15.1.2018

Synnytysterveisiä

Meidän pieni Bonus syntyi torstaiaamuna. Toisin kuin Mies oli vanhemmilleen väittänyt, niin mulla ei ollut mitään erityisiä tuntemuksia, supistuksia tai mitään, mikä olis ennakoinut että syntymä on ihan lähiaikoina tapahtumassa. Siis joo toki supisteli välillä, mutta ne oli sellaisia vatsa pinkeänä -harjoitussuppareita (mulla ei ole synntyssupistukset ikinä tuntuneet vatsassa, vaan jaloissa ja selässä), joita nyt on ollut koko raskauden ajan. Tukala olo oli tietysti, ja milloin mitäkin paikkaa kolotti, mutta ei mitään sellaista fiilistä, etteikö raskaus olisi hyvin voinut kestää vielä vaikka pari viikkoa.

Mies oli toiveikas, että vauva syntyisi, koska se oli saanut töissä hommansa siihen vaiheeseen, et olis helppo jäädä isyyslomalle. Se lämmitti keskiviikkoiltana saunan (siis ihan muuten vaan, koska meillä usein saunotaan keskiviikkoisin) ja googlasi netistä jotain akupisteillä synnytys käyntiin -juttuja. Mutta en mä ihmeemmin viitsinyt saunoa, ja niitä akupisteitäkin olisi pitänyt painaa puoli tuntia, joten Mieskin kävi mieluummin nukkumaan. Ja siis tosiaan ei mulla ollut mitään kiirettä päästä synnyttämään, raskaana oli edelleen kiva olla.

Näin se sitten tapahtui:

Heräsin vähän ennen neljää käymään vessassa. Siinä unta odotellessa käännyin puolittain toiselle kyljelle ja tunsin, että vatsassa napsahti joku. Heti tietysti tuli mieleen, että oho, meneeköhän lapsivedet (vaikka se olisi hyvin voinut olla vaan joku lihas tms, mikä vähän napsahtaa, kun olin puoliksi kyljelläni, puoliksi selälläni). Vartin yli neljä tunsin, että joo jotain taitaa valua ja säntäsin vessaan. Lapsivettähän sieltä valui, ihan sellaista likaisen vihreää.

Herätin Miehen ja Mies siinä sitten soitteli isälleen, että lähtee tulemaan meille lapsenvahdiksi. Eka supistus tuntui 4.25, ja siitä alkoi saman tien säännölliset ja tosi kipeät supistukset 4 minuutin välein. Aloin saman tien myös täristä ihan hirveästi, se on ehkä ainut mitä en muista et ois aiemmissa synnytyksissä ollut. Muuten mulla on aiemmat synnytykset sujuneet jokseenkin samalla kaavalla, joten makoilin sängyssä ja Mies laittoi sairaalakassiin loppuja tavaroita, mitä sieltä vielä puuttui. 

Viiden aikaan soitin sairaalaan (vaikka meillä ei tarvitse soittaa, jos ei halua), kun alkoi tuntua, että joudutaan lähtemään ehkä jo ennen kuin ukki edes ehtii paikalle, ja se lapsivesikin oli vihreää (sitä purskahteli supistusten myötä lisää). Mitenkään älyttömän kipeä en ollut, ja sairaalassakin sanoivat, että ihan rauhassa voidaan tulla, kun ehditään.

5.07 kirjasin viimeisen supistuksen ajankohdan ylös, sitten tulikin yhtäkkiä niin hirveän kipeä olo, ettei tottakaan, ja tuntui siltä, että vauva syntyy ihan just samalla hetkellä. Alkoi tulla vähän paniikinomainen tunne ja pyysin Miestä soittamaan ambulanssin. Kuuntelin, kun Mies selitti tilannetta puhelimessa ja huutelin sille, että sano nyt niille, että mua ponnistuttaa jo ja lapsivesikin oli vihreää. Onneksi se ponnistamisen tarve meni ohi (mulla kävi samoin myös Poikasen synnytyksessä, että ensin ponnistutti ja sit se menikin vielä joksikin aikaa ohi), mutta ihan uskomattoman hirveitä oli supistukset siitä eteenpäin. Mietin, että ehtiikö ensin ambulanssi vai vauva, ja yritin olla kiljumatta (ettei lapset heräis), mutta ei vaan ihan hiljakseen pystynyt olemaan. 

