11.6.2015

Yh-kuukauden loppu

Mies tulee tänään kotiin ja yksinhuoltajakuukausi päättyy.

Etukäteen mua jännitti, vaikka toisaalta olin myös vähän innoissani. Nyt kun neljä viikkoa on mennyt, voin todeta, että kivaa oli, hyvin meni, helpolla, mutta ihana on saada Mies takaisin.

Meillä on kuluneen neljän viikon aikana ollut paljon kivaa puuhaa, on käynyt vieraita ja ollaan itse kyläilty, juhliakin on ollut muutamat. Ollaan saatu olla terveinä. Näyttää myös lupaavasti siltä, että Poikasen jokaöiset kahden tunnin valvoskelusessiot on jäämässä historiaan, kovin monena yönä ei ole sen kanssa tarvinnut valvoa, ja nekin valvoskelut ovat johtuneen lähinnä nenäverenvuodoista (Poikasella tulee usein verta nenästä, ja varmaan nyt siitepölyn ansiosta on tullut vielä useammin). Olen siis saanut nukkua kohtalaisesti, ja jos vaan osaisin käydä ajoissa nukkumaan Miehen poissaollessa, olisin saanut nukkua jopa ihan hyvin. Anoppikin kävi meillä parina yönä, ja yhden yönhän lapset olivat mummilassa, joten univelkojakin on ollut mahdollisuus nukkua pois.

Arki sujuu näiden kanssa jo helposti, saan ruoat laitettua ja kaupassakäynnit hoituu jne, kun kukaan ei ole enää ihan pieni. Kaiken kaikkiaan on ollut aika leppoisaa meidän olo. Isiä on toki ikävöity, mutta se on ollut tavallista ikävää, eikä sellaista "tuu nyt kotiin kun mä en jaksa yksin täällä"-ikävää. 

Tiedän, että moni ystävä on meidän puolesta rukoillut, ja olen siitä kiitollinen. Ne rukoukset ovat kyllä kantaneet! Ja tietysti se on auttanut tosi paljon, että anoppi, äiti ja mun serkku ovat olleet kukin muutamana päivänä avuksi, eikä ole ihan kaikkea tarvinnut hoitaa yksin. 

Mulla on kiva olo siitä, että taas huomasin, etten tarvitse toista aikuista välittömään arkeen. En mä tietenkään haluaisi yksinhuoltajaksi ruveta, pidemmän päälle se olisi tosi rankkaa, paitsi henkisellä tasolla, myös ihan konkreettisesti. Kyllä mä olen kiitollinen, että meidän perheessä on toinenkin aikuinen, ja että meillä on hyvä ja toimiva parisuhde, eikä mun tarvitse olla vakituisesti yksin (ei vanhempana eikä muutenkaan). Mutta on voimauttavaa huomata, että kuukausi yksin lasten kanssa sujuu ihan näppärästi ja isommitta ongelmitta, ja meillä on jopa kivaa. 

Hyvät ihmiset, älkää tekään tyytykö pyytämään minimiä, kun teillä on lupa pyytää maksimia! Mikä ikinä onkaan elämässä haasteena tai vaikeutena, niin meidän ei tarvitse rukoilla Jumalalta, että selviydyttäis siitä jotenkin. Me saadaan rukoilla, että selvittäis hienosti ja vaikeus tai haaste voisi kääntyä mahtavaksi kokemukseksi. Mä olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä, että meidän haastava kuukausi osoittautui mukavaksi, touhukkaaksi ja helpoksi kuukaudeksi!

Tänään Mies tulee kotiin. Mä tiedän jo nyt, että mua ärsyttää, kun se riisuu koon 46 maiharinsa keskelle eteisen kynnystä ja jättää ne siihen. Sitten mua ärsyttää se, että sen vaatteita (sekä likaisia että puhtaita) lojuu siellä täällä. Ja sekin, että se ei tiskaa paistinpannua heti käytön jälkeen ja antaa kompostiastiaan kertyä kauhean kasan ennen kuin vie sen. Ja hoitaa lasten iltahommat ihan väärässä järjestyksessä.

Huomenna mä alan tottua siihen, että Mies on kotona, ja olen kiitollinen siitä, että se on taas täällä jakamassa arjen mun kanssa, eikä kanssakäyminen enää rajoitu lyhyisiin puheluihin ja satunnaisiin tekstiviesteihin. On se vaan kumminkin ihanaa, että se on olemassa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti