Viikolla varmistui, että Mies on touko-kesäkuussa melkein kuukauden työreissuilla. Kaksi pitkää reissua, välissä kahden päivän tauko Sen nykyiseen työtehtävään ei noita reissuja virallisesti kuulu, mutta sitä oli pyydetty jonkun muun tilalle. Luvassa olisi nyt siis mulla sitten kuukauden mittainen yh-pätkä.
Yksi ystävä kuvaili joskus tuntojaan ennen synnytystä sanoen, että "ajatukset seilaa kauhun ja mahtavuuden välillä". Mulla on ollut vähän sama olo.
Kauhu on ehkä liian voimakas sana. Mutta kyllä mua jännittää. Uskon, että meillä menee lasten kanssa ihan mukavasti ja arki on nykyään niin helppoa, että se rullaa omillaan, jos ei kukaan tule kipeäksi. Mutta heti jos joku lapsista on kipeänä, niin alan kyllä kaivata toista aikuista. Jos itse olen kipeänä, niin varsinkin alan kaivata toista aikuista.
Nyt on tietysti helpompaa, kun Poikanen nukkuu lastenhuoneessa. Mäkin voin sitten nukkua siellä, eikä tarvi rampata yöllä huoneesta toiseen (lastenhuone on tietysti vielä eri päässä taloa kuin meidän makkari) tai kuulostella toisella korvalla lastenhuoneen ääniä. Pääsen myös helposti käymään suihkussa, kun lapset nukkuu (se oli aiemmin käytännön pulma).
Mulle raskainta yksinolemisessa ei ole arjen pyöritys sinänsä (senhän mä hoidan jo nyt yksin), eikä yksinäisyys (siihenkin on jo totuttu). Mutta kaipaisin kyllä toista aikuista jakamaan kasvatusvastuuta, ja oma väsyminen pelottaa myös. Kasvatusvastuulla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että kun lapset on tapelleet koko päivän, niin voisi sanoa Miehelle, että mee sä nyt selvittämään tämä kahdessadas riita. Onhan Mies reissuillakin puhelimen päässä, tekstiviestit kulkee ja välillä pääsee puhelimeenkin. Et jos joku isompi pulma on lasten kanssa, niin voi neuvotella. Mutta just tuollaisissa arkipäivän tilanteissa olisi kiva, kun vastuu ei olisi koko ajan yksin mun.
Väsymys tosiaan kanssa jännittää. Meillä on Poikasen yöt olleet tosi vaihtelevia, välillä se nukkuu jopa koko yön melkein yhtä kyytiä heräillen vaan pariin otteeseen tarkistamaan, että äiti tai isi nukkuu patjalla vieressä. Välillä on sitten taas valvottu oikein pitkän kaavan mukaan. Nyt kun tiedän, että ei ole mahdollisuutta mun nukkua univelkoja pois moneen viikkoon, niin jännittää vähän, millaisia öitä on edessä. Musta tulee väsyneenä kamalan lyhytpinnainen ja kiukkuinen. Toivottavasti saatais nukkua!
Mutta sitten toisaalta olen iloinen tästä mahdollisuudesta. Rahallisesti se tietysti on huippu juttu, kun Mies tienaa ylimääräistä (reissupäivistä maksetaan siis lisä palkan päälle). Raha tulee totisesti tarpeeseen. Mutta kyllä mä olen myös vähän innoissani tästä muutenkin.
Mulle nämä Miehen työreissut on samalla raskaita ja samalla voimaannuttavia. On mahtavaa huomata, että mä oikeasti pärjään yksin lasten kanssa ja meillä on jopa kivaa. Sen jälkeen, kun opin pyytämään minimin sijasta maksimia mulla on itsellänikin ollut erilainen asenne yh-viikkoihin. Sen sijaan, että vaan panikoisin ja miettisin, miten me selvitään, oon oppinut ottamaan nämä yksinolot haasteena, josta aion selvitä mitä parhaiten!
Ja onhan se niin, että vaikka kuinka moni on kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja ihan pysyvästi, miksi mä en pärjäisi yhtä vaivaista kuukautta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti