31.7.2013

Lisää ulkonäköasiaa.

Eilisen avautumisen jälkeen onkin hyvä jatkaa ulkonäköpohdinnoilla.

Olen jo useamman vuoden (siitä asti, kun Isosisko alkoi jostain jotain ymmärtää) aina ajoittain miettinyt, että miten kasvatan tytöt niin, että niille tulisi mahdollisimman terve suhtautuminen omaan  ulkonäköönsä (ja toki myös muiden ihmisten ulkonäköön).

Itse olen mielestäni saanut kotoa ihan hyvät eväät. En muista, että äitini olisi koskaan lasten kuullen voivotellut ulkonäköään (vaikka silläkin on 5 raskautta takana) tai et meillä olis kommentoitu muiden ulkonäköä. Joskus ylipainosta on ollu puhetta, lähinnä siinä mielessä, et kun meilläkin on aikamoinen diabetes-perimä, niin ei kannata kauheasti ylipainoa kasata. Mut ollaan hoikkaa joukkoa kaikki ihan luonnostaan.

Ulkonäkö ylipäätään ei meillä kotona ollut ihmeemmin tapetilla. Siistit vaatteet piti olla ja tukka kammattu, ja äiti kyllä meikkasi ja kävi kampaajalla ja pukeutui (ja siis pukeutuu edelleen) nätisti (äiti oli lapsena mun kauneusihanne), mutta ulkonäköasioista ei tehty isompaa numeroa. En kyllä muista, että meitä lapsia olis ihmeemmin kehuttu kauniiksi, mutta ei kyllä missään nimessä moitittukaan. Kukin sai olla rauhassa sen näköinen kuin oli.

Kouluaikoina nyt sitten opin tietysti sen tosiseikan, että olen ruma jnejne (lapset ja teinit kun osaavat olla niin kauhean kivoja toisilleen), ja kaipa siinä iässä ikätovereiden mielipide painaa enemmän kuin kotoa saadut opit. Ja tottahan niistä ajoista on jäänyt jälki identiteettiin nykypäivään saakka.

Ennen lasten saamista olin aika sinut itseni kanssa. Kasvot kaikkine näppyineen ovat aina olleet ongelma (ja tulevat luultavasti aina olemaan), mutta senkin kanssa voi elää. Ekasta raskaudesta palauduin aika nopeasti, mutta toisesta enää en. Kuten eilisestä voi huomata, sopeutuminen nykyiseen vartaloon on vielä aika lailla kesken.

Toivoisin voivani opettaa lapsilleni kaksi asiaa.

Ensimmäinen on se, että jokainen saa olla ihan rauhassa just sen näköinen kuin on. Jokaisessa on jotain kaunista ja kauniita puolia saa kehua, mutta kenenkään "huonoja" puolia ei tarvi lähteä arvostelemaan. Ulkonäkö ei tee kenestäkään parempaa ihmistä kuin mitä joku toinen on. Tässä suhteessa mulla on itseni kohdalla vielä opettelemista (vaikka olen pitänyt tarkasti huolen, että en lasten kuullen moiti omaa ulkonäköäni), vaikka toisten annankin kukoistaa ihan rauhassa. Itse asiassa en kovin paljon kiinnitä huomiota muiden ulkonäköön. Pari kertaa on käynyt niin, että joku lähipiiriin kuuluva on laihduttanut parikymmentä kiloa, ja mulla on vaan ollut etäisesti sellainen tunne, että jotain on kyseisen ihmisen ulkonäössä muuttunut... Mutta kun en ole alun perinkään edes pannut merkille niitä ylikiloja!

Toinen asia on se, että ulkonäkö ei lopulta ole kovinkaan tärkeää. Itsestään saa pitää huolta, saa meikata ja pukeutua nätisti ja uhrata aikaa ja vaivaa ulkonäkönsä eteen, mutta tärkeämpää on silti muistaa, että ulkonäkö on vain kuorta (ja varsin katoavaista, kuten itsestäänkin voi huomata). Se, millä oikeasti on merkitystä, on kaikki ihmisen sisällä. Mihin uskot, miten toimit, miten kohtelet toisia ihmisiä, mitä elämässäsi teet...

Vaikka ehkä eilisen avautumisen jälkeen ei sitä uskoisi, niin väitän, että tää toinen asia mulla on kohtuullisen hyvin hallussa. Joo, en ole vielä sopeutunut nykyiseen vartalooni (ja onhan tää raskauden jälkeen ja imetyksen jatkuessa vielä muutostilassa), mutta ei se nyt kumminkaan ole sellainen asia, mitä joka päivä murehtisin. Elämässä on niin paljon kaikkea tärkeämpää, ettei ulkonäköpohdintoihin yksinkertaisesti jää kauheasti aikaa ja kiinnostusta. Omalla kohdalla on kyllä parantamisen varaa vielä siinä, miten suhtaudun muiden mahdollisiin ajatuksiin minusta (siis tiedättekö, "mitähän tuo minusta ajattelee"-tyyppiset pohdiskelut), mutta sekin asia on työn alla.

Tytöt ovat nyt vielä pieniä, ja ulkonäköjutut on niiden kanssa ollut lähinnä jokapäiväistä "oletpa kaunis"-kehumista, ihan sydämestä mutta myös tarkoituksella. Yritän tavallisessa arjessa olla esimerkkinä noista molemmista asioista, jotka toivon lasten oppivan. En arvostele kenenkään ulkonäköä (ainakaan ääneen, itseänikään), ja vaikka lapsillakin on välillä lakatut kynnet, en tee kovin isoa numeroa ulkonäöstä. Jossain vaiheessa varmasti lapsille tulee pohdintoja oman ulkonäkönsä ja kelpaamisensa suhteen. Toivottavasti osaan silloin olla avuksi, jos nyt ylipäätään kokevat luontevaksi äidille niitä juttuja puhua.

Toistaiseksi näillä mennään. Isosisko halusi tänään pitää hiukset auki, koska oli ihanat kiharat, ja tuolla se kiharoineen painoi menemään niitä sen enempiä varomatta. Pipanainen veti varsin erikoisessa vaateyhdistelmässä tämän(kin) päivän, mutta sentään ksylitolipastillit sointuivat shortsien väriin, se kun on kaksivuotiaalle oleellisen tärkeää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti