9.3.2015

Pienestä kiinni

Mietin eilen sitä, miten pienestä hyvä mieli on joskus kiinni. Tai paha mieli, miten sen nyt ottaa.

Meillä oli kiva lauantai. Oltiin tehty viikkosiivous jo perjantaina (vaikka ei sitä enää lauantaina huomannut), joten tylsiä siivousjuttuja ei ollut. Miehen vanhemmat tuli kylään, joten lasten aika kului mukavasti. Leivoin mustikkapiirakkaa ja perunasämpylöitä. Mies savusti lohen ja syötiin hyvin. Appi korjasi meidän ulko-oven, anoppi kävi tyttöjen kanssa kynttiläkaupassa ja kirppareilla. Poikanen nukkui ekaa kertaa päikkärit isojen lasten sängyssä. Mä siivosin meidän kynttilähyllyn ja tuli hyvä mieli kun sain paljon tavaraa pois (ei polteta kynttilöitä muuta kun sähkökatkojen aikaan ja ehkä pari kertaa joulun alla). Mies kävi isänsä kanssa pilkillä.

Leikkasin Poikasen hiukset. Se ei olisi millään antanut, ja vaikka viihdykkeenä oli tietokone, puhelin ja rusinoita, niin pää pyöri, kädet heilui ja lopulta Poikanen otti ja lähti, sai tarpeekseen koko touhusta. Lopputulos on kaiken sen hyörinän ja pyörinän jälkeen aika jännä ja viimeistelemätön, ja vaikutelmaa ei mitenkään paranna se, että Poikasella on päälaella melkein kalju kohta, kun se nyhtää hiuksiaan ennen nukahtamista. Onneksi hiukset kasvaa... :)

Sunnuntaikin alkoi lupaavasti. Sain nukkua aamulla pitkään. Kun kömmin ylös, Mies lähti pilkille (olis ottanut tytöt mukaan, mut ne halus jäädä kotiin). Puettiin ja lähdettiin pihalle. Lounaan jälkeen homma meni pieleen. Miestä ei kuulunut kotiin, Poikanen oli ihan uupunut ja mä tajusin, et jos Mies ei pian tule kotiin, niin en ehdi sekä nukuttaa Poikasta, että laittaa itseäni ja tyttöjä valmiiksi ennen kun meidän olis aika lähteä kirkkoon. Poikanen oli kuitenkin niin väsynyt, ja sen olisi oikeastaan pitänyt päästä päikkäreille jo aiemmin, joten menin sit sitä nukuttelemaan.

Siinä vaiheessa alkoi kiukkukäyrä nousta rankasti. Mä inhoan kamalasti myöhästymistä ja stressaan tosi paljon kiireestä. Sydän hakkaa, kiukuttaa ja on melkein paniikinomainen olo, eikä pysty ajattelemaan järkevästi. Nytkin, vaikka tiedän, ettei sillä ole mitään merkitystä, vaikka oltais myöhästytty vähän kirkosta (sinne tulee muutenkin puolet porukasta myöhässä), niin olin ihan hiilenä. Poikanen nukahti lopulta 12.20, ja mulle jäi sit 10 minuuttia aikaa meikata, kammata omat ja tyttöjen hiukset, huolehtia kaikkien vessassakäynnit ja saada porukka ulkovaatteisiin ja autoon. Soitin Miehelle, et onko se tulossa vai ei, että kannattaako mun edes yrittää. Oli kuulemma just lähdössä kotiin päin.

Hirveällä kiireellä vedin vähän ripsiväriä silmiin ja kampasin tukkaa, sit tytöt alkoi kinastella. Isosisko taas kerran kiusasi Pipanaista, ja se oli kyllä mulle viimeinen niitti. Vaikka Poikanen nukkui, karjuin Isosiskolle (se kiusaa ihan jatkuvasti Pipanaista, ja mä alan olla tosi väsynyt siihen) ja sanoin, että en ota sitä mukaan kirkkoon kun sen riidan selvittelyn takia en kyllä ehdi enää sen tukkaa kammata. Hirmu järkevää käytöstä multa, mutta just tuollainen raivohullu sekopää musta tulee, kun on kiire.

Mies tuli kotiin 2 minuuttia sen jälkeen kun mun ja Pipanaisen olis pitänyt lähteä. Oltiin melkein valmiita, ja ehdittiin kirkkoon ihan hyvin.

Mut mä olin kyllä koko loppupäivän vähän harmistunut. Raivostutti (ja raivostuttaa vieläkin), että Mies oikeasti kuvitteli, että se voi ilmestyä kotiin tasan sillä minuutilla kun mun ja tyttöjen olis pitänyt hypätä autoon. Että mä täällä tuosta vaan hoidan lapsille ruoat, nukutan yhden ja siistin toiset ja saan itsenikin vielä valmiiksi. Että eikö se nyt hyvänen aika ole oppinut melkein yhdessätoista vuodessa sitä, että vaimo inhoaa kiirettä, lasten kanssa ei saa olettaa kaiken sujuvan vaivattomasti ja että helpommalla pääsee elämässä, kun tulee kotiin edes vaikka varttia ennen kun vaimo on johonkin lähdössä!

No ei ole oppinut. Oli kuulemma ajatellut, että hän voi nukuttaa Poikasen. Ihan kun mä täällä valvottaisin väsynyttä lasta vaan sen takia, että ehdin itse sutia ripsarit ajallaan. Voi hyvää päivää. Olis sit edes sanonut, että aikoo tulla vasta viime tipassa, niin olisin ne vitsin ripsarit ja muut hoitanut heti aamusta ja nipistänyt ulkoilusta. Meillä oli aamulla puhe, että syödään puoli kahdentoista aikaan, ja mä tietysti oletin, että Mies aikoo tulla syömään. No, oma moka, kun en sitä varmistanut.

Mutta kyllä mua kuulkaa sapetti. Ei ollu mun hyvä mieli tällä kertaa kuin puolesta tunnista kiinni.

4 kommenttia:

  1. kuulostaa tosi tutulta, sekä kommunikaatiokatkokset että kiireen aiheuttama raivohulluus <3 ja jo aiemmin piti kommentoida tuota kuolemislaatikkoa, jotenkin niin suloinen ja samalla vähän karmiva :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, etten ole ainut :)
      Musta on jotenkin mainiota, miten luontevasti lapset suhtautuu kuolemaan. Tietysti osittain siksikin, kun eivät ehkä ymmärrä sitä lopullisuutta jne. Ihan muina miehinä leikitään kuolemista ja kaikkea.

      Poista
  2. No se usein on! Siis pienestä kiinni. Mäkin harrastan kiirekiukuttelua. Inhottava harrastus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikähän siinäkin on, että aina vaan se kiire iskee. Luulis, että jossain vaiheessa olis niin pro ennakoimaan, että ei tulis enää kiire.

      Poista