Päivän ärsytysaihe

Otin Poikaselle 80-senttisiä vaatteita käyttöön. Mua ärsyttää aina ihan hirveästi, kun vaatteiden koot on mitä sattuu. Ymmärrän kyllä, että lapsia on jos jonkin mallisia, on lyhytjalkaista ja pitkäselkäistä ja paksua ja laihaa jne. Mutta silti vaan ärsyttää. Kun ei voi luottaa siihen, että isompi koko tarkoittaisi isompaa vaatetta.

Tarkoitan esim. tätä:

 Päällä oleva body on joku saksalainen, kokoa 86cm, alempi Lindexin 80cm

Niin eihän sitä koskaan tiedä, jos lapsi pituutta kasvaessaan vaikka lyhenee selästä ja tulee sinä samalla hitusen laihtuneeksi.

Sama tässä:

Päällimmäinen t-paita on kokoa 92cm, alla kokoa 80cm. 

Kaikista pienimmät bodyt, mitä meillä on ikinä ollut, ovat olleet Zaran 62cm bodyja. Ne oli jopa pienempiä kuin muiden merkkien 50-senttiset. Onneksi älysin jo ekan lapsen kohdalla olla katsomatta kovin tarkasti kokolappua... Mutta silti aina joskus käy niin, että joku vaate jää lähes käyttämättä, kun sen on vaan tullut pakanneeksi "samankokoisten" kanssa johonkin laatikkoon, ja kun sen kokoisia vaatteita sitten kaivaa esiin, niin tää vaate onkin jo liian pieni. 

Poikasella on nyt käytössä housuja kokoja 68cm (yhdet), 74cm, 80cm ja 86 cm (yhdet). Eli melkein 20 sentin kokohaarukka! (Lapsi oli viimeisimmässä mittauksessa 72,2cm)

Ärsyttää myös se, että kun lapsi on jonkin mittainen, vaikka nyt sen 74cm, niin suurimmaksi osaksi sen kokoiset vaatteet alkaa olla pieniä (poikkeuksena lähinnä Tutta). Isompien lasten vaatteissa tätä ongelmaa ei mun mielestä niin ole, mutta ainakin meillä on kaikkien lasten kanssa käynyt vauvanvaatteiden kanssa niin, että kokomerkintä kertoo lähinnä sen, minkä kokoiselle lapselle vaate on jo jäänyt pieneksi -siis jos kertoo edes sitä.

Oma lukunsa on tietysti nää aivan älyttömästi IÄN mukaan merkatut vaatekoot. Ihan kuin kaikki lapset kasvaisivat jotain keskivertokäyrää pitkin. Meillä Poikanen oli nelikuisena jokseenkin saman pituinen kuin meidän 1v kummipoika. Pipanaisella ja naapurin tytöllä on kuukausi ikäeroa, mutta niin vaan niillä 1-vuotiaana oli vissiin 3 vaatekokoa eroa. Vähän huvittaa pukea Poikasta (6kk) vaatteisiin, joissa lukee 12-18kk...

Ja harmittaa, kun joku hyväätarkoittava sukulainen joskus tuo lapselle vaatteita iän mukaan, ja ne onkin jo valmiiksi pieniä.

Noniin. Nyt sain vähän purettua tätä tämän päivän ärsytystä. Eikö ole ihanaa, ettei ole elämässä just nyt isompia murheita kuin sekavankokoiset vauvanvaatteet!

Huonoa seuraa?

Jokunen aika sitten näin tuossa kylällä kaksi entistä oppilastani pyörimässä. Eka ajatus oli, että mitäköhän tuon A:n äiti sanoisi, jos tietäsi lapsensa viettävän aikaa B:n seurassa.

Sitten kun vähän enemmän asiaa ajattelin, niin tulin siihen tulokseen, että kyseisen äidin tuntien hän saattaa hyvinkin tietää kenen kanssa lapsensa viettää aikaa, ja varmasti myös luottaa lapseensa, eikä ole huolissaan siitä, että A saisi B:ltä ikäviä vaikutteita (tosin myös nämä kaksi sankaria tuntien en ole ihan satavarma, kannattaisiko kyseisen äidin kumminkin olla vähän huolissaan). 

Olen miettinyt, että miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa äitinä. Jos vaikka Isosisko alkaisi pyöriä ns. "huonossa seurassa", niin yrittäisinkö joko vaivihkaa tai vähemmän vaivihkaa ohjata sitä toisenlaiseen kaveripiiriin? Pelkäisinkö, että se ottaa kavereista oppia ja elämä alkaa luisua kohti ojaa? Luottaisinko, että se voi ehkä olla jollekin se tervehenkinen kaveri, joka näyttääkin hyvää esimerkkiä? 

Entäpä, jos joku minun lapsistani onkin teini-iässä sitä huonoa seuraa? Miltä tuntuisi tietää, että muut äidit pelkäävät lastensa päätyvän huonoille teille minun lapseni johdattelemana? Mitä nuorelle tekee se, että kavereina ei ole välttämättä ketään, jonka elämän perusasiat ovat kunnossa? Enkö itse toivoisi kuitenkin lapselleni edes yhtä fiksua kaveria?

Missä menee äidin suojelunhalun raja? Minkä verran teini-ikäistä kuuluu vahtia ja hänen kaverivalintoihinsa puuttua? Miten kasvatan lapseni niin, että hän osaa olla menemättä mukaan muiden hölmöilyihin? Minkä verran sellainen on ylipäätään kasvatuksesta kiinni?

Enpä tiedä. Toivon koko sydämestäni, että meidän lapsista kasvaisi fiksuja nuoria. Toivon myös, että niiden kaverit olisi fiksuja nuoria. Mutta toisaalta ajattelen sitä nuorta, jonka elämä on yläasteikäisenä mennyt ihan päin mäntyä, kyllä sillekin toivoisin fiksuja kavereita. Jos vaikka saisi sitten elämästä otteen. Ei sekään ole oikein, jos kieltää olemasta jonkun kaveri siinä pelossa, että mun lapsi saattaa oppia siltä jotain ikävää. Mutta kun oon monta kertaa nähnyt, että niin se usein menee. Kaveripiiri vaikuttaa ihan tosi paljon nuoren tekemiin valintoihin. Toki molempiin suuntiin, niin hyvässä kuin pahassakin. 

No, mulla ei ole (vielä) valmiita vastauksia. Mutta tämmöisiä olen viime aikoina pohdiskellut.

Ylitöistä.

Saako valittaa?

Valitan silti. 

Mies teki eilen pari tuntia ylitöitä, jotta olisi voinut pitää tän päivän ylityövapaansa. Mutta niinpä vaan eilisistä ylitöistä huolimatta se lähti taas aamulla töihin.

Oli sillä nyt vapaiden jälkeen yksi viikko, kun se tuli "oikeaan" aikaan töistä kotiin. Se olikin aika omituista, kun ehti vielä iltapäivälläkin tekemään vaikka mitä. Muuten ollaan menty tutulla kaavalla.

Mä kysyn aamulla, et mihin aikaan suunnilleen Mies luulee pääsevänsä töistä. 

Vastaus A: "normiaikaan". Toisin sanoen, työpäivän pitäisi päättyä 15.30 (jos menee normisti seitsemäksi, tai vähän myöhemmin, mut pitää lyhyemmän ruokatunnin). Joskus siinä neljän jälkeen sitten yleensä soittelen Miehelle (tai vaihtoehtoisesti se soittaa mulle) : "joo tässä menee vielä tunti tai pari. Ei kannata odotella mua syömään". Eilen työpäivän piti päättyä normiaikaan, päättyi 18.30.

Vastaus B: "menee pitkäksi". Voi tarkoittaa mitä tahansa. Kyllä se yleensä kumminkin tulee ennen kahdeksaa kotiin, ellei sitten ole ihan työaikoihin merkitty iltatöitä.

Juu, ylityöt toki saa jossain vaiheessa takaisin (tänäänkin piti olla ylitöistä kertynyt vapaapäivä, vaan eipä ollutkaan), mutta mua ärsyttää silti ihan älyttömästi, että liian pitkät työpäivät on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Noilla on työpaikalla kai sääntö, et ylitöitä ei saisi periaatteessa tehdä, mutta kun toisaalta jonkun on ne työt pakko vaan hoitaa, ei niitä voi tekemättäkään jättää.

Harmittaa, kun ei iltapäivisin jää oikein aikaa lasten olla isänsä kanssa eikä mun tehdä mitään kotihommia tms. Lasten iltatoimet alkaa siinä seitsemän tienoilla, eli vähissä on lasten ja isän yhteinen aika. Ja kun mullakin alkaa aina joskus kolmen aikoihin kuumeinen "milloin mies tulee kotiin"-odottelu, niin ottaa päähän odotella aina tuntikausia.

mur.

Kake, Kake, Kake ja Kake ja Kake-vauva

Hohhoijakkaa, onpahan ollut touhua viime päivinä. Mun sisko kahden poikansa kanssa oli meillä viikonlopun. Onneksi ihan koko ajan ei satanut, että saatiin lapset pihalle mellastamaan. Tai laitettiin me ne mellastamaan sinne sateeseenkin. 

Oli ihan hirmu kivaa, että olivat. Ollaan mun siskon kanssa tosi läheisiä, ja serkukset tykkää toisistaan. Meillä on vaan nykyään välimatkaa kolmen tunnin automatkan verran, joten ihan viikoittain ei tule nähtyä (paitsi nyt, kun ne tulee jo perjantaina meille uudestaan ja siitä viikon päästä mennään joukolla mun vanhemmille). Mutta tosiaan touhua riitti, kun viisi touhukasta lasta (Poikanen mukaanlukien, vaikka se ei vielä liikukaan) leikki, puuhaili ja riitelikin sydämensä kyllyydestä.

Eilen siskon ja lastensa lähdettyä pistin Poikasen autoon ja ajelin tapaamaan yhtä ystävääni (plus sen vauvaa ja miestä). Eipä oltu nähtykään melkein viiteen vuoteen, mikä on tooooodella noloa, kun ottaa huomioon, että välimatka ei ole missään vaiheessa ollut mahdottoman pitkä, ja nykyään ei varsinkaan (autolla meni n. 40min). Oli mahdottoman kiva nähdä, toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene yhtä kauan :)

Miehellä oli siis eilen vapaapäivä, ja kun tulin kotiin, se lähti omiin menoihinsa. Olin lasten kanssa illan yksin, ja meillä oli oikeastaan aika kivaa. Mitä nyt Isosisko heitti hiekkalaatikolla valmistetut leikkiruoat Pipanaisen päälle ja lapsi parka oli niin kurassa, että jouduin viemään sen suihkuun. Sellaista perusjuttua. Mut enimmäkseen oli ihan kivaa, lapset ei kauheasti tapelleet, Poikanenkin oli hyvällä tuulella (ehkä vähän onnellinen, kun oltiin vaan kotona oman perheen kesken), tytöt siivosivat lelut illalla ihan suosiolla jne. 

Iltatoimetkin saatiin hoidettua ihan sujuvasti. Tosin olin vähän hölmö äiti, koska en tajunnut, että käsisuihkua on tietysti ihan pakko heilutella edestakaisin, kun Kaken vauva istuu siinä keinumassa. Ja et on ihan mahdoton pukeutua itse, kun on molemmat kädet täynnä Kaken vauvoja, kun Kakella on jaakkoset, joiden nimet on Kake ja Kake. Kaiken huipuksi astuin Kaken isosiskon (senkin nimi on Kake) päälle!

Mutta kiitos Kaken, Kaken (isosisko), Kaken ja Kaken (jaakkoset) ja Kake-vauvan, saatiin hoideltua Pipanaisenkin iltahommat ihan tuiki sujuvasti. Ei riittänyt lapsella aika ylimääräiseen kenkkuiluun, kun oli niin paljon hommaa kaikissa näkymättömissä Kakeissa.

Mukava päivä.

Meillä oli eilen ystäväporukan tapaaminen. Tämän porukan kanssa ollaan oltu kaveruksia lapsesta saakka, ja edelleen ollaan oikein läheisiä, vaikkei enää päivittäin nähdäkään. Kaikkiin tulee kumminkin pidettyä yhteyttä enemmän tai vähemmän, ja sitten pidetäännäitä yhteisiä kokoontumisia aina silloin tällöin.

Oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa rakkaita ystäviä, vaihtaa kuulumisia ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä (esim. lapsuusmuistoista, ruokakaupoista, abortista, asuntolainojen marginaalista - ja tietty synnytyksistä, kun kerran seitsemästä koolla olleesta kuudella on lapsia). Olis tehnyt mieli jäädä myöhään, mut kun mulla oli Poikanen mukana ja tunnin ajomatka kotiin, niin katsoin parhaaksi lähteä kohtalaisen ajoissa kumminkin. Joka tapauksessa, oli ihan mahdottoman mukavaa ja virkistävää taas kerran. Kotiinkin oli kiva tulla, sillä mun lähtiessä esittämään "jaksaisittekohan mitenkään tyttöjen kanssa siivota" -pyyntöön oli Miehen sijasta vastannut anoppi. Toffeepiirakkapalkalla oli anoppi tyttöjen avustuksella siivonnut talon ja appi ja Mies pilkkonut purettavasta varastosta jemmassa olleet laudat polttopuiksi. Mun palatessa täällä odotti siis siisti koti ja kukkakimppu :)

Tänään täytän 30 vuotta.

