31.7.2013

Lisää ulkonäköasiaa.

Eilisen avautumisen jälkeen onkin hyvä jatkaa ulkonäköpohdinnoilla.

Olen jo useamman vuoden (siitä asti, kun Isosisko alkoi jostain jotain ymmärtää) aina ajoittain miettinyt, että miten kasvatan tytöt niin, että niille tulisi mahdollisimman terve suhtautuminen omaan  ulkonäköönsä (ja toki myös muiden ihmisten ulkonäköön).

Itse olen mielestäni saanut kotoa ihan hyvät eväät. En muista, että äitini olisi koskaan lasten kuullen voivotellut ulkonäköään (vaikka silläkin on 5 raskautta takana) tai et meillä olis kommentoitu muiden ulkonäköä. Joskus ylipainosta on ollu puhetta, lähinnä siinä mielessä, et kun meilläkin on aikamoinen diabetes-perimä, niin ei kannata kauheasti ylipainoa kasata. Mut ollaan hoikkaa joukkoa kaikki ihan luonnostaan.

Ulkonäkö ylipäätään ei meillä kotona ollut ihmeemmin tapetilla. Siistit vaatteet piti olla ja tukka kammattu, ja äiti kyllä meikkasi ja kävi kampaajalla ja pukeutui (ja siis pukeutuu edelleen) nätisti (äiti oli lapsena mun kauneusihanne), mutta ulkonäköasioista ei tehty isompaa numeroa. En kyllä muista, että meitä lapsia olis ihmeemmin kehuttu kauniiksi, mutta ei kyllä missään nimessä moitittukaan. Kukin sai olla rauhassa sen näköinen kuin oli.

Kouluaikoina nyt sitten opin tietysti sen tosiseikan, että olen ruma jnejne (lapset ja teinit kun osaavat olla niin kauhean kivoja toisilleen), ja kaipa siinä iässä ikätovereiden mielipide painaa enemmän kuin kotoa saadut opit. Ja tottahan niistä ajoista on jäänyt jälki identiteettiin nykypäivään saakka.

Ennen lasten saamista olin aika sinut itseni kanssa. Kasvot kaikkine näppyineen ovat aina olleet ongelma (ja tulevat luultavasti aina olemaan), mutta senkin kanssa voi elää. Ekasta raskaudesta palauduin aika nopeasti, mutta toisesta enää en. Kuten eilisestä voi huomata, sopeutuminen nykyiseen vartaloon on vielä aika lailla kesken.

Toivoisin voivani opettaa lapsilleni kaksi asiaa.

Ensimmäinen on se, että jokainen saa olla ihan rauhassa just sen näköinen kuin on. Jokaisessa on jotain kaunista ja kauniita puolia saa kehua, mutta kenenkään "huonoja" puolia ei tarvi lähteä arvostelemaan. Ulkonäkö ei tee kenestäkään parempaa ihmistä kuin mitä joku toinen on. Tässä suhteessa mulla on itseni kohdalla vielä opettelemista (vaikka olen pitänyt tarkasti huolen, että en lasten kuullen moiti omaa ulkonäköäni), vaikka toisten annankin kukoistaa ihan rauhassa. Itse asiassa en kovin paljon kiinnitä huomiota muiden ulkonäköön. Pari kertaa on käynyt niin, että joku lähipiiriin kuuluva on laihduttanut parikymmentä kiloa, ja mulla on vaan ollut etäisesti sellainen tunne, että jotain on kyseisen ihmisen ulkonäössä muuttunut... Mutta kun en ole alun perinkään edes pannut merkille niitä ylikiloja!

Toinen asia on se, että ulkonäkö ei lopulta ole kovinkaan tärkeää. Itsestään saa pitää huolta, saa meikata ja pukeutua nätisti ja uhrata aikaa ja vaivaa ulkonäkönsä eteen, mutta tärkeämpää on silti muistaa, että ulkonäkö on vain kuorta (ja varsin katoavaista, kuten itsestäänkin voi huomata). Se, millä oikeasti on merkitystä, on kaikki ihmisen sisällä. Mihin uskot, miten toimit, miten kohtelet toisia ihmisiä, mitä elämässäsi teet...

Vaikka ehkä eilisen avautumisen jälkeen ei sitä uskoisi, niin väitän, että tää toinen asia mulla on kohtuullisen hyvin hallussa. Joo, en ole vielä sopeutunut nykyiseen vartalooni (ja onhan tää raskauden jälkeen ja imetyksen jatkuessa vielä muutostilassa), mutta ei se nyt kumminkaan ole sellainen asia, mitä joka päivä murehtisin. Elämässä on niin paljon kaikkea tärkeämpää, ettei ulkonäköpohdintoihin yksinkertaisesti jää kauheasti aikaa ja kiinnostusta. Omalla kohdalla on kyllä parantamisen varaa vielä siinä, miten suhtaudun muiden mahdollisiin ajatuksiin minusta (siis tiedättekö, "mitähän tuo minusta ajattelee"-tyyppiset pohdiskelut), mutta sekin asia on työn alla.

Tytöt ovat nyt vielä pieniä, ja ulkonäköjutut on niiden kanssa ollut lähinnä jokapäiväistä "oletpa kaunis"-kehumista, ihan sydämestä mutta myös tarkoituksella. Yritän tavallisessa arjessa olla esimerkkinä noista molemmista asioista, jotka toivon lasten oppivan. En arvostele kenenkään ulkonäköä (ainakaan ääneen, itseänikään), ja vaikka lapsillakin on välillä lakatut kynnet, en tee kovin isoa numeroa ulkonäöstä. Jossain vaiheessa varmasti lapsille tulee pohdintoja oman ulkonäkönsä ja kelpaamisensa suhteen. Toivottavasti osaan silloin olla avuksi, jos nyt ylipäätään kokevat luontevaksi äidille niitä juttuja puhua.

Toistaiseksi näillä mennään. Isosisko halusi tänään pitää hiukset auki, koska oli ihanat kiharat, ja tuolla se kiharoineen painoi menemään niitä sen enempiä varomatta. Pipanainen veti varsin erikoisessa vaateyhdistelmässä tämän(kin) päivän, mutta sentään ksylitolipastillit sointuivat shortsien väriin, se kun on kaksivuotiaalle oleellisen tärkeää.

29.7.2013

Paluu arkeen.

Niinpä sitten loppui ihana yhteinen loma. Miehellä oli tänään eka vapaiden jälkeinen työpäivä, tytöt on päiväkodista lomalla vielä tän viikon. 

Vietettiin loman viimeisiä päiviä mökillä. Miehen vanhempien mökillä tällä kertaa. Säät suosivat, joten oli ihan kiva olla. Mies pääsi kalaan ja ravustamaan (jalkakin kumma kyllä alkoi jo parantua...), mä ehdin neuloa sekä Miehelle että apelle hirvestyspipot (kun nykyään ei saa olla punainen, vaan pitää olla oranssi). Tytöt pääsivät uimaan ja käytiinpä rannalla koko joukonkin voimin. Paikalla olivat siis meidän lisäksi Miehen vanhemmat ja viikonloppuna myös Miehen nuorempi sisko avomiehineen.

Täytyy sanoa, että kyllä tää melkein kahden kuukauden yhteinen vapaa on ollut hyväksi sekä perheelle että parisuhteelle. Olispa vaan mahdollista useammin! Oon kyllä monesti muistanut Miehelle mainita, että jos sekin olis opettaja, niin tämmöinen luksus olis totta joka kesä... :)

Tosiaan, on ollut ihana viettää aikaa perheenä. Paljon kaikenlaista jäi tekemättä ja käymättä (vaikka mun mielestä ei edes ollu mahdottomat suunnitelmat), esim. mun vanhemmille ei ehditty yo-juhlaviikonloppua lukuunottamatta ollenkaan, eikä mun siskolla käyty, vaikka tarkoitus oli. Se kyllä vähän harmitti. Autotalli jäi siivoamatta jne... Mutta paljon ehdittiinkin. Pesin kaikki talouden 12 mattoa (yhden kahteen kertaan, kun vastapestylle matolle räjähti purkillinen luumusosetta) ja käytiin mökeillä, Miehen porukoilla, Virossa ym. Ihan riittävästi, kun taloudessa on vauva.

Nyt sitten alkoi arki. Tänään oli kyllä ihan kiva päivä, ei mitään elämää suurempaa draamaa tai hermojenmenetyksiä kellään.

tytöt tilasivat aamupalaksi yllätysleipää.

24.7.2013

Haaste: millainen olit, mitä ajattelit?

Parin ystävän blogeissa on ollut alunperin Puutalobabysta alkunsa saanut haaste, johon minäkin (periaattessa haasteita inhoavana, mutta tää oli kiva!) innostuin vastaamaan.

Ideana on muistella elämäänsä seuraavina ajankohtina:  elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Mä kun en ole kuvia itsestäni tänne laittanut, niin niitä ei nytkään ole luvassa, mutta jotain muisteloita kumminkin. 

Elokuu 1999

Täytin 16. Päiväkirjasta kopioitu: No niin, nyt oon sitten 16v ja lain mukaan tarpeeksi kypsä harrastamaan seksiä. Täällä sitä ollaan lastenleirillä isosena, ja ainut laillisen ikäinen mies on S., joka on ehkä viimeinen, jonka kanssa tekisin yhtään mitään, plus et se seurustelee M:n kanssa. Ihan kun mä nyt muutenkaan mitään haluisin tehdä (odotan avioliittoon jne), mut tulipa nyt mieleen, kun laki noin sanoo... Sivuhuomautuksena mainittakoon, että samaisen ei-toivotun mieshenkilön kanssa olen ollut naimisissa viimeiset 9 vuotta. Mieli taisi muuttua pari kuukautta myöhemmin :)

Tosiaan Miehen kanssa noihin aikoihin ystävystyttiin, oltiin siinä kesällä tutustuttu (lastenleirin isostelun merkeissä) ja elokuun leireillä tuli sit juteltua kaikenlaista yömyöhään. Ihan kavereita oltiin, mutta jotenkin alettiin viettää iltoja puhelimessa (vanhemmat ei kauheasti ilahtunu puhelinlaskun tullessa...).

Sain oman huoneen. Olin asustellut pikkusiskoni kanssa samassa huoneessa, mutta nyt lopulta vanhemmat (tai oikeastaan isä, äidin painostuksesta) saivat aikaan rempata meidän ulkovarastosta mulle oman huoneen. Kulku oli ulkokautta, mikä oli talvisaikaan vähän epämukavaa, mutta oma rauha oli taattu ja tykkäsin ihan hullun paljon omasta huoneesta. 

Aloitin lukion. Yläaste oli ollut aika kaameaa, ja jännitin, että kenen kanssa olen samassa ryhmässä. No tulihan sinne sitten ne pari pahinta meidän luokalta, mutta olivat onneksi vähän kypsyneet kesän aikana ja oleminen oli helpompaa. Tunsin oloni kauhean isoksi ja kypsäksi, olin yhden ystäväni kanssa kaveripiirin ensimmäinen lukioikäinen, joten siinä oli hyvä sitten katsella "pieniä yläastelaisia" tietyllä ylemmyydentunnolla... Tykkäsin koulunkäynnistä, vaikka sosiaaliset kuviot ja muut oli kamalan ahdistavia. Vapaa-aika kului aika pitkälti seurakunnan kuvioissa: nuortenilloissa ja raamiksissa, kuoroissa, vapaaehtoistehtävissä ja varhaisnuorten kerhoa vetäessä. Soitin mä pianoakin vielä.

Huhtikuu 2003

Asustin Ryttylässä, missä olin Kansanlähetysopiston nuorisotiimilinjalla tekemässä kristillistä nuorisotyötä. Tuo oli sekä ihanaa, että myös vaikeaa aikaa. Koin olevani ihan oikealla paikalla ja sain hyviä ystäviä. Kuitenkin tunsin olevani aina vähän ulkopuolinen, en tiennyt, hyväksytäänkö mut ihan kokonaan joukkoon vai ei. Työ oli hirmu kivaa ja antoisaa, vaikka toki aika väsyttävää. Oli ihana oppia uutta ja päästä tekemään kaikenlaista mielenkiintoista. Vieläkin usein tuntuu, että jos ei olis lapsia, niin tuollainen tapahtumien järjestäminen olis mun juttu. 

Olihan se aikamoista myllerrystä, kymmenen aikuistumassa olevaa tyttöä (yksi poikakin oli joukossa, mutta se lopetti kesken) sekä asui että teki töitä tiiviisti yhdessä. Ei aina helppoa, mutta kasvattavaa.

Mies oli työharjoittelussa lähistöllä, ja nähtiin aika paljon. Tulevaisuudesta puhuttiin kovasti, mulla oli mietinnässä opiskelupaikka, ja jännättiin, mihin Mies määrätään töihin. Oltiin jo jonkin aikaa rukoiltu kovasti meidän suhteen puolesta, ja molemmille alkoi olla selvä, että mennään kihloihin, kunhan tulevaisuus järjestyy niin, että on opiskelujen ja muiden puolesta mahdollista mennä lähiaikoina naimisiinkin. Toukokuussa sitten selvisi Miehen työkuviot ja mä päätin opiskelupaikan (tiesin pääseväni papereilla sisään), ja mentiin sitten kihloihin.

