2.7.2018

Kymmenen vee.

Tämä ajan kuluminen on jotenkin ihan käsittämätöntä! Sekä pienemmässä mittakaavassa (miten muka voi olla kesä jo näin pitkällä ja yhteinen loma puolivälissä!?) että isommassa. Meidän Isosisko täytti muutama viikko sitten kymmenen vuotta. 

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tosiaan on JO KYMMENEN vuotta Isosiskon syntymästä. Tuntuu, kuin ihan vastikään meille olisi syntynyt ensimmäinen pikkuinen tyttö. Muistan sen hämmennyksen, että tällaistako tämä synnyttäminen oli, sen avuttomuuden, kun pieni ei osannut syödä ja itkeskeli, eikä itsellä ollut mitään keinoja. Ne äärettömän onnen tunteet, kun pieni ihminen nukahti syliin ja tuhisi siinä tyytyväisenä. Ekat hymyt, naurut, kaikki uusien asioiden oppimiset. 

Nyt meillä on jo iso esikoinen, kymmenvuotias. Monessa asiassa vielä onneksi ihan lapsi, mutta samaan aikaan kovaa vauhtia itsenäistyvä. Lähtee reippaasti itsekseen leirille, koska kyllähän sieltä kavereita saa. Käy omin päin kirjastossa ja lukee salaa liian myöhään Viisikkoja (ihan kuin äitinsä!). Yrittää luistaa kotitöistä. Vänkää ja vääntää, kun on sitä mieltä, että tietää paremmin kuin äiti. Elää kumminkin selvästi jotain tasaista vaihetta nyt, koska kauheasti ei sen kanssa tarvitse tapella. 

Isosiskon kanssa meillä on välillä ollut aika huonot välit, me ollaan selvästi monessa asiassa tosi samanlaisia ja ärsytetään toisiamme (toki vain toisen meistä kuuluisia näyttää se ärsytyksensä, mutta valitettavasti toinenkin on kova provosoitumaan). Toisaalta on hirveän kiva edes joskus päästä Isosiskon kanssa kahdestaan jonnekin, ihan vaikka vaan käydä kaupassa kahdestaan (tai no vaikka Bonarin kanssa, mutta ilman noita kahta keskimmäistä säheltäjää). Isosisko on hyvää seuraa!

Huolia se aiheuttaa toki. Kannan huolta Isosiskon kaverisuhteista, tai siis lähinnä siitä, että niitä kavereita ei oikein ole. Toivoisin niin kovin voivani säästää sen niiltä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta, joita itse olen käynyt läpi. Muutenkin huomaan, että monessa asiassa sanon Isosiskolle turhankin tiukasti, koska yritän säästää sen joltain tilanteelta, jonka olen itse kokenut jotenkin noloksi tai ahdistavaksi. Enemmän pitäisi kehua. Isosiskolla on myös paljon ahdistuksia, joista sen on vaikea saada puhuttua. Siinä on myös sellainen asia, jota toisaalta ymmärrän omien kokemusten kautta, mutta samaan aikaan olen ihan neuvoton, että mitä niille tehdä.

Usein hämmästyn sen ajattelukykyä ja taitoja. Se leipoi itse mustikkapiirakkaa synttärijuhliinsa. Mä vähän neuvoin, mutta itse se teki kaiken. Usein Isosisko tulee sanomaan, "kuule äiti, mä oon ajatellut, ja eikö niin, että..." ja taas mä saan hämmästyä, miten se on niin viisas ja iso. 

Voi ihana ja rakas Isosisko. Itsekin nelilapsisen perheen esikoisena tiedän, ettei se esikoisen asema aina ole niin herkkua. Siinä, että käy ekana läpi kaiken, on omat hyvät ja huonot puolensa. Huomiotakin pitäisi muistaa jakaa tasaisemmin. Ja kaipa ensimmäinen lapsi on tietyssä mielessä "harjoittelukappale", vaikka musta kyllä tuntuu, että yhtä lailla niitä uusia tilanteita tulee eteen pienempienkin kanssa. 

Tällä hetkellä meidän kymppivee viipottaa pihalla pipo silmillä pikkusiskonsa kanssa. Samaan aikaan jo aika iso, ja vielä meidän pieni.