Puolivuotias poika ja huono päivä.

Meidän pieni Poikanen on tänään puolivuotias. 

Ihana puolivuotias hymypoika. Juttelee aika paljon ja takertuu kaulaan kiinni kuin pieni apina. Syö hyvin (parin ekan soseenmaistelun jälkeen ei ole kertaakaan jäänyt yhtään tähteeksi. Lapsi syö niin paljon kun vaan uskallan antaa). Nukkuu useimmiten ihan kohtalaisesti. Päiväunia ei nuku kuin pikku pätkissä, paitsi jos pääsee äidin viereen ja saa nukkua rinta suussa. On muuten parina iltana nyt nukahtanut omaan sänkyynsä (yleensä nukahtaa rinnalle). Käkättelee siskojen tempuille. Kääntyy vatsalleen, mutta ei vielä selälleen eikä akselinsa ympäri. On juuri hoksannut, että kaiken voi laittaa suuhun. Yrittää laittaa suuhun myös äidin pään (tuloksena isoja märkiä poskipusuja). Nyhtää äidin niskatukkaa (ihan kuin hiustenlähtö ei olisi muutenkin vähintään riittävää). Rakastaa riehumista ja etenkin tyynyn kanssa painimista. Kyllästyessään pitää kuolonkorinaa. On innoissaan nokkamukista, vaikka ei yhtään ymmärrä, mitä sillä on tarkoitus tehdä. Kuuntelee mielellään musiikkia. Ja on niin käsittämättömän ihana ja suloinen, että en ymmärrä, miten se on mahdollistakaan.

* * * 

Tänään ei ollut maailman paras päivä. Sanoisin, että yksi tän vuoden huonoimmista.

Pipanainen on kipeänä. Se itkeskeli yöllä ja Mies hoivaili sitä. Poikasella oli myös aktiivinen yö ja mä sitten heräilin sen kanssa vähän väliä. Kello 4.51 heräsin sitten lopullisesti. Tai tarkoitus oli toki nukkua vielä (pitkään!), mutta Miehen piti lähteä viiden jälkeen töihin, joten Pipanainen tuli mun viereen. Poikanen heräsi siihen ja riemastui, että on aamu. Syötin Poikasen. Pipanainen yritti nukkua, Poikanen hihkui ja huuteli mamamamamamaa. Syötin Poikasen uudestaan. Se oli jo melkein unessa, kun Isosisko kävi vessassa. Poikanen havahtui vessanvetoon. Pipanainen halusi vettä. Isosisko heräsi lopullisesti, kun hiivin hakemaan Pipanaiselle vettä. Isosisko kömpi viereen ja halusi myös vettä. Poikanen heräsi lopullisesti siihen.

Inhoan sitä, kun lapset sabotoi toistensa unia! No siinä sitten oltiin koko joukko hereillä jo viiden jälkeen, kun normaalisti herätään aikaisintaan puoli seitsemältä. Aamupäivä oli enimmäkseen aika karmeaa. Oltiin kaikki väsyneitä. Mua suututti ihan kaikki, Isosiskoa itketti ihan kaikki, Pipanainen oli väsynyt ja kuumeinen, Poikanen kitisi. Tai kyllä tytöt jonkin aikaa piirteli kivasti ja sit järjestin niille aarteenetsinnän ja saivat katsoa telkkaria. Ja ruokailu meni ihan kivuttomasti. Niin ja Isosisko viikkas pyykit mun puolesta (se tykkää ihan kauheasti pyykinviikkauksesta). 

Päiväunille käyminen meni ihan huudoksi kaikilta paitsi Poikaselta (sitä nauratti, kun oli niin kiva köllötellä yhdessä sängyssä). Toisella yrityksellä sitten onnistui, kun lupasin tytöille, että saavat katsoa elokuvan päiväunien jälkeen, jos käyvät nätisti nukkumaan. Nukuttiin sitten kaikki yhdessä meidän sängyssä, mä ehkä parikymmentä minuuttia, tytöt reilun tunnin ja Poikanen melkein kaksi ja puoli tuntia (ekan tunnin rinnalla, ja sai siitä ilmeisesti hyvin unen päästä kiinni). Iltapäivä olikin sitten paljon parempi. Tytöt katsoivat Poikasen vielä nukkuessa elokuvaa ja söivät herkkuja, mä sain vähän kotihommia tehtyä. Eikä mulla enää palanut päreet ihan joka jutusta, onneksi. Mieskin tuli "ajoissa" töistä (se on joutunut tekemään ylitöitä tällä viikolla yhteensä puolentoista työpäivän verran), jo viiden aikoihin ja toi tullessaan pitsat (oikein perusteellinen herkkupäivä siis). Mä jostain tempaisin energiaa ruoan jälkeen vielä leipoa sunnuntaille suklaa-kinuskipiirakan ja kokeiluna toisenlaisenkin suklaakinuskipiiraan (ihan ite keksitty resepti!). Jälkien siivoamiseen ei enää energia riittänyt, joten huomisaamuna odottaa kauheassa kaaoksessa oleva koti...

Mutta ei se mitään. Huomenna on luvassa rakkaiden ystävien tapaamista entisellä kotipaikkakunnalla ja sunnuntaina sit mun vanhemmat ja veli tulossa käymään. Kivaa.

Sekalaisia asioita.

Pipanainen leikki isiä. Se pötkötteli sohvalla aikansa ja tuli sitten mun luo pyytämään, että hieroisin sen selkää, kun se on leikannut niin kauan ruohoa. Selkähieronnan jälkeen meni laittamaa ruoaksi grillimakkaraa. :)

(sivuhuomautus: ei Mies varsinaisesti mikään sohvaperuna ole, mut nyt kun on ollu se jalka kipeänä, niin on kyllä maannut)

* * * 

Tyttöjen kesäloma loppui. Maanantaina mentiin taas päiväkotiin suurella innolla. Vähän molempia jännittikin, kun ryhmissä oli jonkin verran lapset vaihtuneet. Pipanaisen ryhmästä oli Pipanaisen kaikki kolme parasta kaveria lähteneet (kaksi isompien ryhmään, yhdestä en tiiä), mikä oli kyllä surku. Mut Pipanainen on niin sosiaalisesti taitava ja rohkea, että se saa varmasti uusia kavereita. Vähän mietityttää, kun se tuntui olevan nyt ryhmän isoin ja taitavin, et onko sillä nyt sellaista seuraa, jonka kanssa osuis leikit yksiin jne, mutta toisaalta, ehkä on kiva olla päiväkodissa isoin ja taitavin, kun kotona on pikkusisko.

Isosisko odottaa kovasti, että pääsee päiväkodissa tekemään 5-vuotiaiden tehtäviä. Tällä viikolla siellä on vielä niin vähän lapsia, että eivät ole kauheasti mitään erityistä tehneet. Isosiskon ryhmäänkin on tullut lisää porukkaa, toivon tosi kovasti, että Isosisko sais kavereita!

* * * 

Poikasella oli tänään puolivuotisneuvola. Hyvin on kasvanut ja kaikki muutenkin kunnossa. Jäin miettimään, että miksiköhän neuvolakorttiin aina kirjoitetaan "suloinen poika" tai "reipas tyttö" tai "iloinen poika" tms. Ihan kivahan se on, mutta tavallaan tarpeetonta. Kerran yksi lastenlääkäri sanoi, että "tähän kai nyt kuuluis kirjoittaa, että suloinen lapsi, mutta kyllähän sä sen tiedät itsekin, niin mä nyt kirjoitan vaan, että kaikki ok". Se oli kyllä aika hassua, mutta ihan totta kyllä.

Lapseni on nero.

Poikanen puhuu! Viiden kuukauden iässä! Olen synnyttänyt neron!

Sanavarastossa on "äiti", "ite" "hei" ja "hätä" ainakin. Ensimmäinen lausekin on jo kuultu: "hei, äiti!"

oijoi. Mihin tästä voi ilmoittaa? Onko Suomessa mitään vauvanerojen akatemiaa? Beibi-Einstein?

Se on varmasti perinyt mun geenit!

Kohta se ratkaisee maailman ruokaongelman ja todistaa Riemannin hypoteesin!

(Tosikoille tiedoksi: tiedän kyllä, ettei se puhu. Se jokeltaa. Ätä. Iteiteite. Heeei. Hätähätähätä. Satunnaista jokellusta, tiedän kyllä. Mutta musta on kiva vastailla sille ihan kun se puhuisi oikeasti, kun se kuulostaa usein niin oikeilta sanoilta. Eikä tunnu yhtään pikkuvauvalta enää, kun jokeltaa jo tavuja.)