Maaliskuu 2009

Isosisko oli 9 kuukauden ikäinen vauveli. Ihana hymytyttö. Valvoi yöt, eikä päiväunissakaan tainnut olla kehumista. Olin vielä jokseenkin järjissäni (piti tarkistaa edellisestä blogista, mutta olin joo), vaikka pikku hiljaa alkoi jo väsyttää (kesällä sitten tuli se piste, kun harkitsin avioeroa, että saisin lapsen joka toinen viikonloppu Miehelle ja saisin nukkua. Parisuhteessa ei siis ollut mitään vikaa). Mies oli paljon reissussa, joten olin lapsen kanssa aika paljon yksin. Ja yksinäinenkin, tässä vaiheessa se taisi alkaa ahdistaa. Elämä pyöri aika pitkälti lapsen ympärillä, mitä milloinkin opittiin ja kuinka paljon sain nukuttua. Siinä oli aina ne tärkeimmät.

18.9.2009

Oltiin muuttamassa nykyiseen kotiin. Eka yhteinen koti, johon muutin vastavihittynä vaimona, ja jonne tuotiin Isosisko sairaalasta, oli vaihtumassa nykyiseen. Ensimmäinen yhteinen koti oli satavuotiaassa kerrostalossa, joka oli ulkoapäin ihana, mutta sisältä lähinnä epäkäytännöllinen ja kipeästi remontin tarpeessa. Asuttiin siinä viisi vuotta (Mies kuusi, kun se ehti asua vuoden ennen naimisiinmenoa), ja koko ajan ajateltiin, että kohta varmaan muutetaan pois. Vaikka ihan kyllä viihdyttiin, mutta elämäntilanne oli sellainen, että tarkoitus oli muuttaa "lähiaikoina". Lopulta sitten todettiin, että on pakko muuttaa siinä vaiheessa, kun Isosisko vaihtaa pinnasängystä lastensänkyyn, koska sen sänky ei vaan yksinkertaisesti mahdu meille. Uusi koti löytyi naapurikunnasta, reilun sadan neliön puinen omakotitalo, ikää parikymmentä vuotta, tämäkin sisältä kipeästi rempan tarpeessa, iso piha ja kohtalaisen rauhallinen ympäristö. 

Tässä vaiheessa kaupat oli jo tehty, mutta ihan vielä ei päästy muuttamaan. Ekoja pakkailuja siis tehtiin ja odotettiin seuraavaa viikkoa, jolloin saatais avaimet ja päästäis siivoamaan uutta kotia ja maalaamaan pari huonetta. Olo oli niin kovin aikuinen, kun oli lapsen lisäksi jo asuntolainakin.

17.7.2010

Odotin Pipanaista. Ultrassa oltiin käyty tarkistamassa, että vauva on pitkä, paksu ja isopäinen. Kaikki asioita, jotka eivät mitenkään rauhoita, kun synnytystä ajattelee. Vatsakin oli jo valtava, vaikka raskaus oli vasta vähän päälle puolivälin. Nautin raskaana olosta aamupäivien heikotuksesta huolimatta. Mieskin oli kesälomalla, joten mitä luultavimmin nautittiin olosta. Sen enempää facebookista kuin entisestä blogistakaan ei tästä nimenomaisesta päivästä herunut muuta tietoa, kuin että auto oli hajalla.

Semmoisia. Rakastan menneiden muistelua, tätä voisi tehdä vaikka enemmänkin. :) Vaikka nyt osui sellaiset ajankohdat, ettei ollut mitään maata mullistavaa meneillään, mutta kiva muistella kumminkin. Muistelkaa muutkin!

sitä ja tätä.

Satunnaisia asioita parista viime päivästä:

Mun on tarkoitus pienentää lankavarastoa radikaalisti. Sen sijaan ostin Prismasta alennuslankoja muovikassillisen (1,3kg, 17 kerää). En tiedä, mihin ne laittaisin, kun kaikki lankajemmat on täynnä, enkä haluis  ottaa mitään uutta. Mies totesi, että vauvan sängyn alle mahtuis säilöön :)

Tapasin sattumalta eilen pikaisesti mun yläasteaikaisen matikanopen. Oli ihan hauska hetki jutella viidentoista vuoden jälkeen. 

Isosisko aikoo kahden vuoden päästä koulun alkaessa pyöräillä kouluun. Sitä ennen hän ostaa hamsterin, elävän tai jonkun muun, koska koululaisen pyörässä (joka on meillä jo tallissa odottelemassa) on hamsterin kuljetukseen sopiva kori.

Mun vanhemmat pistäytyi tänään tuomassa meille peräkärryllisen puita ja jalkapallomaalin (pienen, jonka mun ukki teki parikymmentä vuotta sitten mun pikkuveljelle). Pipanainen kysyi, kuullessaan niiden tulevan peräkärryn kanssa, että onko mummo siinä peräkärryssä? Hah, olis ollu vähän kylmä ja kuoppainen kyyti :)

Ollaan Miehen kanssa hyvä pari, Miehellä on (edelleen) vasen nilkka hajalla, mulla oikea ranne. Tämähän ei tokikaan estä Miestä tekemästä puuhommia, mutta estää tietynlaisten kotitöiden teon. Samoin mulla ranne antaa myöten kirjoittaa ja neuloa, mutta lapsen nostaminen pyllypesulle on liikaa. 

Poikanen, mun pieni hassukka, rakastaa painia tyynyn kanssa. Se vetää tyynyä naamalleen, tönii pois, murisee ja hihkuu. 

Isosisko oli tänään reipas ja auttavainen. Reipas pyörälenkillä, kun puoliksi pakotin sen pyöräilemään saman lenkin, millä se on kerran kaatunut. Itkun kanssa mentiin (ja mä pidin siitä kiinni koko ajan, ettei se vaan kaadu uudestaan), mutta jälkikäteen olo oli kuin voittajalla, "äiti, mä en kaatunut siinä ollenkaan!". Auttavainen mm. pyykin lajittelussa. 

Yhteistä lomaa on jäljellä enää pari päivää. Vähiin käy.

21.7.2013

urpututtaa.

Hohhoijaa. Mies on edelleen raajarikko, mikä alkaa ottaa mua ihan toden teolla päähän. Eihän se itse sille mitään mahda, mutta ärsyttää joutua tekemään melkein kaikki kotihommat ite, plus varsinkin hoitamaan kaikki lasten yökikkailut. Meillähän Pipanainen on se, joka useimmiten aiheuttaa yöllä hommaa (melkein joka yö). Poikanen herää toki kerran tai kaksi yöllä syömään, mutta se vaan jatkaa sitten unia. Normaalisti Mies menee lastenhuoneeseen nukkumaan, jos Pipanainen jää valvomaan, jolloin Mieskin pystyy jatkamaan uniaan tai ainakin olemaan jonkinlaisessa horroksessa. Nyt kun mä hoidan yöpuuhat, niin en kuitenkaan voi jäädä lastenhuoneeseen nukkumaan, koska sitten en kuule, kun Poikanen kaipaa maitoa. Viime yönä istuin Pipanaisen sängynreunalla tunnin verran. Pari kertaa yritin hivuttautua pois, mutta aina lapsi heräsi tarkistamaan, et mihin olen menossa. Tunnin siinä kököteltyäni en sitten tietenkään saanut enää unta, ja just kun olin vaipumassa uudelleen uneen, heräsi Poikanen. 

