutoimissa, pyykinpesua, imetystä, kitinää, päiväunia, iltatoimia, ruokakauppaa... Sitä samaahan se meidän elämä on, oli isi töissä tai kotona tai kokonaan poissa. Sitten oli myös niitä vähemmän kunniakkaita hetkiä, kun tuntui, että mistään ei tule mitään, en jaksa, huudan lapsille, en tykkää niistä yhtään, en tykkää itsestänikään yhtään, en tykkää yhtään mistään yhtään... Mutta joka tapauksessa, se pätkä on nyt eletty ja hyvä niin.

Nyt meillä on yhteistä lomaa heinäkuun loppuun asti!

Viimeisen kuukauden suurin uutinen on ehkä se, että äitienpäivän aikoihin Poikanen oppi vihdoin ja viimein syömään suoraan rinnasta ja voitiin jättää rintakumi kokonaan pois. Neljä kuukautta siinä meni, mutta lopulta me onnistuttiin. Ja oon kyllä ollut sanoin kuvaamattoman helpottunut ja iloinen siitä, että imetys nyt sujuu. Ne ensimmäiset pari kuukautta, kun imetys sattui niin paljon, että välillä jouduin imettämään särkylääkkeiden voimin, rinnat oli ihan rikki, sammas vaivasi yms, oli kyllä raskaita. Seuraavat pari kuukautta imetin rintakumin kanssa välillä enemmän ja välillä vähemmän tuskallisesti. Olin jo asennoitunut niin, että imetän rintakumin kanssa koko imetysajan, mutta kyllä on ollut i-h-a-n-a päästä siitä eroon! Siis niin paljon vaivattomampaa, kun ei tartte sen kumin kanssa sählätä, pestä sitä jatkuvasti ja etsiskellä ties mistä, kun ei se koskaan oikein tahtonut pysyä kunnolla... Yölläkin voi vaan imettää ja jatkaa unia. Ja reissussa! Siis oikeasti, tosi ihanaa!

Lapsillakin alkoi loma. Tytöt toivat kotiin tosi hyvät todistukset. Poikasen kanssa on viime aikoina ollut hankalaa. Luulen, että isoin syy on ollut se, että se ei ole saanut tarpeeksi aikuisen huomiota, kun Mies on ollut pois ja mä olen niin kiinni vauvassa (joka ei vieläkään loista päiväunien nukkumisen saralla). Poikanen on kyllä kiukutellut ja tehnyt tyhmyyksiä koko vuoden edestä. Kovasti toivon, että kesä helpottaisi tässäkin suhteessa. 

Ensimmäinen kesälomaviikko on mennyt sairastellessa. Tällä kertaa Mies oli kuumeessa neljä päivää. Ei tarttunut meihin muihin, en tiedä, olisko ollut vaan jotain stressinpurkautumiskuumetta (kun ei ollut mitään flunssan oireita tms). Mutta ekalla lomaviikolla ei yleensä saada muutenkaan mitään aikaan, eikä jakseta tehdä mitään. Jospa nyt sitten päästäis kunnolla loman makuun. Suunnitelmia ainakin on vaikka muille jakaa :)

5.5.2018

Kevään kuulumisia meidän perheestä.

Huh, puolet Miehen kevään reissuista on takana. Ennen kesälomien koittamista on vielä 3 yh-viikkoa ja niiden välissä yksi "tavallinen" viikko. Yllättävän kivasti ja helposti meillä on mennyt nämä yh-pätkät. Tosin kyllä mä huomaan olevani tosi väsynyt, ja vielä pitäisi kuukausi jaksaa. Ihan super-hyvään kohtaan tuli tämä viikko vappuineen muineen, Miehellä oli pari ylimääräistä vapaapäivää ja ne tuli todella tarpeeseen.

Bonus on kohta neljä kuukautta. Tarttuminen sujuu jo varsin mallikkaasti, kääntyminen sen sijaan ei oikein ole vielä alkanut kiinnostaa. Imetys onnistuu edelleen vaan kumin kanssa. Kun yritän tarjota rintaa ilman kumia, niin vauva irvistelee ja katsoo mua ihan ihmeissään, että eihän nyt tällaista voi syödä! Maidottomalla ruokavaliolla olen edelleen. Viikko sitten testattiin, söin vähän jogurttia. Eipä tarvitse ihan heti testata uudestaan.

Päiväunia hän ei edelleenkään juurikaan nuku. Ehkä kerran päivässä puolen tunnin torkut ja kerran viikossa saattaa vetäistä pari tuntia. Normaalit unet Bonarille on joku 10-15 minuuttia. Voin ihan rehellisesti sanoa, että mä todella toivoisin, että se nukkuisi päiväsaikaan enemmän, varsinkin kun oon niin paljon lasten kanssa yksin. Ehtisi sekä tehdä kotitöitä että varsinkin puuhata jotain isompien lasten kanssa. Onneksi nyt on kevät, ja jos vaan sää on kuiva, niin muksut viihtyy ulkona. Mua harmittaa, kun Poikanen jää niin varjoon. Tytöillä on paljon puuhaa keskenään, mutta Poikanen haluaisi tehdä juttuja aikuisen kanssa, ja harmittaa hirveästi, kun sitä aikaa ei oikein ole antaa. Bonus on sitten usein myös aika väsynyt ja kitiseväinen. Yöt ovat olleet vaihtelevasti hyviä ja vähemmän hyviä. Jostain syystä aamuyöstä Bonuksella on usein vatsavaivoja, joten nukkumisen laita on sitten vähän niin ja näin. En tiedä, onko noi olemattomat päiväunet jostain vatsavaivoista vai mistä johtuvia myös. Ei Bonari kyllä päiväsaikaan tunnu vatsakipuiselta, mutta mistäs sitä nyt vauvoista aina tietää. 

Mutta ihan lumoavan ihana vauva Bonus on. Se on niin herttainen, kun se on vielä vähän hölmö. Ja tykkää ihan hirveästi isommista sisaruksistaan. Aina pitää hetken verran kelailla, että mikäs tämä naama on, mutta se hymy, minkä isot sisarukset (Poikanen varsinkin, koska se eniten tietysti Bonarin kanssa on) saa, on kyllä leveintä mallia. Mulle on myös iso apu siitä, että isommat lapset haluaa ja viitsii joskus viihdyttää Bonaria. En kauhean usein halua niiltä sitä pyytää, mutta usein ne itsekin ehdottavat, että voivat vähän viihdyttää vauvaa, ja mä saan sitten äkkiä laitettua tiskit koneeseen tai ruoan pöytään. 

Pipanaisen kanssa ollaan käyty lääkärissä, kun sillä on pari kuukautta jo ollut kaulassa turvonnut imusolmuke. Sitä on seurailtu ja katseltu, julkisella puolella kun ei näiden juttujen kanssa pidetä kiirettä. Nyt parin kuukauden seurailun jälkeen saatiin lähete ultraääneen, mutta ensimmäinen vapaa aika oli kesäkuulla. Musta alkoi tuntua, että mä haluan nyt vaan saada tämän asian pois päiväjärjestyksestä, ja varasin Pipanaiselle ajan yksityiselle (olis pitänyt tehdä se jo aikoja sitten!). Ensi viikolla käydään ultrassa ja verikokeissa, ja toivotaan, että asia on sitten sillä selvä...

Isosisko sai partiosta vuoden sudenpentu -diplomin. Ihanaa, että just Isosisko! Se kaipaa mun mielestä vähän kannustusta ja just tuollaisia hyviä juttuja. Siitä on ollut taas yhtä ja toista huolta, mutta niistä en halua täällä sen enempää avautua. 

