10.7.2017

Bonus.


"Arvatkaas mitä! Tänään ruuan jälkeen meidän äiti synnyttää täällä kotona ihan pikkuisen vauvan!"

Kerrottiin lapsille viikko sitten salaisuus. Jonka Poikanen hetkeä myöhemmin referoi naapureille. Faktat ei ihan osuneet kohdalleen, mutta pääasia tuli varmaan silti kaikille selväksi.

Meille tulee vauva.

Bonusvauva. Iän kaiken harkittu ja mietitty. Pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Että se on nyt tai ei koskaan enää. Ikää alkaa jo olla (joo, tiiän, olen 34 kun vauva syntyy ja potentiaalista lapsentekoikää on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta mulle tää alkaa olla paljon) ja ikäero isompiin on jo niin iso. Mutta vauvankaipuu on kova. Mutta sitten pitäisi vaihtaa auto ja talokin on täysi... Mutta mä olen aina halunnut ison perheen. Mutta toisaalta, riittääkö aika ja kestääkö hermot. Mutta meidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle... Mutta jaksaako sitä vielä lähteä siihen rumbaan, valvomiseen ja vaipparalliin ja kaikkeen. Mutta kadutaanko me, jos ei anneta tilaisuutta? 

Jos me saadaan lapsi syliin, niin ikinä ei varmasti kaduta, että tuli tuokin tehtyä. Kadutaanko me, jos ei edes kokeilla?

Työpaikan pöydässä käytiin keväällä keskustelu:
"Sitä mä kyllä kadun, etten uskaltanut tehdä vielä yhtä lasta lisää."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."

Vaikka tämä meidän pieni Bonus on tosi toivottu ja odotettu, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että vähän järkytys kuitenkin. Syksystä asti ehdittiin ajatella, että tulee jos on tullakseen, ja mua alkoi vähän rassata se, että kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat piti tehdä niin, että "jos oon silloin raskaana, niin...". Alettiin jo taipua sille kannalle, että ehkä meidän pitäisi kuitenkin tyytyä kolmeen. Kunnes Bonari ilmoitti tulostaan. 

Olin jo ehtinyt vähän asennoitua niin, että ei sitä neljättä taida tulla, ja etsiä siitä hyviä puolia. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan jäätävän paniikin "ei me pystytä tähän!" ja "ollaanko me nyt pilattu isompien lasten elämä!" ja muine yhtä järkevine ajatuskulkuineen. No, mulla nyt on tapana muutenkin panikoida isojen asioiden edessä.

Kun se paniikki meni ohi, alkoi "apua, jos siellä ei olekaan ketään elossa!" -paniikki. Koska kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta vauva oli jo tullut tosi rakkaaksi. Ja koska tiesin, että tää on viimeinen kerta kun olen raskaana (suunnitellusti). Se on Miehen kanssa yhdessä sovittu, että jos tää menee kesken, niin sitten me jäädään kolmelapsiseksi perheeksi.

Sitä rakkauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun ultrassa näkyi yksi vilkkaasti liikuskeleva ja normaali (siis että yksi pää, kaksi jalkaa, kaksi kättä jne, mitä nyt voidaan np-ultrassa lapsesta todeta) vauva. Minä olin ensisijaisesti helpottunut siitä, että siellä on todellakin joku hengissä. Mies oli helpottunut siitä, että siellä oli yksi. 

Nyt kun alkuraskauden huonosta olosta on selvitty ja vatsakin on jo sen verran iso, että asiasta oli parempi tehdä julkinen, niin nautin tästä viimeisestä raskaudestani täysillä. Oon aina tykännyt olla raskaana, ja musta on ihanaa, että sain vielä kokea sen yhden ylimääräisen kerran (koska alun perinhän Mies oli sitä mieltä, että Poikanen jää meidän viimeiseksi vauvaksi). Tammikuussa sitten tämä hupi loppuu, ja toivottavasti saadaan Bonus syliin.

Ja tänään on muuten meidän 13-vuotishääpäivä. :)

7 kommenttia:

  1. Voih, tämä on kyllä ihana uutinen! <3 Onnea odotukseen ja perheen kasvamiseen! Kyllä se uusi sisarus on isommillekin ilo ja onni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Kyllähän meillä lapset nyt jo innolla odottavat pientä sisarusta. Heillä on tällä hetkellä kolme vauvaserkkua, joita hoitavat tosi mielellään. Oma jaksaminen, osaaminen ja muu sellainen pelottaa, mutta se varmaan kuuluu asiaan :)

      Poista
  2. Tällasen tekstin edessä mun sydän pysähtyy! Tämä on niin huippua! Tätä tämä maa tarvitsee! Tämä lapsivihamielinen, lapsiperheille kylmäkiskoinen maa, jossa synnytys laski ensi kertaa nälänhätävuosien tasolle. Siis tällaisia omilla, rakkaudentäyteisillä aivoillaan ajattelevia, maalaisjärkisiä, kahdella jalalla käveleviä vaimoja ja miehiä tämä poloinen maa tarvitsee. Luoja, kaikkeuden ylläpitäjä, Elämän antaja ja meidän Taivaallinen Isämme siunatkoon tuon lapsen koko elämän ja tuokoon mukanaan perheeseen kaikkinaisen siunauksen sateet, runsautta, hyvinvointia ja terveyttä ja suurta iloa sisaruksille.
    Muista pienimmänkin vaikeuden tai epäilyksen kukkulan vastaantullessa nostaa katseesi olosuhteiden yli.
    Vielä suurempaa iloa kesääsi!

    VastaaPoista
  3. Huuuh, vau. Tämä on ihana uutinen. Paljon onnea ja onnellista odotusta!

    Kävin lukemassa blogiasi, kun olen satunnaisesti täällä käynyt ja muistan, kuinka joskus kirjoitit neljännen toiveesta.

    Saanko kysyä muutamaa asiaa, kun minulla on ollut jo kolme vuotta kova toive kolmannesta lapsesta, mutta uskallus ei ole riittänyt.

    Tässä siis omat huoleni:

    -rahat ei riitä. Jos tulisi luonnonkatastrofi, jonka vuoksi pitäisi lähettää lapset vaikka Kanadaan, niin tietysti yksi lapsi olisi halvempi lähettää kuin kolme (joo, tiedän, mutta tällaista pieni pääni pyörittää...)

    -mies uupuu. Hän arvostaa hiljaisuutta, onko sitä enää kolmen kanssa?

    -kolme on paaaaaaaaljon enemmän kuin kaksi. Ei ole enää aikaa yhtään kenellekään heistä yksilöllisesti.

    -pienin tuo kaikki pöpöt päiväkodista isommille, jotka sitten jo koulussa. Saamme kaikki enterorokon ja sitten kaikki saa diabeteksen, kun siihen on alttius ja enterovirus kai altistaa taudille.

    -joku murtaa jalkansa, kun kaikkia ei ehdi vahtia.

    -meillä on poika ja tytär. Jos tulee toinen poika, voiko molemmat olla yhtä huippuja? Jos tulee toinen tytär, voiko molemmat tyttäret olla yhtä huippuja? En osaa kuvitella kahta samaa sukupuolta olevaa lasta. Tai osaanpas, onhan minullakin sisko. Tai enpäs sittenkään osaa.

    Voi että, toivottavasti tämä ei ole ihan tahditonta. Pelottaa vaan hurjasti, silti kova toive olisi kolmannesta.

    -satunnainen lukija, joka varmaan jää seuraamaan ja iloitsemaan teidän neljännen odotuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika samanlaisia asioita mäkin pohdin pitkään ennen kuin uskallettiin antaa neljännelle lapselle mahdollisuus tulla. Ja pohdin vielä silloinkin, välillä olin perumassa koko jutun ja välillä en. Onneksi tulin raskaaksi, enkä enää voi perua :)

      Mietin, mitä tähän vastaisin, ja mielessä oli niin monta asiaa, että yritän lähipäivinä saada niistä ihan oman postauksen aikaiseksi. Ja hei ei ole tahditonta ollenkaan! TUnnistan myös tuon tunteen, että pelottaa ihan hirveästi, vaikka samalla on kova halu saada vielä yksi lapsi. Mitä mies on teillä mieltä?

      Toivottavasti sullakin asiat selkenee suuntaan tai toiseen. Se edes takaisin jahkaaminen oli musta raskainta, heti helpottaa, kun pystyy tekemään jonkun päätöksen ja saa sen asian kanssa rauhan.

      Poista