30.1.2014

Vauvakuumeeton

Meillähän on tuo Mies ollut viime aikoina sitä mieltä, että kolme lasta riittää. Talo on täysi ja auto on täysi ja mittakin taitaa olla täysi, mitäs tässä nyt enää enempää tekemään. Mä olen Poikasen odotuksen alusta saakka hiljakseen surrut sitä, että jos tää nyt on viimeinen lapsi, niin mulla on nyt viimeiset raskauspahoinvoinnit, viimeisen kerran tunnen vauvan potkut, viimeinen imetysaika, viimeinen sitä viimeinen tätä... Olen kovasti halunnut ainakin yhden, mielellään vielä kaksi lasta lisää.

Miehen sisko sai muutama viikko sitten tosiaan pojan, ja kun käytiin viikon vanhaa vauvaa katsomassa, mä yhtäkkiä huomasin, että vauvakuume on tipotiessään. Lapsi oli toki pieni ja ihana ja suloinen*, mutta kun ajattelin elämää vastasyntyneen kanssa, niin ei kyllä hiukkaakaan kiinnostanut aloittaa sitä taas. Jatkuvat yöheräilyt, parin tunnin imetysmaratonit, rytmittömyys, puklut ja muut eritteet, jatkuvasti vauvan kanssa oleminen, ja kaikki muu, mitä pikkuvauvan kanssa elämä nyt on (vaikka vauva olisi helppokin, plus sitten mahdollisuus koliikkiin tai muihin bonuksiin), tuntuu jo ajatuksen tasolla kamalan väsyttävältä.

No en mä nyt muutenkaan olisi vielä sitä mahdollista neljättä lasta halunnut, vaan joskus parin vuoden päästä. Mutta nyt olen vähän alkanut pyöritellä sitä ajatusta, että ehkä sitä neljättä ei tosiaan tule. Viidennen lapsen haaveilusta olen jo aiemmin luopunut, kun mietin asiaa oikein perin pohjin, ja tulin siihen tulokseen, että vaikka en pidä kovinkaan tärkeänä sitä, että voidaan jakaa lapsille aineellista hyvää (vaikka olishan kalliit harrastukset, omat huoneet ja ulkomaanmatkat nekin kivoja), niin pidän tärkeänä sitä, että meillä riittää aikaa jokaiselle lapselle. Ja uskon, että siinä viidennessä menis meidän kohdalla raja. Tai tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä, että kyllä tähän kuvioon vielä yksi lapsi sujahtaisi, mutta kaksi lisää olisi jo liikaa (nyt kun sanon näin, niin tuun varmaan ensi viikolla yllättäen raskaaksi ja saadaan kaksoset...). Ja mä en haluis kovin iäkkäänä synnyttää (aiemmin ajattelin, että en yli kolmekymppisenä, mutta nyt kun oon 30v, niin se raja on vaihtunut kolmeviiteen. Eli varmaan sit kuuskymppisenä jollain kepulikonstilla yritetään kumminkin saada lasta...), joten senkin puolesta on alkanut tuntua, että ei nyt ainakaan kahta enää "ehdi".

Nää nyt on niitä juttuja, missä omat mielipiteet ja haluamiset muuttuu (niin kuin muuttuu toki sekä rahalliset että myös jaksaminen ja muut ei-aineelliset resurssit) aikojen saatossa. Voi olla, että mäkin tässä pikku hiljaa päädyn siihen, että meidän perheeseen ei enempää tule vauvoja. Tai voi olla että Mies muuttaa mieltään. Tai että halutaan neljäs, mutta ei saada. Tai saadaankin yllätysvauva. Tai mitä nyt vaan.

Mutta jutun pointti on nyt kuitenkin se, että olen ihan itsekin ollut yllättynyt siitä, miten vauvakuume on yhtäkkiä hävinnyt täysin.

* Ennen omia lapsia mä olin sitä mieltä, että kaikki vastasyntyneet on yksinomaan rumia. Nyttemmin olen huomannut sellaisen erikoisen ilmiön, että myös muut kuin omat vauvat (jotka on ollu sekä rumia että koomisella tavalla suloisia) on koomisen suloisia. Mutta ei musta sentään yleisesti lapsirakasta ihmistä ole tullut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti