21.8.2018

Mitä lukisin seuraavaksi?

Eli lisää kirjavinkkejä :)

Colm Tóibin: Nora Webster
60-luvun Irlantiin sijoittuvassa tarinassa neljän lapsen äiti Nora jää leskeksi ja alkaa rakennella elämäänsä uusiksi. Kirjan tyylistä tuli mulle kovasti mieleen Alice Munro ja ehkä myös Carol Shields, jotka on mun suosikkikirjailijoita, joten luonnollisesti tykkäsin tästäkin kovasti. Varsin vakavahenkinen ja rauhallinen kirja. 
Elina Alasentie: Joka kodin raivausopas
Semmoinen perusteos tavaraan hukkuville ihmisille. Mä koen, etten saanut tästä juuri mitään uutta tai oivallusta, mutta voisin suositella tavaran kanssa tuskaileville tai vaikka omaan kotiin muuttavalle nuorelle. 
Mike Pohjola: 1827
Huima tarina siitä, kuka sytyttikään Turun palon ja miksi. Tykästyin kirjaan alussa kovastikin, mutta jotenkin mun mielestä kerronta vähän lässähti loppua kohti, tai ehkä vaan meni liikaa överiksi. Mutta perusidea on mahtava: kehitellä huikeaa tarinaa siitä, miten Turun palo olisi voinut saada alkunsa. 
Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
Nykyajassa nuori nainen Maia, joka on lapsena adoptoitu, alkaa selvittää historiaansa. Menneisyydessä liikutaan 20-luvun Rio de Janeirossa, jossa rakkaus roihuaa, onnettomasti tietysti. Vähän siinä rajoilla, että oliko tylsä vai sopivan höttöinen. Luin tämän joulun välipäivinä, kun lapset olivat mummolassa ja itsellä oli aikaa maata sohvalla syömässä suklaata ja lukemassa höttöromaania tietäen, että kohta syntyy vauva ja tällaisia hetkiä ei ole pitkiin pitkiin aikoihin. Siihen tilanteeseen sopi oikein hyvin. 
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Moriartyn Mustat valkeat valheet on yksi parhaita hömppäkirjoja, mitä olen koskaan lukenut (tai no en tiedä, voidaanko se lukea hömpäksi. Ehkä). Siihen verrattuna Nainen joka unohti oli pettymys. Mutta jos ei vertaisi, niin ihan ok kirja oli, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan päähenkilö Alice menettää muistinsa lyötyään päänsä, ja kuvittelee olevansa kymmenisen vuotta nuorempi kuin todellisuudessa on. Muistinmenetyksistä on kirjoitettu paljon, ja siinä suhteessa tämä kirja oli kyllä hyvä. Ihan sydäntä särki, kun Alice ei muistanut omia lapsiaan. Ja tietysti siinä sitten setvittiin parisuhdetta ja kaikenlaista. Tosiaan, ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka ei Mustien valkeiden valheiden tasolle ylläkään.
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
Täysin toisenlaista kirjallisuutta. Nordberg kertoo Afganistanissa "yleisestä" (en tiedä, kuinka yleistä tuo sitten todellisuudessa on) perinteestä, jossa tyttö voidaan kasvattaa poikana. Kirjassa on paljon tositarinoita ja myös ilmiön pohdintaa kannalta jos toiseltakin. Todellakin suosittelen, oli kiinnostava ja pisti pohtimaan naisen arvoa yms!

17.8.2018

Neljäs

Multa kysyttiin, mitä eroa on ensimmäisen ja neljännen lapsen saamisella. Vastasin, että ensimmäinen lapsi on koko lähipiirin mielestä ihmeellinen, neljäs on ihmeellinen enää oman perheen mielestä. Että ekan lapsen kun saat, niin kaikkia kiinnostaa, mutta neljäs lapsi on muille lähinnä ilmoitusasia.

Olisin voinut vastata, että neljännen kanssa on paljon helpompaa: itse osaa ottaa monessa asiassa rennommin, osaa nauttia eri lailla vauva-ajasta, tietää, että hankalatkin ajat on vaan vaiheita, ja vauvalla on monta viihdyttäjää. On myös kiva tietää, mitä seuraavaksi on odotettavissa ja huomata pieniä vihjeitä: oho, se nostaa takapuolta tuolleen, kohta lähdetään konttaamaan!

Olisin voinut vastata, että neljännen kanssa on hankalampaa: kun on ne kolme muutakin, joille pitäisi riittää aikaa ja huomiota, ja aina kun saat vauvan nukkumaan, tulee joku isommista sen herättämään. Riittämättömyyden tunteet nousee joka lapsen myötä uusiin korkeuksiin.

Oikeastaan olisi pitänyt vastata, että ihan yhtä lailla sen neljännen kanssa on välillä sormi suussa ja avuton olo, kun toisella on paha olla, eikä itse voi tehdä asialle mitään. Että se, että on jo neljäs lapsi, ei hiukkaakaan vähennä sen lapsen ihmeellisyyttä ja erityisyyttä, ihan samalla tavalla sitä haltioituu jokaisesta hymystä ja jokaisesta uudesta opitusta asiasta. Että se on joka kerta yhtä uskomatonta, miten mahdottoman ihana, rasittava, suloinen ja lumoava se vauva on. Ja että joka kerta sitä rakastaa niin paljon, ettei sitä oikein itsekään ymmärrä, miten jotain voi niin hirveän paljon rakastaa.

Kirjavinkkejä pitkästä aikaa

Pitkästä pitkästä aikaa kirjavinkkejä, nämä kirjatkin on viime vuoden puolella luettuja...

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
Tuttua ja taattua Kate Mortonia: kevyehkö, pitkä romaani, jossa kerronta liikkuu kahdessa ajassa ja suurta salaisuutta pikku hiljaa keritään auki. Alkuun tämä oli vähän tylsä, mutta kyllä se siitä loppua kohden hiukan parani, eikä sanottavammin haitannut, vaikka taas arvasin sen suuren salaisuuden hyvissä ajoin. Kesälomat taitaa useimmilta olla tältä vuodelta jo ohi, mutta tämä kirja sopisi hyvin kesälomalle riippumatossa luettavaksi. 
Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
Jojo Moyes (ja muuten myös Cecelia Ahern) kirjoittaa mun mielestä kivaa chick litiä, kevyen pinnan alla muhii ajateltavaa. Tämä kirja oli kyllä hyvä. Juoni oli melko perus, ja kuten asiaan kuuluu, takatekstistä jo tietää, kenestä tulee pari: rikas Ed ja köyhä Jess päätyvät erinäisten sattumien seurauksena Jessin lapset ja koira mukanaan ajelemaan pitkin Englantia. Hömppäjuonen lisäksi, tai oikeastaan sen sijasta, kirjan parasta antia olivat Jessin lapset. 
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Taas kuljeteltiin tarinaa kahdessa ajassa. Nykyhetkessä Jake (nainen) on lammasfarmari, jonka lampaita joku tai jokin alkaa tappaa. Menneisyydessä käydään läpi Jaken aiempia vaiheita. Tätä kirjaa oli useammassakin paikassa suositeltu, mutta muhun ei vedonnut yhtään. Osin siksi, etten ole raakuuksien ystävä, osin siksi, että se oli mun mielestä myös jotenkin sekavasti kirjoitettu
Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä
Taasen taattua Ahernia: kevyttä, mutta pinnan alla muhii. Kirjan päähenkilö Sabrina löytää isänsä marmorikuulakokoelman ja alkaa etsiä siitä puuttuvia kuulia. Siinä sitten samalla tulee selvitettyä isän menneisyys ja omakin elämä. Tykkäsin tästä tosi paljon, ja erityiset pisteet siitä, että takakannen perusteella ei arvannut loppuratkaisua :)
Laura Honkasalo: Nuukaillen
Vinkkejä nuukailuun ja säästeliääseen elämään. Vaikka joukossa oli joitain hyviä oivalluksia ja käyttökelpoisia vinkkejä, niin ei tämä minua kyllä ihmeemmin vakuuttanut. 