Mä olen tosiaan ollut ajoittain aika väsynyt. Sekä unenpuute-väsynyt, että uuvuksissa. Välillä väsyttää se, että koko ajan pitää ennakoida seuraavaa hommaa (siis tyyliin aamupäivällä pestä perunat iltapäiväruokaa varten, koska Bonarilla ei vieläkään ole päivärytmiä, ja siitä ei tiedä, missä välissä ne perunat saa muuten pestyä) ja muutenkin se, että koko ajan on olemassa vaan muita varten. Kyllä mä odotan sitä, että voin jättää Bonuksen hetkeksi hoitoon ja saada vähän aikaa olla ihan vaan minä. Enkä äiti, vaimo tai kotityökone. Vaikka tää vauva-aika onkin ihanaa ja ihan parasta.

No, kuukausi vielä pitäisi jaksaa. Sitten alkaa kesäloma ja Mieskin on kotona. Ehkä sitten ehdin vähän jotain omaakin tehdä.

29.3.2018

Nyrkki suuhun.

Voi tuota ihanaa Bonaria! Sitä luulisi, että neljännen lapsen kohdalla ei ihan jokainen kehitysvaihe jaksaisi hirveästi ihastuttaa. Mutta kylläpä vaan kuulkaa jaksaa!

Bonus löysi viime viikolla kätensä. Nyt ihan ykkössuosikkipuuhaa on nyrkin tunkeminen suuhun. Kovasti myös yrittää jo tarttua esineisiin, mutta ihan ei vielä silmä-käsi-koordinaatio toimi, eikä kaveri myöskään ole ymmärtänyt, että tarttumisessa auttaisi, kun avaa nyrkin. Joten nyrkkejä heilutellaan ahkerasti erilaisten esineiden lähettyvillä :)

Samalla Bonus on innostunut tuijottamaan leluja. Etenkin helistimet, joissa on hymyilevä naama, ovat suuressa suosiossa. Tuntuu hassulta, kun toinen jaksaa ihan tosissaan tuijottaa parikymmentä minuuttia jotain helistintä. Ja tietysti hymyillä sille, jutella, heilutella nyrkkejään ja kuten vauvoilla on tapana, sätkiä ja potkia koko ruumiinsa voimalla.

Miehellä alkoi parin viikon yllätysloma. Sen joku ylempi esimies soitti viime viikolla, että Miehellä on useamman vuoden takaa 9 pitämätöntä lomapäivää, ja ne pitää nyt käyttää ennen huhtikuun loppua. Joten nyt Mies on sitten kaksi viikkoa lomalla. Tämän vuoden teema Miehen vapaiden suhteen on selvästi ollut se, että kun Mies on vapaalla, niin meillä sairastetaan. Tällä kertaa kaikki isommat lapset on ollu oksennustaudissa ja mä parhaillaan kuumeessa. Toivottavasti menee pääsiäiseksi ohi, meidän kun olis tarkoitus mennä mun vanhemmille pääsiäisenä. 

Yllätysloman jälkeen alkaakin Miehellä kevään reissuputki. Kahdeksasta viikosta 6 on reissuviikkoja, joskin onneksi joka viikko se ei ole kokonaan pois. En odota innolla, mutta minkäs teet. Toivotaan, että huhti-toukokuussa meillä ei kukaan sairastu, eikä tule muita yllättäviä tapahtumia...

21.3.2018

Kirjoja, kirjoja

Viime lokakuussa luin:

Kristine Barnett: Ihmeellinen mieli -poikani tarina
Tositarina autistisesta pojasta, jonka ei pitänyt edes oppia lukemaan, mutta joka osoittautuikin matemaattiseksi huippulahjakkuudeksi. Tosi kiinnostava ja koskettavakin kirja. Hieman ärsytti, kun kirjailija antoi ymmärtää, että kaikki autistit ovat piileviä lahjakkuuksia ja että hän on lähipiirinsä kanssa kehitellyt suunnilleen maailmaa mullistavan tavan saada nämä lahjakkuudet esiin... Kirjassa oli muutenkin jonkin verran sellaista "amerikkalaista liioittelua", mutta kokonaisuutena todella mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen!


Péter Gárdos: 117 kirjettä
Kirjailijan vanhempien rakkaustarina, tarina siitä, kuinka kaksi keskitysleireiltä selvinnyttä ja Ruotsiin muuttanutta päätyvät yhteen. En oikein pitänyt päähenkilöistä, mutta tarina oli koskettava, ja tietysti kun tiesi sen olevan tosi (tai toteen pohjautuva, en nyt enää muista), niin se lisäsi kiinnostavuutta. Tykkäsin tästäkin.


Helen Fielding: Bridget Jones -vauvapäiväkirja
Huono. Ihan hirveän älyttömän huono. Eka Bridget Jones oli hyvä, ja siitä on menty tasaisesti alamäkeä. Sain tän elokuvan siskolta lahjaksi, ja elokuvaa näkemättä jo tiesin, että kerrankin elokuva on kirjaa parempi. Ja olihan se, vaikkei sitä elokuvaakaan tarvitse kahta kertaa katsoa. Juoni lyhyesti: Bridget tulee raskaaksi, eikä tiedä onko isä Mark vai se toinen tyyppi, jonka kanssa Bridget on heilastellut (Daniel? En muista nimeä juuri nyt). Seuraa kirjan verran epäuskottavaa sekoilua, lopulta vauva syntyy ja isäkin selviää.


Simona Ahrnstedt: Unelmia & yllätyksiä
Luin tän jo toiseen kertaan. Miksi, sitä en tiedä. Historiallista romantiikka-seksi-hömppää, sopii hyvin niihin hetkiin, kun sellaista kaipaa.


Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Todellakin suosittelen ihan joka ikistä lukemaan! Jos ikinä aiot lukea yhden tavaraan ja järjestämiseen liittyvän kirjan, lue tämä! (No, mulla on vielä Jenni Sarraksen Tavarataidot lukematta, mutta luulen sen yltävän samalle tasolle. Eli ehkä kannattaa lukea kaksi tavaraan ja järjestämiseen liittyvää kirjaa). Ihanasti tavaran, järjestämisen, tavaran keräämisen ynnä muun historiaa, psykologiaa ja muuta sellaista yhdistettynä järkeviin karsimis- ja järjestämisvinkkeihin. Eikä yhtään syyllistävä teos, eikä myöskään sellaista "tässä on ainut oikea tapa toimia" -asennetta, jota mä karsastan. Eli joo, aivan loistava opus!

20.3.2018

Hei maailma!

Voi tuota meidän Bonusta. Se on niin ihana ja suloinen.

Pari viikkoa sitten, 2-kuukautispäivän kynnyksellä Bonus jotenkin yhtäkkiä havahtui ihan uudella tavalla tähän maailmaan. Oli se aiemminkin ollut kiinnostunut ihmisistä ja hymyillyt ja seurustellut mielellään, kun jonkun naama oli sen näkökenttään tullut, mutta nyt se muuttui jotenkin paljon aktiivisemmaksi itse katselemaan ja ottamaan kontaktia. Aiemmin ei lattialla makoilu kiinnostanut ollenkaan, mutta nyt se jaksaa siinäkin vähän pötkötellä ja katsella ympärilleen. Sitterissä roikkuvat hahmot (apina ja joku papukaija taitaa siinä olla) on ihan super-mielenkiintoisia, ja niitä voidaan hämmästellä vaikka kuinka kauan. Erilaisiin ääniin reagoi selvästi aktiivisemmin kuin aiemmin. Ja siis ylipäätään kaikki kiinnostaa.

Tämän yhtäkkisen maailmaan havahtumisen myötä unet meni joksikin aikaa ihan sekaisin. Varsinkaan päivällä Bonus ei oikein ole saanut nukuttua, tuntuu, että on jotenkin koko ajan valmiina heräämään havainnoimaan kaikkea. Pienikin risaus saa toisen hereille. Öisin hän on kyllä nukkunut pidempiä pätkiä -tai no, yhden pidemmän pätkän, joka on yleensä ollut 5-6 tuntia. Harmillisesti useina öinä Bonus on sitten sen yhden pätkän jälkeen ollutkin sitä mieltä, että on aamu (mun mielestä aamu EI ole kolmelta, neljältä eikä vielä viideltäkään!). Mutta on meillä saatu nukuttuakin. Päiväunet on tosiaan ollu ihan silppua useimpina päivinä, kantoliinassa saattaa nukkua pari tuntia, mutta muuten puolikin tuntia on jo "pitkät unet". Muistan, että Poikasella oli samanlainen vaihe suunnilleen saman ikäisenä. 

Poikasen kanssa ollaan pari kertaa käyty toimintaterapiassa. Sillä ei siis vielä viisivuotiaanakaan ole kätisyys vakiintunut, ja nyt vuoden jonotuksen jälkeen päästiin toimintaterapiaan sitä asiaa selvittelemään. Poikanen on ollut terapiasta ihan innoissaan ja uskaltanut hienosti olla toimintaterapeutin kanssa kahdestaan puuhailemassa. Yksi kerta on vielä jäljellä ja sitten sellainen palautekerta ilman Poikasta, jossa mä oletettavasti saan jotain ohjeita jatkosta. 

Tyttöjen kanssa ollaan rampattu oikomishoidoissa. Laskin, että meillä on maalis-huhtikuussa yhteensä 11 erilaista lasten neuvolaa, lääkäriä, toimintaterapiaa tai hammashoitoa. Useimmat näistä tuolla lähikaupungissa. Onneksi en ole töissä, olisi aikamoista yrittää sovitella näitä kaikkia menoja, ja varmaan joutuisin paljon ottamaan palkatonta. Mutta ei siinä, olen kyllä kiitollinen veronmaksaja!

Tämmöistä tänne. Vähän harmittaa, kun ei oikein ollenkaan ole sitä kuuluisaa omaa aikaa. En mä sitä muuten kaipaa, mutta olisi kiva joskus ehtiä hetkeksi istahtaa ompelukoneen ääreen. Mutta onneksi tässä neljännen lapsen kohdalla tietää, että nopeasti tämäkin aika menee ohi (liian nopeasti!) ja omaa aikaakin vielä tulee. Oikeastaan mä en sitä muuten kaipaisi, mutta olisi muutama ompelutyö, jolla on deadline. 

Jaahas, sängyssä alkoi ähinä. Taidetaan kohta kaivata äitiä :)

9.3.2018

Kastajaiskuulumiset

Meillä oli pari viikkoa sitten Bonuksen kastajaiset. Päädyttiin tällä kertaa pitämään kastetilaisuuden lisäksi myös juhla seurakuntatalolla, mikä oli hyvä ratkaisu. Vieraita oli kuitenkin oma väki mukaan lukien lähes 40 (joista melkein puolet lapsia ikähaitarilla 0-9v), joten ei me oikein oltais edes meille mahduttu. Ruoat ja muut tarjottavat tehtiin itse, mutta tosi paljon valmisteluita helpotti se, että kotia ei tarvinnut siivota.

Tehtiin karjalanpaistia ja leivonnaisia etukäteen pakastimeen, ja mun äiti teki salaatin ja pullaa. Ennen kastajaispäivää piti "vain" savustaa lohia, kuoria 10kg säkillinen perunoita, tehdä kaksi isoa täytekakkua... Olihan sitä hommaa siinäkin, mutta ei liikaa. Ja onneksi kastajaispäivä osui meidän hiihtolomaviikon lauantaiksi ja Mies oli sen viikon lomalla, joten ehdittiin hyvin. 

Kastajaiset meni ihan kivasti. Yksi mun ihana työkaveri tuli hoitamaan keittiöhommaa ja hoitikin sen ihan super tehokkaasti ja hyvin. Bonari vähän kitisi kasteen aikana, mutta rauhoittui sitten kyllä. Lapset valtasivat etummaisen penkkirivin, mutta ei mennyt ihan täydeksi riehumiseksi. Täydeksi riehumiseksi meni sitten vasta myöhemmin, kun se ei enää haitannut. Ruoat olivat hyviä, leipomukset olivat hyviä, mikään ei loppunut kesken, ja tunnelma oli mukava. 

Nimikin saatiin päätettyä kastajaisia edeltävänä päivänä. Tai no, etunimi meillä on ollut käytössä jo pitkään. Mä haluan tehdä eron siihen, että kastajaiset ei ole nimenantojuhla, vaan juhla, jossa lapsi otetaan Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi. Mutta kolmatta nimeä mä mietin kauan ja hartaasti, ja lopulta kun mun isä (joka siis kastoi Bonarin) laittoi viestin, että laitanko sille nimen ja kummit tiedoksi, niin totesin, että kai se nyt sitten pitää päättää... Hyvä nimi tuli.

Muuten meillä elämä on aika lailla entisellä mallillaan. Imetys on edelleen ihan jäätävän kivuliasta, enkä enää tiedä, mitä sille voisi tehdä. Rukoilla kai vaan. Edelleen mä kuitenkin imetän, rintakumin kanssa, kun ei tässä muutakaan voi. Aika epätoivoinen olo on ja kieltämättä tää imetyksen takkuaminen ahdistaa ja masentaa. Bonus on kuitenkin ihana vauva, ei turhia kitise ja hereillä ollessaan on yleensä hyvällä tuulella ja hymyileväinen. Tai no, nyt on kolmatta päivää oikea Herra Kitinä, mutta toivon kovasti, että tämä on rotavirusrokotteesta johtuvaa tai muuta ohimenevää...

4.2.2018

Muutama lukuvinkki

Jatketaanpa taas luettujen kirjojen jonon purkua. Nyt ollaan jo elo-syyskuussa. :D

Margaret Atwood: Nimeltään Grace
Tositapahtumiine perustuva kirja kertoo vankilaan murhista tuomitun Gracen tarinaa. Mahtoiko Grace olla syyllinen vai syytön? Pidin kirjassa kovasti Gracen tarinasta. Se oli kivasti kirjoitettu ja kiinnostava. Gracea tutkineen tohtorin tarina sen sijaan oli aika plääh. Jännästi siis samaan aikaan tosi hyvä ja aika tylsä kirja. Kiinnostavaa oli myös kirjan lopussa (vai alussa? En muista) faktat tositapahtumista.
Jens Andersen: Astrid Lindgren -Tämä päivä, yksi elämä
Astrid Lindgrenin elämäkerta. Astrid Lindgren eli kiinnostavan elämän ja Andersen osasi myös kirjoittaa siitä kiinnostavasti. Ehdottomasti suosittelen, vaikka et Astrid Lindgrenin kirjojen suuri ystävä olisikaan!
Tim Dowling: Kuinka minusta tuli hyvä aviomies
Viihdyttävästi kirjoitettu kirja, jonkinlainen yhdistelmä elämäkertaa ja elämäntaito-opasta (jota osuutta ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti). Ihan hauska oli lukea, lue sinäkin.
Katarina Baer: He olivat natseja
Kirjailijan isovanhempien elämäntarina, jonka kirjoittaminen muistaakseni lähti liikkeelle siitä, että kirjailija oli ymmärtänyt isovanhempiensa olleen natseja, ja hän halusi selvittää, miksi. Tai jotain sinne päin. Ehkä mä olen osani toista maailmansotaa ja natsi-Saksaa lukenut, koska ei kauheasti kuitenkaan kiinnostanut. Sangen perusteellisesti kirjoitettu kyllä, ja arvostan omien juurten penkomista silloinkin, kun sieltä ei suuria sankaritekoja välttämättä löydy. Ja toki ihmisten elämäntarinat aina ovat mielenkiintoisia.

31.1.2018

Kirjavinkkejä talveen

Vai voiko otsikoida "kirjavinkkejä talveen", kun nämä on luettu heinäkuussa?

Judith Lennox: Lasiin kirjoitettu
Yhteen aikaan luin kaikki Judith Lennoxin kirjat. Silloin ostinkin itselleni pari. Nyt totesin, että on aika hankkiutua niistä eroon. Tämä Lasiin kirjoitettu on minun mielestäni ehkä Lennoxin kirjoista paras. Ei niin ankea kuin muut. Suosittelen.
Judith Lennox: Taivaanranta tummuu
Sitten vähän ankeampi Lennox. Ei huono tämäkään, mutta aika ankea. Jos ei rassaa se, että päähenkilöt ovat enimmäkseen hyvin inhimillisiä (lue: toimivat hölmösti, eivätkä ole ihmeen kivoja tyyppejä), niin anna mennä. 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Hömppäkirja naisesta, joka joutuu äitinsä kuoleman jälkeen tavoittelemaan nuoruuden unelmiaan. Ihan kiva lukeminen oli, mutta vähän jäi vaivaamaan, kun kirjan lopussa ei kerrottu, saiko päähenkilö perinnön vai ei. Pisteitä siitä, että vaikka oli kevyttä lukemista, niin heti ekalta sivulta ei arvannut, kenen kanssa päähenkilö pariutuu.
Paula Hawkins: Nainen junassa
Takakansiteksti houkutti: Rachel matkustaa junalla joka päivä ja seuraa junan ikkunasta tuntemattoman pariskunnan elämää. Sitten alkaa tapahtua... Odotin suuria. Alku oli vähän tylsä, enkä oikein pitänyt päähenkilöstäkään. Mietin, kannattaako kirjaa edes lukea loppuun, mutta kannatti! Tätä voin kyllä suositella muillekin. Tarina oli kivasti rakennettu, eikä lopulta mikään ollut sitä, miltä näytti. Kannattaa ehdottomasti lukea!
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Tykkäsin ja en tykännyt. Eipä muuta.
Anne Tyler: Jää hyvästi
Anne Tyler on ehdottomasti yksi mun lempparikirjailijoista, ja tämä Jää hyvästi nousi kyllä kertaheitolla yhdeksi lemppari-Tylereistä! Tarina kertoo miehestä, joka yllättäen menettää vaimonsa. Kirja kuvaa hienosti kaikkea sitä, mitä kuvittelisin, että surutyö voi sisältää. Samalla pikku hiljaa avautuu päähenkilöiden parisuhteesta yhtä ja toista myös lukijalle. Ja loppuratkaisusta tykkäsin erityisesti. Tämä oli oikeasti tosi hyvä. Erityisen.
J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Moneen otteeseen luin tästä suosituksia, ja lopulta sain kirjan luettua. Ehkä mulla oli liian kovat odotukset, koska eipä tämä nyt niin ihmeellinen ollut. Kirjoitustyyli oli kyllä hauska, ja puoliväliin tai vähän ylikin tykkäsin kirjasta tosi paljon. Mutta loppua kohden se jotenkin vähän latistui. Ihan ok luettava, mutta ei missään nimessä suuri elämys. 
Yhteenvetona heinäkuun lukemisista sanoisin, että jos kaipaat pientä jännitystä, lue tuo Hawkins. Jos kaipaat hömppää, lue Spielman. Mitä ikinä kaipaatkin, lue tuo Tyler. Se oli vaan niin loistava.

30.1.2018

Vauvamietteitä

Sain taas kiinnostavan kommentin. Niin kiinnostavan, että ajattelin purkaa ajatuksia ihan postauksessa, enkä vain kommenttiboksissa. 

Jos jaksat ja ehdit, niin minulla olisi muutama kysymys mielen päällä.
-Minunkin esikoinen syntynyt 2008. Onko nyt raskaampaa olla äiti iän puolesta, kymmenen vuotta vanhempana? 

Ensimmäiseen kysymykseen osaan ehkä vastata paremmin sitten, kun Mies tämän viikon jälkeen palaa töihin ja en saa enää nukkua päiväunia. Toistaiseksi ei tunnu raskaammalta, mutta toisaalta toistaiseksi vauva on nukkunut ihan kohtalaisen hyvin öitä, ja mä olen tosiaan voinut nukkua myös päiväunia ainakin niinä päivinä, kun lapsi ei ole kovasti kitissyt. 
Tällä hetkellä tuntuu oikeastaan helpommalta olla äiti, kun on jo kokemusta aiemmista lapsista. Tietää, että moni vaihe on tosiaan vaan vaihe. Ja myös se, että isommat lapset on jo niin isoja, etteivät tarvitse apua perusjutuissa (syömisessä, vessa-asioissa jne), helpottaa, jos vertaan Pipanaisen ja Poikasen vauva-aikoihin. Mutta iän puolesta tosiaan en oikein osaa sanoa. Mä olen aina ollut huono kestämään valvomista.

 -Miltä tuntuu kun vastaanottaa taas uuden persoonan perheeseen, onko se uusi tyyppi taas jotenkin ihan erilainen?

Uuden perheenjäsenen saapuminen perheeseen on tietysti aina iso juttu. Ekat päivät ja viikot on vähän hämmentynyt ja avutonkin olo, kun tutustutaan ja katsellaan, millainen tyyppi meille tällä kertaa muutti. Meillä on kaikki lapset olleet tosi saman näköisiä keskenään vastasyntyneinä, joten tavallaan on hassusti tuttu olo, ja sitten kuitenkin on ihan uusi ihminen tässä. Sekin on jännä, miten sitä on ehtinyt melkein sen 9kk totuttautua ajatukseen uudesta vauvasta, ja silti vauvan syntymä on aina jonkinasteinen järkytys. Että tässä se nyt on ja keikautti kerralla taas elämän ja arjen uusiksi. 

Nyt, kun vauvalla on ikää kohta kolme viikkoa, on jo ehtinyt oma pää asettua sen verran, että pahin tunnemylläkkä on ohi ja vauvakin tuntuu jo tutulta. Isommille lapsille vauvan tulo on tietysti myös ollut iso muutos. Tytöt eivät juuri ole reagoineet vauvan tuloon, eikä se niiden elämää tietysti samalla lailla olekaan muuttanut. Poikanen on ollut kovasti äidin poika ja aika kiinni mussa, ja tietysti kuopuksen asemasta luopuminen otti vähän koville. Toisaalta Poikanen on jo niin iso, että se ymmärtää ja osaa odottaa vuoroaan jne. Kaiken kaikkiaan musta tuntuu, että nyt meidän perhe on jo aika hyvin sopeutunut, eikä tässä oikein enää osaisi olla ilman vauvaa. 

-Onko vauvan olemus yhtä jännittävä kuin ennenkin, tai katsooko sitä eri tavalla kuin ennen? Mä jotenkin muistan kuinka ihmeellistä se oli, se vauva kippurajalkoineen ja reflekseineen.  

Miehen kanssa just todettiin, että ensimmäisen ja neljännen lapsen saamisessa on yksi iso ero: ensimmäinen lapsi on kaikkien mielestä ihmeellinen, neljäs on ihmeellinen vain vanhempien mielestä. Se on aika karuakin. Kun Isosisko syntyi, niin meillä kävi tosi paljon väkeä vauvaa katsomassa, vauva sai lahjoja ja postissa tuli kortteja. Pipanaisen syntymä ei ollut enää niin suuri uutinen, mutta silloinkin vielä kortteja, lahjoja ja kyläilijöitä riitti. Poikasen syntymän jälkeen taisi vauvaa käydä katsomassa isovanhemmat ja mun sisarukset, muutama kortti näyttää olevan Poikasenkin muistolaatikkoon säilöttynä. Neljännen lapsen syntymä ei ilmeisesti enää ole suurikaan uutinen. Bonusta on käyny katsomassa molemmat isovanhemmat. Mun siskon perhe olisi tullut, mutta me oltiin kipeinä. Muistojen laatikkoon ei ole tullut säilöttäväksi kortin korttia. 
Mutta meille vanhemmille neljäs lapsi on ihan yhtä ihmeellinen ja ihana kuin aiemmat kolmekin. Ei se pienen vauvan viehätys katoa minnekään, vaikka niitä olisi monta. Toki se on erilaista kuin ensimmäisen kanssa, jolloin kaikki oli uutta. Nyt tietää jo aika paljon, mitä odottaa. Mutta edelleen rinnalle nukahtanut vauva, refleksihymyt, hassut ilmeet, sinne tänne huitovat kädet ja kaikki se pienen vauvan omalaatuisuus on jännittävää, kiehtovaa ja ihmeellistä. Mä olen onnellinen, että me saadaan kokea vielä kerran nämä ainutlaatuiset ekat viikot. 

