4.3.2014

Hautajaisten jälkeen.

Taas on aikaa vierähtänyt, enkä ihan tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitetaanpa vaikka viime viikonlopusta. Lauantaina oli meidän ukin hautajaiset. Ne oli jokseenkin sellaiset hautajaiset, kun vanhoilla ihmisillä yleensä on. Itkettää ja surettaa, edesmennyttä muistellaan lämmöllä, mutta tunnelma ei ole ahdistava, niin kuin liian nuorena kuolleiden hautajaisissa, joissa (mun muutamien sellaisten hautajaisten kokemuksen mukaan) helposti vallalla on epätoivo. Ukki oli saanut elää pitkän ja hyvän elämän ja oli valmis lähtemään. Kuolemakin oli lopulta helppo ja surevien omaisten ei tarvitse ahdistua siitä. Hyvä niin.

Meidän lapset jaksoivat hautajaiset ihan kohtalaisesti. Muistotilaisuus oli onneksi sellaisessa paikassa, missä oli lapsille mahdollisuus mennä vähän kauemmaksi leikkimään. Lasten ei tarvinnut kauheasti varoa ääntään, ja aikuisia ei häirinnyt lasten touhut. Isosiskoa on kauheasti surettanut ja itkettänyt se, että nyt isomummo joutuu olemaan ihan yksin. Musta tuntuu, että Isosisko ei niinkään sure ukkia (miksipä surisi, kun ei se ollut Isosiskolle mitenkään läheinen), vaan myötäsuree mun ja meidän äidin surua. Oon kyllä itse tirautellut jokusetkin itkut viime päivinä.

Hautajaiset oli samalla paikkakunnalla, missä mun vanhemmat asuu. Meitä olikin sitten melkoinen joukko mummolassa yötä: mun vanhempien ja koiran lisäksi oli yhtä aikaa 11 yövierasta (6 aikuista ja 5 lasta). Me, toinen mun siskoista perheineen ja pikkuveli vaimonsa kanssa. Oli touhua ja puuhaa, mutta hyvin mahduttiin! Ja patjat, pyyhkeet, lakanat, peitot ja tyynyt riitti. 

Viikonloppu oli siis raskas. Sekä fyysisesti (väenpaljous, en osannut nukkua, Poikanenkaan ei osannut nukkua, pitkä hautajaispäivä) että henkisesti (se pitkä hautajaispäivä). Mutta se on nyt takana päin, ja nyt valmistaudutaan ensi viikonloppuun, jolloin on Miehen siskonpojan kastajaiset. Lupasin leipoa sinne sacherkakun, ja oli tietysti "pakko" ensin tehdä kokeiluversio. Voin kertoa, että ihan hyvää on :)

Mitähän muuta mun piti kertoa... Niin joo, kävin työpaikalla tekemässä paperit hoitovapaan jatkosta. Palaan siis töihin vasta 1.8.2015. Oon nähnyt kauheasti nyt työunia ja kaivannut työkavereita ym, mutta on mulla silti ihan hyvä mieli tästä päätöksestä. Puolitoista vuotta on mulle lyhyt aika, mutta Poikaselle pitkä. Ja kyllä mä edelleenkin tykkään olla kotona, vaikka välillä tekiskin mieli jo mennä töihin. 

Että semmoisia. Elämä jatkuu meillä entiseen malliin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti