Isosiskolla oli muutama viikko sitten eskarissa yleisurheilukilpailut (koko koulun juttu). Kilpailupäivän jälkeen meillä oli iloinen eskarilainen, joka oli reippaasti juossut, heittänyt palloa ja hypännyt pituutta. Tänään oli palkintojenjako, jonka jälkeen iloinen eskarilainen reippaasti julisti "minä sain tikkarin! En voittanut mitään palkintoa, mutta sain tikkarin ja kunniakirjan!"
Mulla on ollu sydän kurkussa noiden urheilukisojen takia. Isosisko ei ole motorisesti kovin lahjakas, mutta tykkää kyllä liikkua, mikä on hyvä. Ja niin toivon olevan toki jatkossakin, siis että liikkuu mielellään.
Mulla itselläni on oikein perinpohjaiset liikuntatuntitraumat ala-asteelta. Meillä laitettiin urheilukisojen (hiihto-, yleisurheilu- ja mitä näitä nyt oli) jälkeen aina koulun seinälle tiedoksi kaikkien tulokset paremmuusjärjestyksessä. Mä olin aina siellä häntäpäässä, ja yksi naapurinrouva sitten kävi aina niitä tuloksia ihailemassa (sen lapset pärjäs, mikä oli tietysti hienoa, koska ne ei tainnu paljon muussa pärjätäkään) ja katsoi tarpeelliseksi mulle ja meidän äidille aina vinoilla siitä, miten mä oon niin huono.
Eikä se ollu pelkästään kilpailut, vaan muutenkin. Mä en nykyään liiku ollenkaan muiden ihmisten nähden (voin kyllä kävellä tai pyöräillä, koska se ei ole "liikuntaa" vaan "siirtymistä"), koska mulla on heti sellainen olo, että mulle nauretaan. Ja se tulee tasan tarkkaan sieltä ala-asteen liikkatunneilta.
Mun juoksu oli yleinen naurunaihe, juoksin niin hassun näköisesti. Jopa opettaja kommentoi sitä. Tosin kun juostiin pareittain, olin suosittu (varmaan ainut kerta kouluhistoriassa, kun olin suosittu), koska kaikki tiesivät voittavansa mut, ja voittohan oli tärkeintä, eikä se, että olisi hyvä kirittäjä vierellä. Olin se viimeinen, joka valittiin joukkueisiin, koska musta kaikki pallopelit oli vähän pelottavia (paitsi pesis, pesis oli kivaa). En mä uskaltanut vaan mennä ja ottaa toiselta palloa, siinähän voi vaikka sattua! Ehkä siksi se pesäpallo oli kivaa, kun siinä oli oma vuoro ja selvä homma mitä omalla vuorolla tehdä. En mä kyllä yleensä osunut palloon, olin hidas juoksemaan, eikä mulla ollut tarpeeksi hyvä sihti, että olisin saanut koppiakaan (sitä paitsi, pesäpallo on kauhean kova. Vähän pelottavaa yrittää ottaa koppi sellaisesta), mutta pesiksestä mä tykkäsin ja olin vapaaehtoisena luokan pesisjoukkueessakin (muiden suureksi harmiksi).
Uiminen oli pelottavaa, veteen voi hukkua. Telinevoimistelussa olin onnettoman kömpelö (ja kuka nyt muka uskaltaa kieppua jonkun tangon ympärillä??), hiihdossa auttamattoman hidas, yleisurheilulajeissa kehno muuten vaan, huono tasapaino ei ollut varsinaisesti hyödyksi luistelussa. Kartanlukutaito oli surkea, mutta onneksi ala-asteella osa rasteista osui aina mun koulumatkan varrelle, joten tiesin ne jo valmiiksi.
Se nyt tietenkään ei ole koululiikunnan syy, että mä olen motorisesti heikko. Mutta siinä meidän liikunnanopettaja toimi huonosti, että se ei pannut mitään stoppia sille, miten liikunnassa huonoja kohdeltiin. Jos jossain lukuaineessa on kehno, niin sentään ei tarvi esitellä muille koepaperia (vaikka tottahan toki kaikki suunnilleen tietää, minkä tasoinen kukakin on. Mutta ei tarvi näyttää muille, että teinpä näin hölmön virheen tässä), mutta liikkatunneilla kaikki näkyy, ja siksi mun mielestä opettajalla on aika iso vastuu huolehtia siitä, että niitä kehnoimpia ei mollata. Mun ala-asteaikoina oli ihan ok huudella ikäviä, nauraa kun toinen ei osaa, ja aina ne joukkueet valittiin huutamalla. Neljännellä luokalla meidän luokan tytöistä osa päätti, että loput seitsemän on jotenkin alempaa kastia, ja ne ei antaneet meidän käyttää samaa pukuhuonetta niiden kanssa. Ja opettaja ei puuttunut siihenkään mitenkään!
Mun mielestä koululiikunta on hieno juttu, ja sitä saisi olla vaikka enemmänkin. Urheilukilpailut on ihan ok, ja ymmärrän sen, että kaikkien pitää osallistua. Mutta kyllä opettajan pitää miettiä, miten liikkatunneista saa sellaiset, että heikoimmatkin voi siellä olla turvallisin mielin. Ja kilpailujen parhaat palkitaan, mutta loppujen tulokset jätettäköön kilpailujen järjestäjien tietoon. Ei kai missään lukuaineissakaan nykyään enää opettaja lue parhaita mokia ääneen irvaillen oppilasparoille, tai jaa kokeita paremmuusjärjestyksessä (sitäkin kyllä tehtiin mun lapsuudessa).
Viime keväänä päätin kerran lähteä juoksemaan. Juoksin ehkä minuutin, kunnes mulle tuli sellainen olo (tyhjällä tiellä), että mitäs jos joku vaikka näkee, miten hassusti mä juoksen. Ja sit oon koko kylän naurunaihe (niin varmaan). Kävelin kotiin.