Tänään on ollut huutopäivä. Tämäkin postaus on kirjoitettu vissiin kuudessa osassa (ja on siitä syystä varmaan aika sekava ja poukkoileva). Lapsi on nukkunut kymmenen minuutin pätkissä, mieluiten sylissä. Nyt huutaa isänsä sylissä, että mä saan syödä iltapalaa. Että ei nää ainutlaatuiset ekat viikot kyllä mitään pelkkää hupia ole...


ps. Söin pitsaa. Lapsi huusi koko seuraavan aamupäivän. Kokeillaan nyt täysin maidotonta ruokavaliota äidille. Imetys edelleen ihan hirveää tuskaa. Lääkkeet sammakseen saatu, jospa ne auttaisivat. Sitä en kyllä tiedä, mikä tuohon katastrofaalisen huonoon imuotteeseen auttaisi. Bonari kulkee myös lempinimellä Pikku Piraija, joka ehkä kertoo kaiken tarvittavan siitä "rauhallisesta hamuilusta", jota pienten vauvojen tulisi oppaiden mukaan rinnalla harrastaa.

25.1.2018

Tautipäivitys

Just kun mä viimeksi iloitsin, että Bonus on ollut helppo ja rauhallinen vauva... Nyt on kyllä saatu kitinää ja huutoakin osaksemme. Selvästi on pienellä ollut vatsavaivoja, jätin nyt omasta ruokavaliostani ruisleivän kokonaan pois ja maitotuotteita vähensin, syön kyllä tavallista margariinia, mutta kun söin paljon luonnonjogurttia, niin sen jätin pois ja samoin kovasti maitoa sisältävät ruoat (esim. makaronilaatikon) tein itselleni maidottomana. Otettiin myös Cuplaton-tipat käyttöön. Tuntuu kyllä helpottaneen.

Yhtenä iltana annettiin vauvalle vähän korviketta, kun tuntui, ettei enää pysty kipeillä rinnoilla imettämään. Virhe. Pienellä lehahti posket ihan tulipunaisiksi ja suoraa huutoa huudettiin useampi tunti. Eipä taideta kokeilla ihan heti uudestaan...

Jonkin verran on joutunut tässä kyllä syömisiään miettimään, kun sammaksen takia en voi syödä sokeria sisältäviä asioita enkä vaaleita viljoja, ja sitten taas vauvan vatsavaivojen takia en ruisleipää enkä maitotuotteita. No, ajattelin kyllä kohta kokeilla, mitä vauvan masu tykkää, jos syön vaikka sitä jogurttia ihan vähän. Että vähän etsii ja kokeilee, mistä vauvalla tulee vatsavaivoja ja mistä ei. 

Meillä on nyt viikon verran sairasteltu. En tiiä, onko tuo influenssa vai mikä (meidät on kyllä Miestä lukuunottamatta rokotettu, mutta ilmeisesti se rokote ei tänä vuonna ollut kovin hyvä). Ensin sairastui Isosisko viime perjantaina. Tänään vasta pääsi kouluun, viisi päivää meni kuumeessa. Pipanainen tuli kipeäksi lauantaina. Sillä on ollut enimmäkseen aika pientä lämpöä ja sitten ihan ihmeellistä ihottumaa kasvoissa, käsissä ja jaloissa. Toivottavasti olisi huomenna koulukuntoinen. Poikanen alkoi maanantaina oksentaa, ei niin, että olisi oksennellut sinne tänne, mutta ruoka ei pysynyt sisällä. Muuten oli ihan terveen oloinen. Poikasella usein oksentaminen ennakoi kuumetta, ja nousihan se lämpökin sitten. Nyt alkaa olla terve. Mulla nousi eilen kuume. 

Toivon kyllä koko sydämestäni, että Mies ja Bonus selviää ilman tauteja! Tää koko meidän arki pyörii hyvin vahvasti nyt Miehen varassa, varsinkin kun mä olen kipeä. Mies kun sairastaa, niin se sitten toden teolla sairastaa, eikä kyllä pysty tekemään yhtään mitään. Ja Bonus tietysti, ei ole pariviikkoisen vauvan hyvä tulla kipeäksi! Totisesti toivon, että se pysyy terveenä!

Eilen oli vähän sellainen epätoivopäivä. Mulla oli tosi kipeä olo (ja no, oli kuumettakin 38.5) ja tuntui, että maitoa ei tule juuri lainkaan. Poikanen roikkui rinnalla ihan koko ajan (sama meno on jatkunut tänäänkin) ja alkoi ahdistaa jo sekin, että saako se tarpeeksi maitoa, kun ei voi sitä korvikettakaan antaa. Selvästi tää sairastaminen vaikuttaa maidontuloon, kun yölläkin, vaikka oli monta tuntia imetysten välissä, tuntui, että rinnat on puolityhjinä (edellisenä yönä kävin lypsämässä, kun ne oli niin täynnä). Ei auta muu kuin imettää ja imettää. Nyt on sitten taas rinnat enemmän rikki, mutta näillä mennään.

Sentään saatiin kastajaispäivä sovittua, kun mun vanhemmat kävi viikonloppuna vauvaa katsomassa. Meillä tuo kastajaispäivän valinta menee niin, että kysytään mun isältä, milloin sen kalenterissa on tilaa vauvan kastamiselle, ja sitten varmistetaan Miehen vanhemmilta, että sopiiko se päivä niille. Muiden sukulaisten osalta vaan toivotaan, että sopii. Ja jos ei kaikille sovi, niin minkäs sille teet. Mutta tosiaan, nyt saatiin kastajaispäivä sovittua ja tila varattua. Ja nimikin on päätetty ja käytössä :)

19.1.2018

Vauvan eka viikko

Reipas viikko vauvaelämää takana. Bonus on toistaiseksi ollut hyvin rauhallinen vauva. Syö ja nukkuu, päivästä riippuen enemmän jompaa kumpaa. Aika vähän on jaksanut valvoskella, ja kaikeksi onneksi tosi vähän kitissyt. Kaikki hoitotoimenpiteet on hänestä ihan hirveää kidutusta, silloin kyllä näytetään, miten kova ääni lapsesta lähtee. 

Imetys on taas kerran tuottanut murhetta. Olin varautunut siihen, että saadaan taas vauva, joka ei osaa imeä. Meillähän on Isosiskon ja Poikasen kanssa ollut se tilanne, että niillä ei ole ollut mitään ymmärrystä imemisestä, ja oon joutunut imettämään rintakumin kanssa 6 viikkoa. Pipanainen aikanaan kyllä hoksasi rinnan merkityksen jo heti synnytyssalissa, mutta siinä imetyksessä olikin sitten omat vaikeutensa (ja se on ainut imetys, mistä mulle on jäänyt tosi epäonnistunut olo). 

Bonus kumminkin nappasi hyvällä halulla rinnasta kiinni jo heti synnytyssalissa, ja se into on kyllä sitten jatkunut. Imemisote ei ole ollut ihan priima, ja näinpä sitten mun rinnat ei ihan kestäneet neljän tunnin maratonimetyksiä jo heti ensi päivinä. Sain ihan kunnon haavoille molemmat rinnat, ja kun niitä yritin parannella ja pitää kosteana, niin sittenpä iski molempiin rintoihin sammas. Voi itku, mikä vaiva! 

Pari päivää oli aika epätoivoinen olo. Rinnat haavoilla ja ihan järjettömän kipeät, ja sitten sammaksen takia myös kutisevat. Haavojen takia olis pitänyt pitää kosteana ja rasvata, sammaksen takia taas pitää kuivana ja lääkitä puolukalla tai sitruunamehulla (sitruunamehua haavaan! Ou jea. Yllättäen puolukka ei tunnu haavassa kovin pahalta, tämä vinkiksi muille). Otin taas rintakumin käyttöön, kun tuntui, että ilman ei oikeasti pysty mitenkään imettämään.

Nyt tuntuu, että kaipa tästäkin taas selvitään. Sammas ei ole onneksi tarttunut vauvalle, ja terkkari oli sitä mieltä, että rintakumin käyttöä kannattaa jatkaa, kunnes sammas on hoidettu. Kun vauvan suun limakalvot ei koko ajan hankaa sitä sammaksista rintaa, niin ehkäpä ei tartukaan vauvalle. Ennaltaehkäisynä oon myös imetysten jälkeen (paitsi yöllä) tiputtanut vauvan suuhun vähän vissyä, jonka myös pitäisi ehkäistä ja hoitaa sammasta. Lähinnä siinä mielessä, että huuhtoo vähän suuta ja toivottavasti ehkäisee. Itselleni käytän puolukkaa, eikä se tosiaan tunnu niin pahalta kuin kuvittelin. 

Nukuttu meillä on vaihtelevasti, tai siis vähän, mutta onneksi kumminkin öisin on toistaiseksi vuorotellut nukkuminen ja imetys, ei huuto ja kitinä. Mies on ollut isyyslomalla tämän viikon ja on vielä kaksi viikkoa, joten oon pystynyt nukkumaan myös päiväunia. Mies on kyllä ihan tuki ja turva, se on hoitanut kaikki ruoka- ja muutkin asiat (paitsi pyykit) ja puuhannut isovelilomalla olevan Poikasen kanssa vaikka mitä (ovat käyneet uimahallissa, paistaneet makkaraa pihalla, leiponeet pullaa, pelanneet lukuisia Afrikan tähti -pelejä päivittäin...). Mun aika on kulunut pääasiassa imettäessä ja sitten mitä oon ehtinyt, oon tietysti puuhannut myös Poikasen kanssa (tytöillä on ollut koulun jälkeen paljon omia puuhia) ja yrittänyt laitella tuota kodinhoitohuonetta kuntoon. Mun sairaalassaoloaikana siis saatiin sinne loputkin kaapit ja anoppi oli ne käynyt pesemässä, joten mä oon päässyt niitä järkkäilemään.

Hormonimylläkkä on ollut valtava, ja kaikki itkettää. Siihen onneksi osasin varautuakin.

Tää elämä vastasyntyneen kanssa on kyllä jännää. Yhtä aikaa ihanaa vauvahuurua, ja ihan älyttömän raskasta. Pahimpina hetkinä oon ajatellut, että kunpa tän olotilan saisi talletettua jotenkin. Sitten aina, kun haikeana muistelee ihania ensi hetkiä vauvan kanssa, voisi kokea sen totaalisen epätoivoväsähdyksen, kun imetys ei suju, väsyttää, isommat sisarukset kaipaa myös huomiota ja kaikki vaan kaatuu päälle. Ymmärtäisi ehkä, että ei enää kaipaa enempää tätä.

Oikeasti mä haluaisin tallettaa sen hyvän olon, kun täydellisen onnellinen, vatsansa täyteen syönyt pieni ihminen käpertyy rintaa vasten ja kaikki on vaan maailmassa just oikein.

15.1.2018

Synnytysterveisiä

Meidän pieni Bonus syntyi torstaiaamuna. Toisin kuin Mies oli vanhemmilleen väittänyt, niin mulla ei ollut mitään erityisiä tuntemuksia, supistuksia tai mitään, mikä olis ennakoinut että syntymä on ihan lähiaikoina tapahtumassa. Siis joo toki supisteli välillä, mutta ne oli sellaisia vatsa pinkeänä -harjoitussuppareita (mulla ei ole synntyssupistukset ikinä tuntuneet vatsassa, vaan jaloissa ja selässä), joita nyt on ollut koko raskauden ajan. Tukala olo oli tietysti, ja milloin mitäkin paikkaa kolotti, mutta ei mitään sellaista fiilistä, etteikö raskaus olisi hyvin voinut kestää vielä vaikka pari viikkoa.

Mies oli toiveikas, että vauva syntyisi, koska se oli saanut töissä hommansa siihen vaiheeseen, et olis helppo jäädä isyyslomalle. Se lämmitti keskiviikkoiltana saunan (siis ihan muuten vaan, koska meillä usein saunotaan keskiviikkoisin) ja googlasi netistä jotain akupisteillä synnytys käyntiin -juttuja. Mutta en mä ihmeemmin viitsinyt saunoa, ja niitä akupisteitäkin olisi pitänyt painaa puoli tuntia, joten Mieskin kävi mieluummin nukkumaan. Ja siis tosiaan ei mulla ollut mitään kiirettä päästä synnyttämään, raskaana oli edelleen kiva olla.

Näin se sitten tapahtui:

Heräsin vähän ennen neljää käymään vessassa. Siinä unta odotellessa käännyin puolittain toiselle kyljelle ja tunsin, että vatsassa napsahti joku. Heti tietysti tuli mieleen, että oho, meneeköhän lapsivedet (vaikka se olisi hyvin voinut olla vaan joku lihas tms, mikä vähän napsahtaa, kun olin puoliksi kyljelläni, puoliksi selälläni). Vartin yli neljä tunsin, että joo jotain taitaa valua ja säntäsin vessaan. Lapsivettähän sieltä valui, ihan sellaista likaisen vihreää.

Herätin Miehen ja Mies siinä sitten soitteli isälleen, että lähtee tulemaan meille lapsenvahdiksi. Eka supistus tuntui 4.25, ja siitä alkoi saman tien säännölliset ja tosi kipeät supistukset 4 minuutin välein. Aloin saman tien myös täristä ihan hirveästi, se on ehkä ainut mitä en muista et ois aiemmissa synnytyksissä ollut. Muuten mulla on aiemmat synnytykset sujuneet jokseenkin samalla kaavalla, joten makoilin sängyssä ja Mies laittoi sairaalakassiin loppuja tavaroita, mitä sieltä vielä puuttui. 

Viiden aikaan soitin sairaalaan (vaikka meillä ei tarvitse soittaa, jos ei halua), kun alkoi tuntua, että joudutaan lähtemään ehkä jo ennen kuin ukki edes ehtii paikalle, ja se lapsivesikin oli vihreää (sitä purskahteli supistusten myötä lisää). Mitenkään älyttömän kipeä en ollut, ja sairaalassakin sanoivat, että ihan rauhassa voidaan tulla, kun ehditään.

5.07 kirjasin viimeisen supistuksen ajankohdan ylös, sitten tulikin yhtäkkiä niin hirveän kipeä olo, ettei tottakaan, ja tuntui siltä, että vauva syntyy ihan just samalla hetkellä. Alkoi tulla vähän paniikinomainen tunne ja pyysin Miestä soittamaan ambulanssin. Kuuntelin, kun Mies selitti tilannetta puhelimessa ja huutelin sille, että sano nyt niille, että mua ponnistuttaa jo ja lapsivesikin oli vihreää. Onneksi se ponnistamisen tarve meni ohi (mulla kävi samoin myös Poikasen synnytyksessä, että ensin ponnistutti ja sit se menikin vielä joksikin aikaa ohi), mutta ihan uskomattoman hirveitä oli supistukset siitä eteenpäin. Mietin, että ehtiikö ensin ambulanssi vai vauva, ja yritin olla kiljumatta (ettei lapset heräis), mutta ei vaan ihan hiljakseen pystynyt olemaan. 

Jossain vaiheessa ukki ehti paikalle ja Mies pyysi sitä katsomaan, että jos Poikanen herää, niin rauhoittelee sitä, ettei se kömmi paikalle. Sitten paikalle tuli ambulanssikin. Ensihoitajat oli tosi rauhallisia ja mukavia, ne totes, ettei täällä vielä päätä tai mitään näy ja pisti mut paareille ja kärräs kyytiin. Sitä mun tärinää ne vähän ihmetteli ja kyseli, et paleleeko mua kauheasti, mutta ei palellut, kun oli hirveän kuuma. En tiiä, mistä se tärinä tuli.

Sitten vaan lähdettiin täyttä vauhtia kohti sairaalaa. Meiltä menee sairaalaan omalla autolla n. 45min, ambulanssilla tietysti paljon vähemmän. Mulla oli ambulanssissa vähän parempi olo, tuntui et ne kaikkein kipeimmät supistukset oli kyllä kärsitty kotona. Ensihoitaja kyseli multa kaikkea raskauteen liittyvää (et onko lapsi oikein päin, miten aiemmat synnytykset on menny jne) ja soitteli muutaman kerran sairaalaan. Se oli tosi rauhallinen ja mukava, ja mulla oli kyllä ihan turvallinen olo siinä. Jotain opaskirjaa se kyllä luki, mutta sanoi, että kukaan meistä ei ole tässä tilanteessa ekaa kertaa (en tajunnut kysyä, että tarkoittiko se nimenomaan ambulanssisynnytystä, vai vaan, että on joskus ollut synnytyksessä mukana). Olivat kuulemma juuri saaneet koulutustakin synnytysten hoitoon :)

Lähikaupungista meidän perässä tuli toisella hälytysajoneuvolla ajamaan ensihoidon lääkäri siltä varalta, että jos vauva tosiaan syntyy matkalle, niin on sitten vähän enemmän käsiä. Ensihoitaja sanoi, et Helsingistä lähti tulemaan synnytyslääkäri, mutta eihän se meitä kiinni saa ennen kun ehditäänkin jo sairaalaan (en tiiä, mitä järkee oli Helsingistä asti laittaa ketään tulemaan? Sieltä ajaa jo meidän kohdille melkein tunnin) ja sit se sanoi, et valitettavasti tällä kelillä ei voi helikopteri nousta ilmaan. Siinä kohti mä olin hiukan ihmeissäni, että öö helikopteri, miksi? En tiiä, oliko hätäkeskuksessa sitten ollut sellainen ajatus, et jos jotain käy mulle tai lapselle, niin saadaan lääkäri mahdollisimman pian paikalle. Mun pulssia se seuras kyllä koko ajan, ehkä sen tolkuttoman tärisemisen takia?

Joka tapauksessa, siinä vaiheessa kun ambulanssilla tehtiin matkaa, ei mua kyllä pelottanut enää yhtään. Olin välillä enemmän ja välillä vähemmän kipeä, mut ihan rauhallinen (ainakin omasta mielestäni. Heh). Ensihoitaja antoi väliaikatietoja, et kuinka lähellä ollaan ja mä katselin ambulanssin takaikkunasta vilkkuvaloja aina silloin kun ei liikaa supistanut. Lopulta se ensihoitaja sanoi, et hyvin ehditään sairaalaan, nyt on enää 3 minuuttia matkaa jäljellä. Se meni sanomaan jotain kuskille, ja siinä vaiheessa mä tunsin, et nyt se vauva kerta kaikkiaan vaan tulee. 

Kiljaisin et ei me ehditä, tää vauva syntyy nyt! Ensihoitaja tuli tsekkaamaan tilanteen ja totesi, et niin tulee ja käski kuskin pysäyttää äkkiä. Pysähdyttiin johonkin tien reunaan ja perässä tuleva lääkäri tuli autoon. Vauva tuli ulos melkeen itsestään, mä olin jotenkin niin hämmentynyt, etten älynnyt edes ponnistaa ennen kun ensihoitaja sanoi, että saat sit ponnistaa loputkin lapsesta ulos, kun tuntuu siltä. Sieltä se lapsi syntyi ja vinkaisi onneksi ihan heti. Ensihoitaja ja lääkäri totesivat, että elävä lapsi tuli ja laittoivat sen mun rinnan päälle makoilemaan. Pienelle pistettiin pipo päähän (musta on hirveän sympaattista, että ambulanssin varustukseen kuuluu neulottu pieni pipo! Söpö ensiapuvaruste!), napanuoraan klipsit kahteen kohtaan (totesivat, että ollaan niin lähellä sairaalaa, ettei sitä tarvi katkaista) ja imettiin varovasti vähän nenää ja suuta, kun lapsivesi oli ollut vihreä. Vauva tosiaan vaikutti ihan ok:lta, hengitti itse ja oli muutenkin normaalin oloinen. (Jälkikäteen synnytyssalissa, kun kätilöt kysyi siltä ensihoitajalta Apgar-pisteitä, niin se oli sitä mieltä, että 9)

Sitten ajeltiin rauhaksiin loppumatka sairaalalle. Siellä oli kätilö vastassa ja kärrättiin meidät synnytyssaliin. Kätilö kysyi lapsesta ja ensihoitaja sanoi, että poika syntyi 6.09, ja lisäsi sitten, ettei hän kyllä muistanut tarkistaa sukupuolta, uskoi vaan että se on poika, kun rouva sanoi, että poikaa odotetaan. Onneksi oli sen kellonajan tajunnut katsoa :D

Eihän siinä sitten enää mitään, napanuora leikattiin ja mut siirrettiin sänkyyn istukkaa synnyttämään. Vauvan sain aika pian rinnalle ja Mieskin ehti paikalle puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen. 

Lopulta kaikki meni tosi helposti ja nopeasti, ja musta tuntui suorastaan hassulta, kun tunti synnytyksen jälkeen tuntui, et olis voinut nousta sängystä ja ruveta puuhastelemaan. Tietysti onni, ettei tullut mitään ongelmia, niiden hoitaminen olisi ambulanssiolosuhteissa ollut vaikeaa tai mahdotonta. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Multa kävi jälkikäteen moni hoitaja kyselemässä fiiliksiä synnytyksestä, mut ei mulle tosiaankaan jäänyt mitään traumoja. 

Synnytyssalin kätilö sanoi, että seuraavalla kerralla tuut sitten jo hyvissä ajoin ennen synnytystä sairaalaan odottelemaan. Mä kumminkin olen vähän sitä mieltä, ettei sitä seuraavaa kertaa taida enää tulla :D

6.1.2018

Joulu tuli, joulu meni.

Niin meni joulun aika.

Meillä, tai  mulla, oli varsinainen aktiiviaatto tänä vuonna. Olin säestämässä iltapäivällä aaton messussa ja sitten jouluyön messussa kuoron kanssa laulamassa. Aattoa edeltävän yönä jäi unet vähän vähiin, ja kun jouluyönä kotiuduin yömessusta joskus lähempänä yhtä yöllä, niin kyllä väsytti!

Mutta hirveän kiva joulu oli taas. Aattona Miehen vanhemmat tulivat meille. Melko samalla kaavalla vietettiin aattoa, kuin yleensäkin. Aamupäivällä saunaan, riisipuurolle (mä sain mantelin! Lapset saivat useitakin, mutta suoraan lautaselle aseteltuna :D ), jouluruoan valmistelua, lapset katsoivat telkkaria ja kymmenen minuutin välein Poikanen kysyi, voidaanko jo avata lahjat. 

Yhden jälkeen lähdin Pipanaisen kanssa kirkkoon ja muu porukka tuli sitten perässä. Aattohartaus (tai "hartaus", ihan messu se oli ehtoollisineen kaikkineen) oli tosi kiva ja oli kiva pitkästä aikaa olla säestämässä. Kappeli oli niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet istumaan. Me ollaan yleensä käyty seurakunnan aattohartaudessa tuossa lähikirkossa, tää oli mukavaa vaihtelua siihen. 