12.8.2018

Kiva viikonloppu

Kylläpä oli kiva viikonloppu!

Mies lähti perjantaina mökille kalastelemaan ja olemaan itsekseen. Mulla oli lauantaina synttärit, ja kun Poikasen mielestä ehdottomasti syntymäpäivänä pitää olla syntymäpäiväjuhlat, niin pidettiin lasten kanssa keskenämme juhlat. Leivoin suklaakinuskipiirakkaa ja syötiin herkkuja. Äiti ja mun mummo soittivat onnittelupuhelut ja perinteiseen tapaan päivittelivät, miten vanhaksi mä olen jo käynyt. Kaipa se on niin, että jälkipolvissa sen ajankulun huomaa, ja mä kun vielä olen sisarus- ja serkussarjan vanhin, niin mun vanhenemisessa erityisesti. Mies ei tapojensa mukaan muistanut sen enemmän syntymäpäivää kuin ikääkään. Mainitsin sille, että pidettiin juhlat lasten kanssa, niin se hoksas syntymäpäivän. Laittoi illalla viestin, että laita kuva 36-vuotiaasta ja mä vastasin, et ei pysty, kun täytin vasta 35 :D :D

Illalla lupasin lapsille, että saavat nukkua yönsä jossain muualla kuin sängyssä. Poikanen oli jo monta päivää toivonut, että saisi nukkua sisälle rakennetussa majassa, ja nyt kun Mies oli sopivasti poissa, niin annoin luvan. Mies suhtautuu kaikkeen tuollaiseen vähän nihkeästi (Pipanainen sanoikin, että jos oltais isiltä kysytty, niin se olisi sanonut, että joo, mutta joskus toiste) ja mä taas ajattelen monesta asiasta, että mikäs siinä, ilmaista hupia ja kivoja kokemuksia. Miehen oli tarkoitus tulla lauantaina jo kotiin, mutta kun se kuuli tästä majaideasta, niin päätti jäädä toiseksikin yöksi mökille. 

Tein Poikaselle majan kahdesta patjasta. Molemmat tytötkin halusivat sinne yöksi, ja lopulta kaikki kolme tosiaan ahtautuivat majaan nukkumaan. Arvaahan sen, että kuuma ja ahdas siellä oli, eikä mennyt kauaakaan, kun tytöt jo vaihtoivat maisemaa. Poikanen siellä sitten nukkui melkein aamuun asti. 

Tänään annoin lapsille luvan leipoa ihan mitä tykkäävät. Siinä on toinen juttu, jota ne on pitkään toivoneet, mutta mies paheksuu semmoista. Sovittiin, että saavat leipoa omasta päästä, kunhan tekevät pienistä määristä, eikä tahallaan sotketa. Ihan antaumuksella puuhastelivat ja saivat aikaan kaksi pientä piirakkaa. Tosin rehellisesti sanottuna (ja tämä oli myös leipojien itsensä mielipide) toinen on aika lailla syömäkelvoton ja toinenkaan ei ole yhtään hyvää. Sellaisia kovia, tiiviitä ja mauttomia kakkusia. Mutta saivatpahan kokeilla.

Kävin koko lapsilauman kanssa kirkossa. Yllätyksekseni kaikki meni tosi hyvin! Isosisko uskaltautui ekaa kertaa junnuraamikseen ja Poikanen rohkaistui Pipanaisen kanssa pyhäkouluun. Tytöt kävivät myös ekaa kertaa ihan oikealla ehtoollisella (monta kertaa ovat meinanneet, mutta sitten ei ole kuitenkaan tuntunut, että olisivat halunneet). Bonus oli tosi tyytyväinen ja hyvällä tuulella koko ajan, katseli muita kirkkovieraita ja kivaa oli. Kirkkokahveilla oli hyvät pullat. Ensi viikolla pääsenkin yksin messuun, kun mulla on kanttorivuoro siellä.

Illalla pääsin vielä yksin kuoroon, kun Mies oli tullut jo kotiin. Oli ihana päästä hetkeksi omiin oloihin, kun olen viime aikoina ollut tosi tiiviisti lasten kanssa! Aloiteltiin jo joululaulujen laulamista. On kyllä niin ihana ohjelmisto tulossa syksyksi, että! Oikein jo odotan joulukonserttia. 

Nyt väsyttää. Onkohan se tää ikä? ;) No ei vaan, väsyttää, kun ei ole ollut juuri lepohetkiä ja yötkin menneet vähän liian vähillä unilla.

7.8.2018

Paluu arkeen.

Niin se loma sitten meni. Miehellä alkoi viikko sitten työt ja tytöillä alkaa huomenna koulu. 

Tänä kesänä on ollut ihana, kun ollaan saatu lomailla pitkään koko perhe. Viime kesä oli niin ankea; säät oli mitä oli, meillä ei juuri ollut yhteistä lomaa, remontti oli meneillään ja vei yöunet ja kaikki rahat, alkuraskaus väsytti... Tänä kesänä ollaan lomailtu sitten senkin edestä. Toki vauvan ehdoilla, ja rahaa nyt ei vieläkään ole. Mutta ollaan tehty monta retkeä: ollaan käyty Korkeasaaressa, Puuhamaassa, Launeen perhepuistossa ja höyryjuna-ajelulla. Niin ja Lappeenrannassa ja Helsingissä ollaan retkeilty myös. Ainakin. 

Ollaan mökkeilty molemmilla mökeillä. Tytöillä on ollut omia reissuja ja leirejä. Se on musta hassua, että meillä on jo niin isot lapset, että niillä on omia kesälomareissuja, olkoonkin, että ne on reissuja mummilaan tai kummilaan. Ja no tietysti niitä leirejä, jotka ainakin mulla lapsuudessa oli sitä parasta kesätekemistä.

Vaikka kesä on ollut toisaalta tosi kiva, niin oon myös ollut tosi väsynyt ja ahdistunutkin. Oman perheen kanssa on ollut kiva puuhata ja retkeillä, mutta muita ihmisiä en oikein ole jaksanut, enkä itseänikään. Kaipa toi raskas kevät teki sen, että kesä on mennyt väsyneissä merkeissä. Lähestulkoon kaikki kesälle suunnitellut siivous- ja järjestämisasiat on tekemättä. Onneksi äiti pesetti meidän matot, koska en varmasti olisi saanut ainuttakaan mattoakaan vielä pestyksi, ikkunoistakaan ei tahdo läpi nähdä ja lattiat on melkoisessa tahmassa. Heinäkuun loppupuolella totesin, että nyt ei ole mitään järkeä, kun mietin elokuun menoja ja en saa nukuttua. Peruutin sitten kaikki elokuulle sovitut menot (paitsi yhtä säestyskeikkaa, koska tiedän, että ne on siellä oikeasti vähän pulassa, jos en pääse) ja vastasin kiitos ei kaikkiin, mitä en ollut vielä sopinut. Heti helpotti. 

Kovasti olin kesältä odottanut sitä, että ehtisin tehdä jotain omia juttuja. Että saisin omaa aikaa vaikka ompeluun puoli tuntia päivässä. No aika harvana päivänä se järjestyi. Mulla ei ole mitään hinkua päästä omiin menoihin kodin ulkopuolelle ilman vauvaa, mutta sitä kaipaan, että päivässä olisi joku hetki, kun voin olla velvollisuuksista vapaa ja keskittyä tekemään jotain omaa. Välillä tuntuu, että koko ajan mä olen olemassa vaan jotakuta varten: lapsia, miestä tai kotitöitä. Niitä hetkiä kaipaisin, kun voin olla olemassa itseäni varten. Ei sitä paljon tarvitsisi, mutta vähän kuitenkin. 

Melko toiveikkaalla mielellä kuitenkin ajattelen nyt alkavaa arkea. On kiva saada arki taas rullaamaan. Pahin väsymys ja ahdistus on taittunut, ja olen kohtalaisen sovussa itseni kanssa. Elän myös toivossa, että arki säännöllistää myös Poikasen rytmiä. Kyllä se tästä :)