Uuvuttaa

Juhlittiin viikonloppuna ylihuomisen päivänsankaria, 7 vuotta täyttävää Isosiskoa sukulais- ja kummijoukolla. Vähän mua jo etukäteen harmitti, kun juhlat osui just Miehen kotiinpaluuta seuraavaan viikonloppuun, mutta niin se nyt vaan meni. 

Lauantai meni yllättävän kivasti. Hulluna aherrettiin aamusta, vieraita oli pitkin päivää (meidän juhlat jotenkin menee aina siihen, että vieraat tulee milloin niitä itse huvittaa, jotkut parempaan ja jotkut huonompaan aikaan), leipomukset onnistui melkein (uuni on sökönä, joten sitä on hyvä syyttää kaikesta -paitsi ehkä siitä, että hyydytetty kakku ei ollut ihan nappisuoritus), kolmen kakkukierroksen jälkeen alkoi mulla olla jo niitä syöty tarpeeksi, Isosisko sai mieluisia lahjoja, kivaa oli. Lapsetkin jaksoivat ihan hyvin, vaikka olin etukäteen vähän jännittänyt, että mitähän siitäkin tulee. 

Yksi Isosiskon kummeista oli meillä koko viikonlopun kylässä, ja oli tosi kiva että oli. En kokenut, että siitä olisi tullut mitään ylimääräistä vaivaa tms, koska tämä ystävä on niin tuttu ja läheinen, että sen seurassa ei ole pakko olla seurallinen. :)

Lauantai-iltana valvoin ihan liian myöhään juttelemassa ystävän kanssa, vaikka olikin hyvä juttutuokio pitkästä aikaa, eikä kaduta. Mutta aamulla olin kyllä kuolemanväsynyt, ja melkoisessa koomassa meni koko sunnuntai. Onneksi sunnuntain vieraslistalla ei ollut kuin Miehen perhettä ja mun serkku, ja ne nyt on kaikki varmaan nähneet mut oudompanakin kuin väsymystokkuraisena. Lapsetkin olivat aika väsyneitä ja kiukkuisia, ei oltu kyllä millään lailla parhaimmillamme. Mutta saatiin juhlat juhlittua.

Käytiin sunnuntaina ajoissa nukkumaan, ekat nukahti jo seitsemän jälkeen ja minäkin viimeisenä ennen yhdeksään. Pipanainen nukkui reilun puoli vuorokautta, kunnes Poikanen herätti sen aamulla. Me muutkin saatiin oikein kunnon yöunet, mikä tuli kyllä tarpeeseen. Nyt olen eilen ja tänään huomannut omassa olossani sen, että Miehen reissujen aikana kertynyt uupumus (ei niinkään univaje, vaan sellainen henkinen väsymys) alkaa purkautua, ja oon ollut aika saamattomalla tuulella. Uloskaan en ole jaksanut Poikasen kanssa mennä. Sentään käytiin Isosiskon kanssa ostamassa vihdoin se kännykkä. 

Samoin musta tuntuu, että mun kaikki sosiaalisuuspaukut on pitkäksi aikaa käytetty. Yksinhuoltajakuukauden aikana meillä kävi paljon vieraita, ja itsekin kyläiltiin jonkun verran. Ihania vieraita oli, toivottuja ja odotettuja, ei siinä mitään. Mä tykkään kyllä kovasti kun on vieraita jne. Mutta kaipaan kovasti seuran vastapainoksi omissa oloissaan oleilua, ja nyt just tuntuu, että epäsosiaalinen minä vaatii aikaa. Sanoin jo anopillekin, että mä sit varmaan juhannuksena kökötän mökin nurkassa neuleen tai kirjan kanssa, enkä puhu kenellekään mitään. Mutta Mies oli sitä mieltä, että ei lähdetä juhannuksena minnekään, että saankin sitten olla epäsosiaalinen ihan kotioloissa.