30.1.2018

Vauvamietteitä

Sain taas kiinnostavan kommentin. Niin kiinnostavan, että ajattelin purkaa ajatuksia ihan postauksessa, enkä vain kommenttiboksissa. 

Jos jaksat ja ehdit, niin minulla olisi muutama kysymys mielen päällä.
-Minunkin esikoinen syntynyt 2008. Onko nyt raskaampaa olla äiti iän puolesta, kymmenen vuotta vanhempana? 

Ensimmäiseen kysymykseen osaan ehkä vastata paremmin sitten, kun Mies tämän viikon jälkeen palaa töihin ja en saa enää nukkua päiväunia. Toistaiseksi ei tunnu raskaammalta, mutta toisaalta toistaiseksi vauva on nukkunut ihan kohtalaisen hyvin öitä, ja mä olen tosiaan voinut nukkua myös päiväunia ainakin niinä päivinä, kun lapsi ei ole kovasti kitissyt. 
Tällä hetkellä tuntuu oikeastaan helpommalta olla äiti, kun on jo kokemusta aiemmista lapsista. Tietää, että moni vaihe on tosiaan vaan vaihe. Ja myös se, että isommat lapset on jo niin isoja, etteivät tarvitse apua perusjutuissa (syömisessä, vessa-asioissa jne), helpottaa, jos vertaan Pipanaisen ja Poikasen vauva-aikoihin. Mutta iän puolesta tosiaan en oikein osaa sanoa. Mä olen aina ollut huono kestämään valvomista.

 -Miltä tuntuu kun vastaanottaa taas uuden persoonan perheeseen, onko se uusi tyyppi taas jotenkin ihan erilainen?

Uuden perheenjäsenen saapuminen perheeseen on tietysti aina iso juttu. Ekat päivät ja viikot on vähän hämmentynyt ja avutonkin olo, kun tutustutaan ja katsellaan, millainen tyyppi meille tällä kertaa muutti. Meillä on kaikki lapset olleet tosi saman näköisiä keskenään vastasyntyneinä, joten tavallaan on hassusti tuttu olo, ja sitten kuitenkin on ihan uusi ihminen tässä. Sekin on jännä, miten sitä on ehtinyt melkein sen 9kk totuttautua ajatukseen uudesta vauvasta, ja silti vauvan syntymä on aina jonkinasteinen järkytys. Että tässä se nyt on ja keikautti kerralla taas elämän ja arjen uusiksi. 

Nyt, kun vauvalla on ikää kohta kolme viikkoa, on jo ehtinyt oma pää asettua sen verran, että pahin tunnemylläkkä on ohi ja vauvakin tuntuu jo tutulta. Isommille lapsille vauvan tulo on tietysti myös ollut iso muutos. Tytöt eivät juuri ole reagoineet vauvan tuloon, eikä se niiden elämää tietysti samalla lailla olekaan muuttanut. Poikanen on ollut kovasti äidin poika ja aika kiinni mussa, ja tietysti kuopuksen asemasta luopuminen otti vähän koville. Toisaalta Poikanen on jo niin iso, että se ymmärtää ja osaa odottaa vuoroaan jne. Kaiken kaikkiaan musta tuntuu, että nyt meidän perhe on jo aika hyvin sopeutunut, eikä tässä oikein enää osaisi olla ilman vauvaa. 

-Onko vauvan olemus yhtä jännittävä kuin ennenkin, tai katsooko sitä eri tavalla kuin ennen? Mä jotenkin muistan kuinka ihmeellistä se oli, se vauva kippurajalkoineen ja reflekseineen.  

Miehen kanssa just todettiin, että ensimmäisen ja neljännen lapsen saamisessa on yksi iso ero: ensimmäinen lapsi on kaikkien mielestä ihmeellinen, neljäs on ihmeellinen vain vanhempien mielestä. Se on aika karuakin. Kun Isosisko syntyi, niin meillä kävi tosi paljon väkeä vauvaa katsomassa, vauva sai lahjoja ja postissa tuli kortteja. Pipanaisen syntymä ei ollut enää niin suuri uutinen, mutta silloinkin vielä kortteja, lahjoja ja kyläilijöitä riitti. Poikasen syntymän jälkeen taisi vauvaa käydä katsomassa isovanhemmat ja mun sisarukset, muutama kortti näyttää olevan Poikasenkin muistolaatikkoon säilöttynä. Neljännen lapsen syntymä ei ilmeisesti enää ole suurikaan uutinen. Bonusta on käyny katsomassa molemmat isovanhemmat. Mun siskon perhe olisi tullut, mutta me oltiin kipeinä. Muistojen laatikkoon ei ole tullut säilöttäväksi kortin korttia. 
Mutta meille vanhemmille neljäs lapsi on ihan yhtä ihmeellinen ja ihana kuin aiemmat kolmekin. Ei se pienen vauvan viehätys katoa minnekään, vaikka niitä olisi monta. Toki se on erilaista kuin ensimmäisen kanssa, jolloin kaikki oli uutta. Nyt tietää jo aika paljon, mitä odottaa. Mutta edelleen rinnalle nukahtanut vauva, refleksihymyt, hassut ilmeet, sinne tänne huitovat kädet ja kaikki se pienen vauvan omalaatuisuus on jännittävää, kiehtovaa ja ihmeellistä. Mä olen onnellinen, että me saadaan kokea vielä kerran nämä ainutlaatuiset ekat viikot. 

Tänään on ollut huutopäivä. Tämäkin postaus on kirjoitettu vissiin kuudessa osassa (ja on siitä syystä varmaan aika sekava ja poukkoileva). Lapsi on nukkunut kymmenen minuutin pätkissä, mieluiten sylissä. Nyt huutaa isänsä sylissä, että mä saan syödä iltapalaa. Että ei nää ainutlaatuiset ekat viikot kyllä mitään pelkkää hupia ole...


ps. Söin pitsaa. Lapsi huusi koko seuraavan aamupäivän. Kokeillaan nyt täysin maidotonta ruokavaliota äidille. Imetys edelleen ihan hirveää tuskaa. Lääkkeet sammakseen saatu, jospa ne auttaisivat. Sitä en kyllä tiedä, mikä tuohon katastrofaalisen huonoon imuotteeseen auttaisi. Bonari kulkee myös lempinimellä Pikku Piraija, joka ehkä kertoo kaiken tarvittavan siitä "rauhallisesta hamuilusta", jota pienten vauvojen tulisi oppaiden mukaan rinnalla harrastaa.

2 kommenttia:

  1. Oih, ei ihan löydy sanojakaan. Ihan hirmu otettu olen, että maltoit kirjoittaa ja vielä kaikkiin kysymyksiin. Ihan aivan todella.

    <3

    -se vakkarilukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule oikein mielelläni! :) Tosi kiva pohtia tällaisia juttuja, joten kysele vaan, jos tulee kysyttävää!

      Poista