Oikeesti. Eikö tuo nilkka nyt vihdoinkin voisi parantua!?

Mitäpä muuta.  Torstaina oli anoppi, appi ja Miehen molemmat siskot meillä siivoamassa (se synttärilahjasiivous). Kovasti olivat ahertaneet, sillä puhtaaksi tulivat ikkunat, lattiat ja suurin piirtein kaikki pinnat muutenkin, siis ovet, kaapinovet jne. Itse olin ahkerana jo aiemmin ja sain kaikki talouden 12 mattoa pestyä. Ihana, kun koti on siisti ja puhdas! Tai no, nyt pari päivää myöhemmin ei ole enää ihan niin siisti, mutta kumminkin.

Poikanen on alkanut kitisijäksi. Päiväunia hän ei nuku sitäkään vähää, mitä aiemmin, vaan maksimissaan puolen tunnin pätkiä, ehkä kolmet per päivä. Ei viihdy itsekseen enää oikeastaan ollenkaan (aiemmin viihtyi niin hyvin), vaan pitää viihdyttää koko ajan. Väsyttävää sekin. Toivon kovasti, että a) yöunet nyt kumminkin pysyis hyvinä ja b) tää olis vaan joku vaihe... Poikasen uusi lemppariherkku (äidinmaidon ohella) on porkkanasose. Se on hyvää! Porkkanasosetta hän söisi enemmänkin, mutta en uskalla heti kovin isoja annoksia antaa. Antaa nyt suoliston tottua ihan rauhassa. Ihana touhuilija hän muuten kyllä on, kovasti kaikessa mukana. Uusin lempipuuha on tyynyn kanssa painiminen. 

Meillä alkaa huomenna viimeinen yhteinen lomaviikko. Nopeasti on aika kulunut, ja alankin jo panikoida, miten pärjään, kun Mies menee töihin. Miksen pärjäisi. Mutta panikoin silti. Voi kun saisi tuon Poikasen nukkumaan päikkäreitä vähän paremmin, niin ehtisi päivän aikana vähän tehdä jotain isompienkin lasten kanssa, ja myös rauhassa ripustaa pyykkejä ja laittaa ruokaa ja sen sellaista. On niin turhauttavaa, kun yksi koko ajan vieressä pitää kirkunaa/rääkynää/karjumista/kuolonkorinaa.

16.7.2013

Niskajumi ei haittaa.

Tää ei ollu ihan Miehen päivä. Se tamppas aamulla mulle mattoja pesua varten, kun sillä meni niskat niin jumiin, ettei voinu päätä kääntää. Jännittävät kotikonstit (piirakkapulikalla hierominen ja kuumalla vedellä täytetyillä pulloilla hierominen) auttoivat vaan vähän ja vielä illallakin Mies parka jäykisteli minkä ehti.

Sitten sattui jotain, mikä jätti niskajäykkyyden kätevästi varjoonsa. Hoidin tyttöjen iltahommia ja Mies päätti käydä Poikasen kanssa vähän pihalla pistäytymässä. Jossain lipokkaissa se kai lähti, kun kerran liukastui ihan huolella. Meillä on takapihalla pieni alamäki, ja siinä Mies veti ihan kunnolla selälleen. Vauva sylissä tietty. Vauvalle ei käyny mitään, mutta Miehen nilkka meni. Jotenkin se onnistui kömpimään pystyyn ja tulemaan sisälle, kun en mä kuullu kun se huusi, et tuu nyt edes vauva hakemaan...

Onneksi on olemassa ystäviä! Mies soitti yhdelle, joka tuoreen vaimonsa kanssa jaksoi ihan asiakseen naapurikunnasta lähteä ajamaan meille ja viemään Miehen päivystykseen. Meillä kun oli siinä vaiheessa, kun Mies totesi, että pakko on lähteä, tytöt jo unten mailla. Äsken tuli sairaalasta viesti, että täällä sitä makoillaan ja odotellaan, mitä tapahtuu. Saapas nähdä. Parhaimmassa tapauksessa on vaan nivelsiteet menny tms, huonoimmassa tapauksessa murtunut nilkka. Mies oli ite sitä mieltä, että murtunut se on, mutta ootetaan nyt, että joku asiantuntija sanoo jotain. 

Ennen nilkan hajoamista, kun Miehellä oli vaan niskat kipeänä, kävin vähän ostoksilla. Ensin meidän oli tarkoitus lähteä koko perheen voimin lähikaupunkiin ruokakauppaan ja ajattelin, et käyn siinä samalla vilkaisemassa, löytyisikö Poikaselle (ja ehkä tytöillekin) parin vaatekaupan alennusmyynneistä mitään. Miehellä oli sitten kumminkin niin kurja olo, että se ei jaksanut lähteä, vaan ehdotti, että mä menisin itsekseni. (Siis ehdotti ite, että kipeänä jäis kaikkien kolmen lapsen kanssa pariksi tunniksi yksin!) Minähän menin. En ollutkaan vielä koskaan näin pitkään (reilu 2,5 tuntia) ollu Poikasesta erossa. Hän kun ei osaa vieläkään juoda pullosta. Mut syötin sen just ennen lähtöä (ja kuvittelin tulevani kotiin vähän nopeammin) ja ihan hyvin oli näillä kotona mennyt. Mä löysin lapsille yhtä ja toista, ja kun ei ollut yhtään lasta vahdittavana, niin ehdinpä löytää pari vaatetta itsellenikin :)

Ja Poikanen on saanut nyt parina päivänä maistella vähän perunaa. Oon tehny sille oikein vetelää sosetta keitetystä perunasta ja äidinmaidosta. Toissapäivänä ja eilen se oli lähinnä ihmeissään, et mitäs tää tämmöinen puuha on, kun yritin ujuttaa lusikkaa suuhun. Vähän irvistytti uusi maku. Mutta tänään se yhtäkkiä hoksasi jutun juonen, ja alkoi avata suuta lusikalle, makustella pöperöä ja ihan nielläkin sitä. Olin ihan ihmeissäni, että miten se nyt kolmannella kerralla jo oppi syömään (varsinkin, kun sitä tuttipullosta juomista ei ole oppinut sitten millään) ja mietin, et minkä verran uskaltaa sosetta antaa, kun ei toisen mahaan ole vielä koskaan päätynyt muuta kuin maitoa (plus vitamiineja, Cuplatonia ja rotavirus-rokote). Voi miten tuntuu haikealta, että mun pikkupikkuinen vauvani alkaa jo syödä oikeaa ruokaa (sillä sitähän äidinmaito-peruna-sörsseli toki on!). 

Tästä se lähtee, kohta se muuttaa kotoa, lähtee armeijaan ja tuo tyttöystävän näytille. Mun vauva...

edit: ei ollu murtunut nilkka, perin pohjin huolella vaan nyrjähtänyt tai jotain sellaista. Pitäis mennä viikossa ohi.

13.7.2013

häät.

Ihan vaan pikaisesti päivän kuulumiset: häät oli kivat, hääpari suloinen ja rakastunut, Poikanen jaksoi kohtalaisesti ja ahtauduin sittenkin siihen makkarankuoreen. Ja tutustuin yhteen mukavaan ihmiseen, josta olin paljon kuullut, mutta en aiemmin tavannut.

12.7.2013

Väsynyt.

Pakastin mustikoita. Miten niin on kertynyt univajetta?


Onneksi on läpinäkyvä kansi, kun en jaksanut alkaa tarkistaa, mitä ihmettä olin muiden rasioiden päälle kirjoittanut.

ulkonäköahdistus

Mä en ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä rumaksi kuin nyt.

(tai no, mitä nyt melkein joka aamu ja ilta ja päivät sinä välissä)

Kiitos imetyshormoneiden, naama on täynnä epämääräisiä näppylöitä (mulla on kyllä muutenkin yleensä aina). Kiitos kesän, auringon ja lämmön, sekä selkä että dekoltee on myös täynnä epämääräisiä näppylöitä. Kiitos lukemattomien suklaalevyjen ja muun syöpöttelyn, vyötärön ympärille on pesiytynyt jännittävä vararengas (mua imettäminen ei laihduta, vaan aiheuttaa vaan jatkuvan nälän ja aivan käsittämättömän makeanhimon). No tukka pelastaa vähän, onnistuneesta värjäyksestä kiitos kälylle, mutta nyt ollaan siinä vaiheessa, kun sitä tukkaa lähtee suorastaan tukoittain. Kiitos geenien... no jaa.

Meillä olis huomenna häät. Kyseiset häät ahdistaa mua monestakin syystä kamalasti, mutta nyt on vielä ulkonäköahdistuskin lisäksi. Kun vaatteet valitaan kriteereillä a) mahtuu päälle ja b) helppo imettää ja vaatetuskailun lisäksi pitää miettiä, haluanko mieluummin uida meikki- ja peitevoiteessa vai esitellä pilkullista itseäni, ja mitä tehdä tukalle, jolla on oma tahto paitsi päässä pysymisen myös eri suuntiin sojottamisen suhteen, niin ei kuulkaa ole yhtään kivaa.

Kokeilin mekkoja. Kahdessa on mahdotonta imettää. Yksi ei mene vatsan kohdalta kiinni. Toinen ei mene vatsan eikä rintojen kohdalta kiinni. Yksi mahtuis ja olis helppo imettää ja olis nätti, mutta on valkoinen. Yksi menee just just kiinni (näyttää makkarankuorelta), on nätti ja imetys onnistuu jos kehtaan riisua suunnilleen koko yläosan. 

Ja sit on se yksi, joka mahtuu, pystyy imettämään, on hiostava ja menee selästä ihmeellisille rypyille ja näyttää muutenkin vähän hassulta. Se on kai puettava päälle, vuorokaudessa kun ei ihmeemmin laihdu, enkä ala sitä nättiä valkoista mekkoa värjäilemäänkään.

En tykkää. Hävettää jo valmiiksi. En kyllä tunne häistä hääparin lisäksi oikeastaan ketään, mutta en tiedä onko se tässä tapauksessa hyvä vai huono juttu (hyvä: en ehkä niitä ihmisiä tule tulevaisuudessakaan tapaamaan, huono: minkä käsityksen ne musta saakaan).

Tiedän kyllä, mitä nyt tarvitaan. Asennemuutosta. Ja sen on paras alkaa heti.

No, kiitos imetyksen, ainakaan rinnat ei oo vielä rupsahtaneet!

11.7.2013

Muistoa kunnioittaen

Viime viikkoisella Viron reissulla päättyi minun ja rahapussini yhteinen taival. Ostin rahapussini viidellä markalla (viiden markan kaupasta) kesällä 1997. Hyvin palvellut rahapussi pääsi nyt rahapussien taivaaseen (roskikseen, mulla kun on tapana käyttää tavarat loppuun asti) kun sain vihdoinkin aikaiseksi ostaa uuden.

Täytyy tosin myöntää, ettei edellinen ihan loppuun kulutettu ollut, suurin osa rahoista pysyi vielä sisällä. Uudesta rahapussista maksoin 20 euroa, joten sen on paras kestää äidiltä tyttärelle!

Entisen rahapussini muistoksi ja muun muassa tästä käsilaukkupostauksesta inspiroituneena (ja jotta olisin pysynyt hereillä matkan satamasta kotiin) kirjasin ylös ja otin ihan valokuvatkin kaikesta, mitä lompakosta löytyi. (pahoitteluni kuvista, ne on tosiaan napsittu etupenkillä 120km/h tuntivauhdissa samalla kun viihdytin lapsia ja ojentelin niille vesipulloja ym. Mut huom, en ajanut!)

Jos joku vielä hämmästelee, miten paljon kampetta naiset saa mahtumaan käsilaukkuunsa, niin eipä tarvi tämän jälkeen hämmästellä. Näin paljon voi roinaa olla keskikokoisessa rahapussissa:


2 takuukuittia (toi kuva menee itsepäisesti aina poikittain. outoa)
6 tavallista kuittia
laivamatkan matkustajakortit (minä+lapset)
rahaa seteleinä 265€ (oli reissussa aika paljon käteistä mukana)

 kolikoita 29,62€


passikuvakotelossa meidän perheen jäsenten kuvat
toisessa passikuvakotelossa ylimääräisiä passikuvia minusta ja tytöistä
pienessä paperipussissa valokuvia kavereista (kouluajalta, arvioisin, että vuosilta 1999-2001)
postimerkki 0,60€
citymarketin kenkäpassi (voimassa)
pääsylippu Viru&KGB -museoon


kaksi pankkikorttia (toista käytän)
neljä kela-korttia (minä ja lapset)
ajokortti
s ja plussa
oaj:n jäsenkortti
kirjastokortti
halicard
kanta-asiakaskortteja seuraaviin: lindex, anton&nina, kappahl (en tiennytkään, että mulla on sellainen),  suomalainen kirjakauppa (+ sinne pokkaripassi), esprit
(kotona on vielä varmaan kymmenen kanta-asiakaskorttia, kun kaikki ei mahdu rahapussiin, uuteenkaan)


alennuskuponkin Lindexille (mennyt vanhaksi vuonna 2011)
Jeesus-kuva (mistähän tää on peräisin??)
taas yhdet tyttöjen valokuvat (päiväkotikuvat tällä kertaa)
Poikasen ylijääneet passikuvat
kaksi markka-aikaista postimerkkiä

pieni pussillinen suolaa (häämatkalta Roomasta, yhdeksän vuoden takaa)
Hesburgerin alekuponki (vuodelta 2005)
kampaamon ajanvarauslaput vuodelta 2001 ja 2002
isän tilinumero
leffalippu (Gosford Park 1.7.2002)
muistilappu, milloin voin noutaa ajokortin (vuodelta 2003)
pari italialaista postimerkkiä
5 käyntikorttia (vuosilta 2002-2008, yksikään ei enää voimassa)
ruokalippu Kansanlähetyksen tapahtumiin (vuoden 2002-2003 tietymiltä luultavasti)
näöntarkastuksen ajanvaraus (entiselle kotipaikkakunnalle, eli ainakin 10 vuotta vanha)
Suomenlinnan lauttalippu (en oo käyny sielläkään yli kymmeneen vuoteen)
Arvokortti henkivakuutus Joh. 3:16 (jostain teini-iästä)
vielä yksi passikuva (minusta, n. 12 vuoden takaa)

Nyt epäilyttää, että ostinko liian pienen rahapussin, kun se tuli melkein täyteen, vaikka heitin (uskokaa tai älkää) tästäkin läjästä aika ison osan menemään.

Ollaan uuden rahapussin kanssa jo ihan sinut. Onnistuisinkohan olemaan keräämättä sitä ihan näin täyteen... :)

10.7.2013

Hääpäivä

Meillä on tänään Miehen kanssa yhdeksäs hääpäivä.

Hurjaa, että on oikeasti jo yhdeksän (yhdeksän!!) vuotta siitä, kun mentiin naimisiin. Pidän meitä vieläkin jokseenkin aloittelijoina avioliitossa, mutta hyvänen aika, ensi vuonna on jo vuosikymmen naimisissa oloa. Ja kun seurusteluaika lasketaan, niin kahden vuoden päästä oon ollu Miehen kanssa yksissä puolet elämästäni.

Tänään heräsin Poikasen kanssa kahdestaan kotona. Mies ja tytöt lähti jo eilen mummilaan. Ei oltais Poikasen kanssa jaksettu nousta, mut piti lähteä hakemaan Mies autohuollolta. Mies siis vei toisen auton huoltoon ja oltiin sovittu, et poimin sen huollon pihalta aamulla. Oltiin Poikasen kanssa vähän myöhässä ja Mies ehtikin sillä välin jo katsella meille sopivaa autoa, jos vaikka tästä joskus vielä perhe kasvais... Tosin päätellen siitä, millä äänensävyllä Mies puhui isojen autojen hinnoista, perhe ei ihan lähiaikoina kasva, jos koskaan.

Käytiin sit kolmestaan kaupassa ostamassa valokuva-albumeita, Miehelle shortseja ja sen sellaista. Tultiin Miehen porukoille ja nuorempi Miehen pikkusiskoista värjäs mun tukan. Edellisestä kerrasta olikin jo melkein kaksi vuotta. (Oikeella kampaajalla oon käyny viimeksi viikko ennen häitä, eli siitä on yhdeksän vuotta) Tukasta tuli hieno ja hyvä ja oli kiva samalla jutella kaikenlaista. Ihana käly on mulla, harmittaa vähän kun ei kauhean paljoo nykyään nähdä.

Herkuteltu on myös kovasti. Appi kävi mustikassa, joten Miehen valmistaman herkullisen grilliruoan lisäksi saatiin anopin tekemää mustikkapiirakkaa ja tuoreita mustikoita kinuskikastikkeella. Namnam. En mahdu housuihini.

Että sellainen hääpäivä. Poikasella oli eilen 5-kuukautisneuvola (6,8kg ja 70cm) ja sai rokotuksia monta ja on ollut vähän parka vauva meillä eilen ja vielä tänä aamuna. Nyt hänellä taas elämä hymyilee, onhan lähistöllä ukki :)

Mun on vähän vaikea uskoa, et oon jo niin vanha, että yhdeksäs hääpäivä on ylipäätään mahdollinen.

8.7.2013

mökkimatkalla

Kesän toinen mökkireissu on nyt tehty. Tällä kertaa vietettiin viikonloppua mun isän ja sedän yhteisomistuksessa olevalla mökillä, joka on kolmen tunnin ajomatkan päässä meiltä. Tuo mökki on viime vuosina muuttunut paljon lapsuudestani. Aiemmin siellä oli vain pikkuinen rantasauna ja aitta (mökki paloi poroksi monta kymmentä vuotta sitten, eikä pappani saanut koskaan aikaan rakentaa uutta) ja koko paikka sellaista pusikkoa, että kun perheen yhteiset reissut loppuivat, niin en kahdeksaan vuoteen käynyt mökillä lainkaan. Pari vuotta sitten mun isä ja setä rakennutti sinne mökin, ja metsääkin on harvennettu oikein reilulla kädellä. Nyt se on aika lähellä mun unelmakesämökkiä :)

Oltiin perillä lauantaina iltapäivällä (edellisen postauksen kirjoittelin automatkalla). Ankaran asettautumisen (avaimen etsintä, auton purku, lasten vessatus jne) jälkeen grillattiin vähän makkaraa ruoaksi, saunottiin ja syötiin lettuja. Mun vanhemmat ja pikkuveli tulivat illalla myös mökille. Hankalaa tuolla olisikin olla yhdistelmällä 2 aikuista, 2 pikkulasta ja vauva.

Sunnuntaina myös mun ensimmäinen pikkusisko perheineen tuli käymään ja juhlittiin veljenpojan 5-vuotissynttäreitä. Lapset puljasivat rannassa sydämensä kyllyydestä. Yksi parhaita lapsuuden mökkimuistoja on just tuo, miten mökeillä serkkujen kanssa uitiin ja leikittiin vesileikkejä tuntitolkulla, välillä aina saunassa lämmitellen. Jossain vaiheessa aikuiset huutelivat syömään, ja ruuan jälkeen taas jatkettiin uimista. No, ihan tuntikausien uimisiin nää 1-5 -vuotiaat serkukset eivät sentään yltäneet (uittamisesta ja vahtimisesta vastanneiden aikuisten onneksi), mutta aika kauan jaksoivat vedessä olla. Ihana, että on mahdollista tarjota omille lapsille mahdollisuus samoihin muistoihin!

Muutakin ehdittiin puuhata. Mökin ympäristössä kasvoi valtavasti metsämansikoita ja mustikoita, niitä poimittiin useaan otteeseen. Tai no, Isosisko poimi, Pipanainen lähinnä ojensi kuppinsa lähimmälle aikuiselle ja ilmoitti, että siihen voisi hänelle poimia mansikoita. Pappa opetti Isosiskon poimimaan mansikoita heinään. Papan kanssa lapset myös innolla siivosivat ulkovessaa (muurahaiset olivat tehneet tuhoja purupussissa, ulkovessaa kun käytetään tuolla tosi vähän) ja aittaa ja puuhasivat kaikenlaista muuta. Mummo kunnostautui ahkerana uittajana. 

Oli hirmu kiva käydä mökillä, lapset tykkäsivat kauheasti ja sääkin suosi. Vähän väsytti lähteä heti edellisen reissun jälkeen, mutta eipä tuo kumminkaan haitannut. Automatkatkin sujuivat vaivatta molempiin suuntiin. 

* * * 

Meillä on myös opittu uutta. Poikanen oppi viime viikolla kääntymään vatsalleen oikean käden kautta. Ensimmäiset kerrat olivat melkoista ähellystä, mutta nyt pyörähdetään jo oikein sujuvasti. Ja tietysti uutta taitoa on ihan pakko harjoittaa aina kun vaan mahdollista, myös hoitopöydällä ja sängyssä...

Potastakieltäytyjä-Pipanainen on yht'äkkiä yllättäen oppinut kuivaksi. Pari viikkoa sitten se vielä huolettomasti pissi vaan housuunsa, mutta nyt on jo ihan kuiva. Eikä vaan niin, että menisi kiltisti potalle, kun muistutetaan, vaan huomaa itse, kun on hätä (ja hermostuu, jos yritetään saada sitä potalle, vaikkei hätä olekaan). Toki vahinkoja sattuu, mutta harvoin. Yövaipatkin ovat olleet jo monena yönä kuivat, mutta yökuivaksi en lasta vielä laskisi. Vaippa laitetaan myös silloin, kun ollaan pitkään autossa ja muualla vessan ulottumattomissa.

Tänään se istuskeli potalla ja kähisi salamyhkäisellä äänellä: kakan pituus: kaksi mekliä, kakan pituus: kaksi mekliä, pytyn pituus: koome mekliä...

6.7.2013

Terveisiä Virosta

Käytiin parin päivän reissulla Tallinnassa, meidän perhe ja sekä mun että Miehen äidit. Oli ihan kiva ja leppoisa reissu. Lasten tahtiin mentiin, mutta kun oli mummot mukana, niin ehdittiin vähän Miehen kanssakin jotain omaa tehdä. Mummot eivät juurikaan kyllä ehtineet muuta kuin lapsia kaitsea, mutta rauhoitin omatuntoani sillä, että niillä on kumminkin mahdollisuus lapsivapaisiin reissuihin milloin vaan. 

Eckerö Linen uudella Finlandialla matkustettiin molempiin suuntiin. Laiva oli mulle vähän pettymys. Tietysti kiva, että matka sujuu vähän nopeammin, mutta laiva tuntui kyllä entistä Nordlandiaa ahtaammalta. Siellä on kesän ajaksi tehty kokoushuoneesta lasten leikkihuone, jossa oli siis jotain leluja ja värityskuvia ja leikkitäti laulattamassa, mutta ilmeisesti kesäajan ulkopuolella ainut lastenjuttu on kahvilan nurkassa oleva pienen pieni leikkinurkka, joka oli kyllä oikeasti tosi onneton. Ei ihan heti tekis mieli mennä lasten kanssa kesäajan ulkopuolella tuonne. Tosin parin tunnin matka ei ole mahdoton, mutta toisaalta ei sen luulis olevan mahdoton aikuisillekaan, että ehkä olis jostain baarista voinut erottaa osan lapsille (tytöt pettyi, kun ei ollut pallomerta). No, lapset ei osta olutta.

Tosiaan nyt siellä oli kokoushuone tehty lasten leikkitilaksi, ja oli kyllä ihan kiva, ettei vauvan kanssa tarvinnut ihana kamalassa mölyssä (mitänyt parikymmentä lasta saa ääntä aikaan) olla, sai Poikanen vähän köllötellä lattialla jne. Takasin päin tullessa oltiin sopivasti lasten ruoka-aikaan laivalla, joten syötiin buffetissa. Oli hyvää, jälkkärit varsinkin. 

Tallinnassa oltiin yötä Viru-hotellissa. Se tuntui kätevimmältä lasten kanssa, ja olikin. Hotellin perhehuonetta voisin suositella muillekin lapsiperheille, se oli sopivan tilava ja oli esim. potta ja lastenastiat valmiina odottamassa. Tykkäsin hotellin aamiaisesta kauheasti. Vähän huvitti, kun mummojen huone oli kerroksessa 20 ja respassa kovasti pahoiteltiin, että valitettavasti perhehuoneita ei ole korkealla. No niin, me oltiin sitten vaatimattomasti niinkin matalalla kuin kerroksessa 12 :)

 Virun 23. kerroksesta näki melkoisen kauas

Käytiin vähän pyörimässä vanhassa kaupungissa, Miehen kanssa reippailtiin kaksien rattaiden kanssa näköalapaikalle asti, tytöt pääsi mummojen kanssa siihen pikkujunaan, joka kiertää vanhaakaupunkia. Sellaista kuljeskelua. Samoin Viru-keskuksessa ja Kaubamajassa pyöriskeltiin aikamme, yllättäen Kaubamajan leluosastolla vierähti aikaa.... Ei mitään isompia osteltu, mutta lapsille matkamuistot ja se, mitä olin ajatellutkin: pari pulmapeliä töihin, vähän lankaa ja parit lasten aterimet, että riittää samaa sarjaa sitten Poikasellekin, kunhan kasvaa haarukkaikään. Miehelle sipsejä ja mulle suklaata ja muutama pullo juomisia, mitä ei Suomesta saa.

Miehen kanssa käytiin kahdestaan Virun yhteydessä olevassa hotellimuseossa. Suosittelen! Liput varattiin edellisenä päivänä hotellin vastaanotosta, ja kierrokset ovat kuulemma aina täynnä. Sinne pääsee siis vain opastetulle kierroksele. Itse museossa ei kauhean paljon ollut katsottavaa, mutta opas oli valtavan hyvä ja tosi mukaansatempaavasti kertoi KGB:n toiminnasta Viru-hotellissa ja muutenkin siitä, millaista oli elää Neuvosto-Virossa.

 No eihän siellä tietenkään mitään ole, ainakaan KGB:n agentteja, kun kerran ovessa niin sanotaan...

Kaiken kaikkiaan oli tosiaan ihan kiva reissu. Mummot ja tytötkin ihan tykkäsivät ja Poikanen jaksoi ihmeen hyvin. Ensin meinattiin lähteä rattaiden+seisomalaudan kanssa matkaan, mutta päädyttiin ottamaan kuitenkin sekä tavalliset rattaat että matkarattaat ja jättämään seisomalaudan kotiin, olihan meitä sentään 4 aikuista. Toinen vaihtoehto olis ollu ottaa tuplarattaat, mut ajateltiin, et kaksissa rattaissa on ensinnäkin se etu, että voidaan helpommin jakautua useampaan paikkaan ja toisekseen ei tarvi miettiä, mihin tuplat mahtuu. Ratkaisu osoittautui erityisen fiksuksi. Isosisko jaksoi kävellä, joten seisomalauta olisi ollut turha, ja hankalakin kuoppaisilla teillä ja jalkakäytävän reunuskivien yli mennessä. Pipanainen sai omissa rattaissaan rauhassa ottaa päiväunet, mikä pelasti molemmat illat. Poikanen oli joko matkarattaissa tai tavallisissa, sen mukaan oliko Pipanainen rattaissa vai ei. Ja kun käytiin syömässä ja Viru-keskuksen kaupoissa jne, niin jätettiin toiset rattaat hotelliin. 