Joulupäivällisen valmistelu sujui yllättävän nopeasti, osittain varmaan siksi, että oltiin Miehen kanssa valmisteltu mahdollisimman paljon jo etukäteen, ja osittain siksi, että lapset on jo isoja ja nyt oli vielä isonvanhemmat viihdyttämässä. Ruoka oli hyvää, vaikka vähän harmitti, kun en saanut syödä mätiä ja kylmäsavulohta. No, kunhan pääsen synnyttämään ja synnäriltä kotiin, niin sitten toivon, että mua odottaa kotona mätileivät :D

Lahjojen avaaminen sujui tappeluitta. Poikanenkin osasi jo hienosti lukea, mitä paketin päällä lukee (paitsi mumminsa paketin päältä luki vahingossa Hyvää Joulua Tampereelle!) ja odottaa omaa vuoroa. Lapset saivat mieleisiä lahjoja, ja niin aikuisetkin. Saatiin lapset just sopivasti nukahtamaan ennen kuin mun olikin jo aika lähteä sinne yömessuun.

Joulupäivä meni aika väsyneissä merkeissä, mutta sai mennäkin. Suklaata riitti, ruoat maistuivat ja lapsilla oli kivaa tekemistä joululahjojen parissa. Tapanina lapset lähtivat mun vanhemmille pariksi yöksi ja me saatiin Miehen kanssa vähän kahdenkeskistä aikaa. Mietittiin, että koskahan mahtaa tulla vastaava tilaisuus. Joskus vuonna 2019? 

Kaiken kaikkiaan välipäivät oli mukavaa leppostelua. Mitään suurta ja ihmeellistä ei tehty, ollaan oltu ja möllötelty. No Mies kunnostautui käymällä lasten kanssa uimahallissa :) 

Uusi vuosi oltiin myös kotona (mä kieltäydyn enää lähtemästä mihinkään kauas), mun veli tuli meille illaksi, kun sen vaimo oli yövuorossa. Annettiin lapsille lupa valvoa niin myöhään, kuin jaksavat. No nehän jaksoivat. Yhteen asti yöllä. Huh. 

Kuvittelin, että seuraavana aamuna meillä nukutaan pitkään. Oltais ehkä nukuttukin, ellei Pipanaisen puhelimeen olisi unohtunut kouluunlähtöhälytys päälle, ja puhelin näin ollen mölynnyt keittiön pöydällä 8.10. Eihän siinä sitten.

Saatiin pariksi päiväksi kylään Suomen-lomalla ollut Pipanaisen kummitäti. Oli tosi ihana nähdä pitkästä aikaa! Vietettiin aikaa yhdessä ja käytiin mm. tyttöjen kanssa elokuvissa (Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset oli yllättävän viihdyttävä myös aikuisnäkökulmasta. En olisi uskonut!)

Tänään on 39 raskausviikkoa täynnä. Isosisko ja Poikanen oli tässä vaiheessa jo syntyneet, joten tietysti joka päivä on vähän mielessä, että jokohan tänään Bonus päättää syntyä. Mitään kiirettä mun puolesta ei tarvi pitää, mutta toki tässä itse on valmiina. Meillä oli tän viikon lainassa Miehen siskon pikkukoira (jota lapset rakastivat suuresti!), ja tänään sitten Mies ja lapset kävivät serkkulassa palauttamassa koiran ja juhlimassa serkkupojan synttäreitä. Itse en lähtenyt mukaan, kun matkaa on melkein kaksi tuntia. Mä sitten täällä kotona ompelin ja puuhastelin muuta. 

Kiva joululoma on ollut, vaikka taas kävi niin kuin joka vuosi käy: kuvittelen, että teen välipäivinä kaikenlaista (sekä hyödyllistä, että esim. ompelen hirveästi jne), enkä sitten tosiasiassa tee mitään. Mutta sekin tuli ihan tarpeeseen. Huomenna on vielä viimeinen lomapäivä, ja sitten tytöillä alkaa koulu, Mies menee taas töihin (odottamaan isyyslomaa...) ja Poikanen aamupäiviksi päiväkotiin. Ja jännityksellä odotellaan, milloin meidän Bonari päättää syntyä :)

2.1.2018

Jälleen kirjavinkkejä

Tässä taas kirjavinkkejä, nämä viime kesältä:

Enni Mustonen: Syrjästäkatsoja -sarja (Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva)
Tykkäsin tosi paljon! Sarjan idea on kiva: päähenkilö Ida on jokaisessa kirjassa jonkun kuuluisan suomalaisen perheessä työssä (tai no, Ruokarouvassa pitää omaa täysihoitolaa, mutta kuitenkin) ja näin kirjat kertovat sekä Idan elämästä että menneen ajan Suomesta ja suomalaisista merkkihenkilöistä. Kiva sarja kaiken kaikkiaan, mukavasti kirjoitettu ja leppoisa, eikä liian ankea (monesti tuntuu, että palvelusväen näkökulmasta kirjoitetut kirjat ovat helposti jotenkin kauhean synkkiä ja ankeita). Ilahduin, kun huomasin joku aika sitten, että tähän on tullut uusi osa! Suosittelen ehdottomasti!

Sanna Hedman: Henry Hedman -Kärrynpyörä, taivas ja maa
Luen mielelläni silloin tällöin elämäkertoja, ja tämä nimenomainen kiinnosti tavallista enemmän, koska kirjoittaja itse on meidän ihana neuvolatäti (aivan loistava sellainen muuten!) ja tunnen myös perheen molemmat pojat jollain lailla. Kirja oli kyllä muutenkin kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu, joten voin suositella ihan kaikille.

Cathy Kelly: Sisarten kesken
Kirjasta ehkä eniten kertoo se, että kun nyt puolisen vuotta myöhemmin sitä mietin, niin piti ihan googlata, että mistä tämä kertoikaan. Ei huono, ei erityisen hyvä, ei mieleenpainuva millään lailla, mutta ihan kelpo lomalukemista, jos haluaa nollata aivojaan jollain.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne
Jane Austen on Jane Austen. Uskollisen ystävänne olin lukenut jo joskus aiemminkin, ja tykkäsin siitä tietysti silloinkin. Nyt kun katsoin elokuvana Lady Susanin, niin teki mieli lukea kirjakin uudestaan. Uskollisessa ystävässänne on useampi Jane Austenin lyhyt kirjeromaani tai sellaisen alku, ja täytyy sanoa, että varsinkin Lady Susan on kyllä harvinaisen riemastuttavaa Austenia. Tykkään! Olen myös kerran vuosia sitten saanut siskoltani kirjeen, joka oli tämän kirjan pohjalta (monia samoja fraaseja lainaten) kirjoitettu, ja se on yksi hulvattomimmista kirjeistä, joita olen koskaan saanut. :)

Cecelia Ahern: Yllätysvieras
Tämän luin mökillä, kun ei oikein muutakaan lukemista ollut. Yllätysvieras ei kuulu Ahernin parhaimpiin mun mielestä, enkä ehkä muuten olisi lukenut toistamiseen (olen joskus vuosia sitten lukenut kertaalleen). Mutta eihän se nyt varsinaisesti huonokaan ole. Voisi ehkä sanoa samoin kuin tuosta Cathy Kellystä, että ihan ok päännollaus-loma-hömppälukemista, mutta kertalukeminen riittää kyllä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Sama juttu kuin parissa edellisesä opuksessa: meni mökkihömppänä, kertalukeminen riittää, ei oikein jäänyt mitään mieleen, vähän turha. Mutta kuten aiemmatkin, niin ihan oivallinen teos sellaiseen hetkeen, kun kotoa on löytynyt hometta, raha-asiat painaa, alkuraskaus väsyttää ja oksettaa ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Siinä ei just hirveästi mitään syvällistä ja ajattelua vaativaa kaipaakaan, vaan epäuskottavaa todellisuuspakoa ja jotain maailman kevyintä.

Näin jälkeen päin onkin hauska huomata, mitä on tullut luettua. Kesällä selvästi oli rankkaa (remontti homeineen, rahahuolet, alkuraskaus) ja se näkyy näissä kesäkuussa (ja kunhan päsen heinäkuuhun, niin niissä myös) luetuissa kirjoissa. Hirveästi höpöhömppää, josta ei enää puolta vuotta myöhemmin oikein edes muista, mitä tuli luettua. Joskus sillekin on tarvetta :)