3.10.2014

Liikuntatuntitrauma.

Isosiskolla oli muutama viikko sitten eskarissa yleisurheilukilpailut (koko koulun juttu). Kilpailupäivän jälkeen meillä oli iloinen eskarilainen, joka oli reippaasti juossut, heittänyt palloa ja hypännyt pituutta. Tänään oli palkintojenjako, jonka jälkeen iloinen eskarilainen reippaasti julisti "minä sain tikkarin! En voittanut mitään palkintoa, mutta sain tikkarin ja kunniakirjan!"

Mulla on ollu sydän kurkussa noiden urheilukisojen takia. Isosisko ei ole motorisesti kovin lahjakas, mutta tykkää kyllä liikkua, mikä on hyvä. Ja niin toivon olevan toki jatkossakin, siis että liikkuu mielellään.

Mulla itselläni on oikein perinpohjaiset liikuntatuntitraumat ala-asteelta. Meillä laitettiin urheilukisojen (hiihto-, yleisurheilu- ja mitä näitä nyt oli) jälkeen aina koulun seinälle tiedoksi kaikkien tulokset paremmuusjärjestyksessä. Mä olin aina siellä häntäpäässä, ja yksi naapurinrouva sitten kävi aina niitä tuloksia ihailemassa (sen lapset pärjäs, mikä oli tietysti hienoa, koska ne ei tainnu paljon muussa pärjätäkään) ja katsoi tarpeelliseksi mulle ja meidän äidille aina vinoilla siitä, miten mä oon niin huono. 

Eikä se ollu pelkästään kilpailut, vaan muutenkin. Mä en nykyään liiku ollenkaan muiden ihmisten nähden (voin kyllä kävellä tai pyöräillä, koska se ei ole "liikuntaa" vaan "siirtymistä"), koska mulla on heti sellainen olo, että mulle nauretaan. Ja se tulee tasan tarkkaan sieltä ala-asteen liikkatunneilta. 

Mun juoksu oli yleinen naurunaihe, juoksin niin hassun näköisesti. Jopa opettaja kommentoi sitä. Tosin kun juostiin pareittain, olin suosittu (varmaan ainut kerta kouluhistoriassa, kun olin suosittu), koska kaikki tiesivät voittavansa mut, ja voittohan oli tärkeintä, eikä se, että olisi hyvä kirittäjä vierellä. Olin se viimeinen, joka valittiin joukkueisiin, koska musta kaikki pallopelit oli vähän pelottavia (paitsi pesis, pesis oli kivaa). En mä uskaltanut vaan mennä ja ottaa toiselta palloa, siinähän voi vaikka sattua! Ehkä siksi se pesäpallo oli kivaa, kun siinä oli oma vuoro ja selvä homma mitä omalla vuorolla tehdä. En mä kyllä yleensä osunut palloon, olin hidas juoksemaan, eikä mulla ollut tarpeeksi hyvä sihti, että olisin saanut koppiakaan (sitä paitsi, pesäpallo on kauhean kova. Vähän pelottavaa yrittää ottaa koppi sellaisesta), mutta pesiksestä mä tykkäsin ja olin vapaaehtoisena luokan pesisjoukkueessakin (muiden suureksi harmiksi).

Uiminen oli pelottavaa, veteen voi hukkua. Telinevoimistelussa olin onnettoman kömpelö (ja kuka nyt muka uskaltaa kieppua jonkun tangon ympärillä??), hiihdossa auttamattoman hidas, yleisurheilulajeissa kehno muuten vaan, huono tasapaino ei ollut varsinaisesti hyödyksi luistelussa. Kartanlukutaito oli surkea, mutta onneksi ala-asteella osa rasteista osui aina mun koulumatkan varrelle, joten tiesin ne jo valmiiksi.

Se nyt tietenkään ei ole koululiikunnan syy, että mä olen motorisesti heikko. Mutta siinä meidän liikunnanopettaja toimi huonosti, että se ei pannut mitään stoppia sille, miten liikunnassa huonoja kohdeltiin. Jos jossain lukuaineessa on kehno, niin sentään ei tarvi esitellä muille koepaperia (vaikka tottahan toki kaikki suunnilleen tietää, minkä tasoinen kukakin on. Mutta ei tarvi näyttää muille, että teinpä näin hölmön virheen tässä), mutta liikkatunneilla kaikki näkyy, ja siksi mun mielestä opettajalla on aika iso vastuu huolehtia siitä, että niitä kehnoimpia ei mollata. Mun ala-asteaikoina oli ihan ok huudella ikäviä, nauraa kun toinen ei osaa, ja aina ne joukkueet valittiin huutamalla. Neljännellä luokalla meidän luokan tytöistä osa päätti, että loput seitsemän on jotenkin alempaa kastia, ja ne ei antaneet meidän käyttää samaa pukuhuonetta niiden kanssa. Ja opettaja ei puuttunut siihenkään mitenkään!