Kotona oltiin eilen iltakymmenen tienoilla, ja peräti 16 tunnin kotielämän jälkeen jatketaan nyt matkaa mökille.

3.7.2013

äitiyspakkausuutinen

Päivän uutinen: William ja Kate sai suomalaisen äitiyspakkauksen. Mun tuleva miniä puetaan äitiyspakkauksen vaatteisiin!

http://www.bbc.co.uk/news/blogs-magazine-monitor-23138306

Siis olettaen, että sieltä mahdollisesti tyttö syntyy ja ne sit vaikka menee Poikasen kanssa isona naimisiin jne jne. Ja siis tottahan William ja Kate pukee lapsensa äitiyspakkauksen vaatteisiin, kukapa ei pukisi.

Oon ollut ihan murtunut tän uutisen vuoksi. Sillä, uskokaa tai älkää, mä olen laittanut suurimman osan Poikasen äitiyspakkauksen vaatteista kiertoon. Tämä on tragedia. Kahdesta syystä.

Syy 1: Jos sieltä tulee tyttö ja se menee isona Poikasen kanssa naimisiin (miksipä ei menisi), niin olishan se nyt sentään suloista, että sitten sen prinsessan ja Poikasen lapsille olis sekä isältä että äidiltä säästetty samanlaiset potkuhousut. 

Munhan oli tarkoitus napata toi William, se olis ollu mulle just sopivan ikäinenkin ja kaikkea. Mut sit mä tapasin Miehen ja totesin, et saan paremmat appivanhemmat, kun otankin sen. Niin William sitten joutui tyytymään tuohon Kateen. Ei taida mies parka tietää, mitä menetti.

Syy 2: Nyt varmaan kannattaa myydä äitiyspakkauksen vaatteet huuto.netin ja suomalaisten kirppareiden sijaan brittiläisillä vastaavilla. Voi kirjoittaa kirppislappuun, et samanlaiset kuin tulevalla kruununperijällä, kyllä saa varmaan asiallisesti rahaa...

No kumminkin, nyt täytyy kyllä antaa täydet pisteet Miehelle, joka halus ehdottomasti ottaa Poikaselle äitiyspakkauksen. Miehen ansiosta meidän vauva on ollut puettuna samanlaisiin vaatteisiin kun tuleva kuningatar tai kuningas.

2.7.2013

Eilen ja tänään

Tytöt oli tosiaan pari yötä mummilassa. Sunnuntai-iltana menivät ja tänään tulivat takaisin. Olin kuvitellut, että saan aikaan vaikka mitä, kun on vaan Poikanen kotona ja kuitenkin sitä hoitamassa sekä minä että Mies. 

No Miehen kanssa ehdittiin kyllä viettää laatuaikaa iltaisin vauvan nukahdettua. Se oli kiva! Eilen käytiin pankissa avaamassa Poikaselle tili ja osteltiin tytöille vähän vaatetta alennusmyynneistä. Ja neuloin kaksi vauvan villatakin hihaa. Mutta siihenpä ne saavutukset sitten jäivät. Olin ajatellut ommella pitkästä aikaa, mutta sain vaan kaivettua kankaita esiin, en edes leikannut niitä.

Eilen oli vauvauutisten päivä. Syntyi yhdet kaksoset (kaksi pientä tyttöä) ja yksi hevosvauva ja ultrattiin yhtä pientä ihmislasta. Mikään näistä ei siis meille (se tästä nyt vielä puuttuiskin!), mutta lähipiiriin/kavereille.

Tänään sitten oli onnettomuuspäivä. Mies putsasi aamupäivällä rännejä, kun sattui epäonnekseen löytämään ampiaispesän. Sai piston silmäkulmaansa (vasempaan, sikäli kun tiedolla on merkitystä) ja silmähän tietysti turposi umpeen. No, se söi kyypakkauksen (tai siis ne pillerit sieltä, jos tarkkoja ollaan) ja teki vähän tarkempia tutkimuksia. Puuvajasta löytyi iso ampiaispesä ja varaston oven päältä laudoituksen sisältä toinen. Ihan vähän ampiaisille kiukustuneena Mies meni apteekkiin ostamaan lisää kyypakkauksia (herätti hämmennystä kysymällä, et kuinka monta päivässä niitä saa syödä. Yhden vaikutus kestää kuulemma 10 tuntia) ja kotiin palattuaan kävi pesien kimppuun. Nyt ne on hävitetty. Eikä tullu lisää pistoja.

Isosisko onnistui kotiin palattuaan tipahtamaan sohvalta ja iskemään silmäkulmansa palapelilaatikkoon niin huolella, että sillä on nyt silmäkulma oikein kunnon ruhjeella (vasen silmäkulma silläkin, kun kaikkia nyt kumminkin kiinnostaa).

Isosiskolla oli kyllä vähän itkupäivä muutenkin. Kotiin tultuaan ehti tunnin sisään itkeä mm. seuraavia asioita:
  • saivat Pipanaisen kanssa samaa perhoskuosia olevat vaatteet, mutta Pipanainen sai mekon ja hän puseron (tää oli vanhempien vahinko, huomattiin vasta kotona, että Pipanaisella onkin mekko ja arvattiin, että itku siitä tulee)
  • Poikanen sai samanvärisen säästöpossun (sininen) kuin Pipanaisella, joten nyt Isosiskolla on ainut eri värinen (punainen, jonka ihan ite valitsi aikanaan, ettei vaan Pipanainen sais sitä...)
  • mummi leipoi yksin
  • Pipanainen ehti keittää mummille ja ukille kahvit (sillä aikaa kun Isosisko tutki uusia vaatteitaan)
No loppuilta meni kätevästi sitä silmäkulmaa potiessa. Tai Mies käytti kyllä vielä illalla tytöt ensin pyöräilemässä ja sitten uimassa, ja se oli Isosiskostakin kivaa.

Oon nyt lukenut parina päivänä Efesolaiskirjettä, joka on puhutellut jotenkin ihan uudella tavalla. Hassua, miten senkin oon lukenut vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt se vaan kolahtaa erilailla kuin aiemmin. (Efesolaiskirje on kyllä mun suosikkeja)

Mä olen jo monena iltana valvonut ihan liian myöhään, kahtena viime yönä yli yhteen. Ei hyvä. Nyt nukkumaan.