Jossain vaiheessa ukki ehti paikalle ja Mies pyysi sitä katsomaan, että jos Poikanen herää, niin rauhoittelee sitä, ettei se kömmi paikalle. Sitten paikalle tuli ambulanssikin. Ensihoitajat oli tosi rauhallisia ja mukavia, ne totes, ettei täällä vielä päätä tai mitään näy ja pisti mut paareille ja kärräs kyytiin. Sitä mun tärinää ne vähän ihmetteli ja kyseli, et paleleeko mua kauheasti, mutta ei palellut, kun oli hirveän kuuma. En tiiä, mistä se tärinä tuli.

Sitten vaan lähdettiin täyttä vauhtia kohti sairaalaa. Meiltä menee sairaalaan omalla autolla n. 45min, ambulanssilla tietysti paljon vähemmän. Mulla oli ambulanssissa vähän parempi olo, tuntui et ne kaikkein kipeimmät supistukset oli kyllä kärsitty kotona. Ensihoitaja kyseli multa kaikkea raskauteen liittyvää (et onko lapsi oikein päin, miten aiemmat synnytykset on menny jne) ja soitteli muutaman kerran sairaalaan. Se oli tosi rauhallinen ja mukava, ja mulla oli kyllä ihan turvallinen olo siinä. Jotain opaskirjaa se kyllä luki, mutta sanoi, että kukaan meistä ei ole tässä tilanteessa ekaa kertaa (en tajunnut kysyä, että tarkoittiko se nimenomaan ambulanssisynnytystä, vai vaan, että on joskus ollut synnytyksessä mukana). Olivat kuulemma juuri saaneet koulutustakin synnytysten hoitoon :)

Lähikaupungista meidän perässä tuli toisella hälytysajoneuvolla ajamaan ensihoidon lääkäri siltä varalta, että jos vauva tosiaan syntyy matkalle, niin on sitten vähän enemmän käsiä. Ensihoitaja sanoi, et Helsingistä lähti tulemaan synnytyslääkäri, mutta eihän se meitä kiinni saa ennen kun ehditäänkin jo sairaalaan (en tiiä, mitä järkee oli Helsingistä asti laittaa ketään tulemaan? Sieltä ajaa jo meidän kohdille melkein tunnin) ja sit se sanoi, et valitettavasti tällä kelillä ei voi helikopteri nousta ilmaan. Siinä kohti mä olin hiukan ihmeissäni, että öö helikopteri, miksi? En tiiä, oliko hätäkeskuksessa sitten ollut sellainen ajatus, et jos jotain käy mulle tai lapselle, niin saadaan lääkäri mahdollisimman pian paikalle. Mun pulssia se seuras kyllä koko ajan, ehkä sen tolkuttoman tärisemisen takia?

Joka tapauksessa, siinä vaiheessa kun ambulanssilla tehtiin matkaa, ei mua kyllä pelottanut enää yhtään. Olin välillä enemmän ja välillä vähemmän kipeä, mut ihan rauhallinen (ainakin omasta mielestäni. Heh). Ensihoitaja antoi väliaikatietoja, et kuinka lähellä ollaan ja mä katselin ambulanssin takaikkunasta vilkkuvaloja aina silloin kun ei liikaa supistanut. Lopulta se ensihoitaja sanoi, et hyvin ehditään sairaalaan, nyt on enää 3 minuuttia matkaa jäljellä. Se meni sanomaan jotain kuskille, ja siinä vaiheessa mä tunsin, et nyt se vauva kerta kaikkiaan vaan tulee. 

Kiljaisin et ei me ehditä, tää vauva syntyy nyt! Ensihoitaja tuli tsekkaamaan tilanteen ja totesi, et niin tulee ja käski kuskin pysäyttää äkkiä. Pysähdyttiin johonkin tien reunaan ja perässä tuleva lääkäri tuli autoon. Vauva tuli ulos melkeen itsestään, mä olin jotenkin niin hämmentynyt, etten älynnyt edes ponnistaa ennen kun ensihoitaja sanoi, että saat sit ponnistaa loputkin lapsesta ulos, kun tuntuu siltä. Sieltä se lapsi syntyi ja vinkaisi onneksi ihan heti. Ensihoitaja ja lääkäri totesivat, että elävä lapsi tuli ja laittoivat sen mun rinnan päälle makoilemaan. Pienelle pistettiin pipo päähän (musta on hirveän sympaattista, että ambulanssin varustukseen kuuluu neulottu pieni pipo! Söpö ensiapuvaruste!), napanuoraan klipsit kahteen kohtaan (totesivat, että ollaan niin lähellä sairaalaa, ettei sitä tarvi katkaista) ja imettiin varovasti vähän nenää ja suuta, kun lapsivesi oli ollut vihreä. Vauva tosiaan vaikutti ihan ok:lta, hengitti itse ja oli muutenkin normaalin oloinen. (Jälkikäteen synnytyssalissa, kun kätilöt kysyi siltä ensihoitajalta Apgar-pisteitä, niin se oli sitä mieltä, että 9)

Sitten ajeltiin rauhaksiin loppumatka sairaalalle. Siellä oli kätilö vastassa ja kärrättiin meidät synnytyssaliin. Kätilö kysyi lapsesta ja ensihoitaja sanoi, että poika syntyi 6.09, ja lisäsi sitten, ettei hän kyllä muistanut tarkistaa sukupuolta, uskoi vaan että se on poika, kun rouva sanoi, että poikaa odotetaan. Onneksi oli sen kellonajan tajunnut katsoa :D

Eihän siinä sitten enää mitään, napanuora leikattiin ja mut siirrettiin sänkyyn istukkaa synnyttämään. Vauvan sain aika pian rinnalle ja Mieskin ehti paikalle puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen. 

Lopulta kaikki meni tosi helposti ja nopeasti, ja musta tuntui suorastaan hassulta, kun tunti synnytyksen jälkeen tuntui, et olis voinut nousta sängystä ja ruveta puuhastelemaan. Tietysti onni, ettei tullut mitään ongelmia, niiden hoitaminen olisi ambulanssiolosuhteissa ollut vaikeaa tai mahdotonta. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Multa kävi jälkikäteen moni hoitaja kyselemässä fiiliksiä synnytyksestä, mut ei mulle tosiaankaan jäänyt mitään traumoja. 

Synnytyssalin kätilö sanoi, että seuraavalla kerralla tuut sitten jo hyvissä ajoin ennen synnytystä sairaalaan odottelemaan. Mä kumminkin olen vähän sitä mieltä, ettei sitä seuraavaa kertaa taida enää tulla :D

6 kommenttia:

  1. Voi iik, miten jännittävä ja ikimuistoinen synnytys, ja ❤❤ ONNEA ❤❤ uuden perheenjäsenen johdosta! 😍 Mullakin on ollut tuollaista tärinää, en kyllä muista kenen kohdalla kolmesta, ja missä vaiheessa synnytystä, mutta vei kovasti voimia ja häiritsi keskittymistä.

    VastaaPoista
  2. Huh miten jännää ihan vaan lukeakin. Onneksi kaikki meni hyvin. Onnea koko perheelle! ♥

    VastaaPoista
  3. nyt vasta ehdin sun blogiin! herranpieksut miten jännää teillä on ollut! ihan tuhannesti onnea Bonuksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Multa on jäänyt sun blogissa (tai no, kaikissa blogeissa) kommentointi ihan kokonaan. Pitäisi ryhdistäytyä... Teidänkin kuulumisia on aina niin kiva lukea!

      Poista