Mun mielestä koululiikunta on hieno juttu, ja sitä saisi olla vaikka enemmänkin. Urheilukilpailut on ihan ok, ja ymmärrän sen, että kaikkien pitää osallistua. Mutta kyllä opettajan pitää miettiä, miten liikkatunneista saa sellaiset, että heikoimmatkin voi siellä olla turvallisin mielin. Ja kilpailujen parhaat palkitaan, mutta loppujen tulokset jätettäköön kilpailujen järjestäjien tietoon. Ei kai missään lukuaineissakaan nykyään enää opettaja lue parhaita mokia ääneen irvaillen oppilasparoille, tai jaa kokeita paremmuusjärjestyksessä (sitäkin kyllä tehtiin mun lapsuudessa).

Viime keväänä päätin kerran lähteä juoksemaan. Juoksin ehkä minuutin, kunnes mulle tuli sellainen olo (tyhjällä tiellä), että mitäs jos joku vaikka näkee, miten hassusti mä juoksen. Ja sit oon koko kylän naurunaihe (niin varmaan). Kävelin kotiin.


8 kommenttia:

  1. Kuulostaa tutulta. Mä en ehkä ole varsinaisia traumoja saanut, mutta aina olen kokenut olevani heikko ja häntäpäätä. En muista saaneeni huonoudestani palautetta sen kummemmin opettajilta, kuin koulukavereiltakaan, mutta kyllä mulla aika vahvana on ajatus, etten ikinä aio harrastaa minkäänsortin liikuntaa kenenkään nähden. Sikäli mielenkiintoinen pointti on sitten vielä se, että anoppini on ollut mun liikunnanope (onneksi sain aina positiivisesta asenteesta plussaa, vaikka taidot oli huonot), ja mieheni on myös liikunnanope. Toivoisin, etten siirtäisi näitä omia liikunta-asennevammoja lapsiin. Mäkin oon huomannut omassa esikoisessani samanlaista arkuutta, kuin itsessäni, ja siitä seuraavaa kömpelyyttä/kiinnostuksen puutetta urheilemista kohtaan... Nyt sitten pitäisi vaan yrittää kasvattaa sitä tuossa asiassa oikeaan, tsemppaavaan suuntaan, että löytäisi liikunnan ilon ja omat kiinnostuksen kohteensa sillä saralla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuossa on haastetta, että miten kasvattaa lapset niin, että niille tulisi myönteinen asenne liikkumista kohtaan, kun oma asenne on päinvastainen, ainakin käytännön tasolla, vaikka mä teoriassa kannatan liikuntaa kovasti.

      Poista
  2. tutulta kuulostaa täälläkin. olin kans aina just se viimeinen joka valittiin joukkueisiin ja se jätti kai ikuiset traumat. vihasin muutenkin kaikkea liikuntaa ja koulu tappo kyllä mun innostuksen kaikkea liikuntaa kohtaan. oon nyt vasta löytänyt uudestaan ilon esim. hiihtää. en kans tykkää yhtään liikkua missään ryhmässä vaan mieluiten yksin.

    eikai nykyään enää valita joukkueita niin että "parhaat" saa huutaa omat joukkueensa kasaan? :[ aivan käsittämättömän julmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän edellisessä kodissa aikoinaan oli kiva, kun melkein kerrostalon takapihalta pääsi metsäpoluille, kävin siellä paljon reippailemassa. Nykyään vaan poljeskelen kuntopyörällä (ja kesällä satunnaisesti oikealla pyörällä).

      En tiiä, toivottavasti nykyään ei valita joukkueita huutamalla. Se on kyllä julmaa.

      Poista
  3. Työkaverini kertoi katsoneensa Estonian onnettomuudesta dokumentin, jossa yksi pelastautuneista oli tukevahko, omin sanoin epäliikunnallinen laivan kokki. Hän sanoi pelastuneensa rauhallisen harkinta- ja ajattelukykynsä ansiosta.

    Mulle tuli tätä lukiessa mieleen, että mitä ylipäänsä koululiikunnalla pitäisi opettaa. Voimasta ja nopeudesta ei ole hyötyä jos niillä sählää, aiheuttaa vaaroja tai hosuu. Liikuntatunneilla voisi hyvinkin opettaa myös esim. poikkeustilanteissa pärjäämistä. Varmasti on kiistatonta että hyvä kunto tai ketteryys ovat hyviä taitoja, mutteivät ainoa toimintakyvyn mittari.

    T. Kaislakerttu, ysin liikuntaoppilas mutta kouluaikoina surkea mm. ensiapukursseilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja nykyään kun on ongelmana, että ihmiset ei liiku, niin koululiikunnan pitäis mun mielestä olla nimenomaan ohjaamassa ja kannustamassa liikkumiseen, kukin tavallaan ja taidoillaan. Mutta että tulis positiivinen asenne liikkumista kohtaan ja siitä tulis luonteva osa elämää.

      Poista
  4. Kun tulee tilaisuus niin kokeile sellaista kiipeilypuistoa! Siinä liikkuu huomaamattaan, eikä tyylipisteitä lasketa. Ja huikea onnistumisen elämys kun pääsee jonkun radan läpi. Parasta liikuntaa minun mielestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen itseasiassa miettinyt, että uskaltaisinkohan joskus mennä kokeilemaan. Lappeenrannassa on ainakin ollut jo muutaman vuoden, ja aina siellä käydessä tulee mieleen, et jospa joskus... Mua tosin huimaa jo keittiöjakkaralla, ja ainakin tuolla Lappeenrannan puistossa on käsittääkseni aika korkealla ainakin osa radoista.

      Poista