23.12.2017

37+0

Tänään on 37 raskausviikkoa täynnä. Tuntuu vähän hullulta ajatella, että lähimmän kuukauden sisällä tämä muksu tosiaan syntyy. Mahdollisesti jo lähipäivinä (Isosisko syntyi rv 37+5), mutta voi mennä vielä useampi viikko (Pipanainen sitten taas tuli maailmaan rv 40+4). Sain eilen mun siskolta rintapumpun, ja tänään tilasin siihen sopivia tuttipulloja (ei oltu säästetty sen kummemmin pumppua kuin tuttipullojakaan Poikasen jäljiltä). Kauan kyllä mietin, että kannattaako tilata, kun toimitus on vasta loppiaisen jälkeen. Tilasin silti. 

Eilen kävin hakemassa anoppilasta joulukuusen. Oltiin sovittu mun siskojen kanssa, että pysähdyn kotimatkalla toisen siskon luona ja juhlistetaan vähän kolmestaan vauvan tuloa. Mä olen aina toisinaan ajatellut, että olispa kiva, jos olis saanut vauvakutsut, ja nyt ajattelin, että sehän on ihan kiva siskojen kanssa vähän juhlistaa tulevaa vauvaa ja viettää aikaa yhdessä. Yllätyin kyllä ihan tosissaan, kun yhtäkkiä paikalle alkoi tulla muutakin väkeä. Siskot olivatkin järkänneet ihan kunnon vauvajuhlat multa salaa! Oli tosi kiva ilta.

En käsitä, miten mun sisko oli onnistunut tekemään vaipoista noin aidon näköisen vauvan!

Vauvaa varten alkaa kyllä olla aika hyvin valmiina kaikki. Tai no, ne tuttipullot puuttuu ja yhtä ja toista pientä, mutta vaatteet ja koppa on valmiina. Turvakaukalo on ollut lainassa ensin Miehen toisella ja sitten toisella siskolla, ja palautunee meille viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy. 
Mä en osaa vieläkään oikein tosissaan ajatella, että meille tosiaan on tulossa ihan lähiaikoina vauva. Jotenkin oon koko raskausajan ollut enemmän varautunut siihen, että jotain menee pieleen, kuin siihen, että saadaan ajallaan terve vauva syliin. Tietysti hirveästi toivon, että kaikki menee hyvin, mutta nytkin on sellainen hupsu olo, että kannattaako näitä vaatteita nyt pestä ja tuttipulloja tilailla, jos mitään vauvaa ei kotiin tulekaan. Eikä edes ole sellainen olo, että pelottaisi tai ahdistaisi, on vaan jotenkin koko ajan ollut sellainen perusolettamus tuolla taustalla, että tällä kertaa kaikki ei mene helposti.

No, nyt keskitytään juhlimaan joulua ja joulunpyhien jälkeen voisi alkaa vaikka miettiä vauvalle nimeä ja jossain vaiheessa pakkailla sairaalakassinkin valmiiksi. Viime päivinä on alkanut olla välillä vähän tukala olo vatsan kanssa, vaikka edelleen voin kyllä tosi hyvin. Veikkaan silti, että tää menee joko hyvin lähelle laskettua päivää tai sen yli (laskettua aikaahan aikaistettiin ultran perusteella), mutta kaipa sitä kohta olisi syytä olla varautunut siihen, että lähtö voi tulla.

14.12.2017

Joukko lukuvinkkejä

Jatketaanpa taas lukuvinkkien parissa:

Julian Fellowes: Belgravia
Downton Abbey oli ihana, ja odotin sen luojalta jotain ihanaa. Rehellisesti sanottuna, eipä tämä nyt niin kummoinen ollut. Ennalta-arvattava kaikin puolin, mutta tulipahan luettua.

Marie Kondo: KonMari -iloa säkenöivä järjestys
Marie Kondon toinen opus oli astetta käytännönläheisempi ja maalaisjärkisempi kuin ensimmäinen. Edelleenkään en ole suuri Kondo-fani (enkä ole marittanut kotiani), mutta tästäkin parhaat palat tulevat käyttöön. Tykkään näistä kodin järjestämiskirjoista, vaikka usein olen monessakin asiassa eri mieltä kirjoittajan kanssa. Mutta niitä on kiva lukea, saa inspiraatiota omasta kodista huolehtimiseen ja ihan jo kirjan lukemisesta tulee sellainen olo, kuin olisi tehnyt oman kotinsa eteen jotain :)

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan
Tykkäsin! Päähenkilö ajautuu vähän vahingossa pelastamaan itsetuhoisen miehen hyppäämästä sillalta ja yrittää saada tämän haluamaan jatkaa elämää. Vaikka olikin vähän kliseinen monessa kohtaa, niin tykkäsin silti. Tämän lukemisesta tuli hyvä mieli. Suosittelen.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Korkea aika hyppi eri sukupolvien tarinoiden välillä, kertoen sekä sodan jälkeisestä ajasta että nykypäivästä. Ei tämä minusta huono kirja ollut, mutta eipä kyllä erityisen hyvä tai mieleenpainuvakaan. Tuli sellainen olo, että olen tämän jo kertaalleen lukenut (vaikka en ollut), ehkä siksi, että monet suomalaiset nykyromaanit on jotenkin niin samalla tyylillä kirjoitettuja. Ei erottunut joukosta.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Tässä oli jotenkin tosi paljon jotain samaa kuin Kate Mortonin kirjoissa. Mukaansatempaava tarina ja vetävästi kirjoitettu. Tarinassa liikuttiin sekä menneisyydessä että nykyajassa ja (kuinka ollakaan)
suuri salaisuus odotti paljastumistaan. Jotenkin aika perus-lukuromaani, mutta ei huono ollenkaan. Ihan lukemisen arvoinen.

Minna Rytisalo: Lempi
Tämä oli jotenkin kivasti erilainen ja yllättävä kirja. Kirjassa kerrottiin "päähenkilö" Lempin tarinaa kolmen muun henkilön elämäntarinoiden kautta. Aika moni asia jäi tavalla tai toisella auki (mikä pikkuisen mua häiritsi jopa), mutta toisaalta mua viehätti se, miten eri ihmisten kuvaamana myös Lempi näytti kovin erilaiselta. Näinhän se on todellisuudessakin. Ehdottomasti suosittelen!

12.12.2017

Kirjastossa

Kävin tänään kirjastossa.

Mulla on puhelimen muistiinpanoissa pitkä lista kirjoja, jotka aion joskus lukea. Kun joku jossain vinkkaa hyvästä kirjasta, tai luen vaikka jostain naistenlehdestä suosituksen, lisään kirjan listaan. Kirjastossa sitten vaeltelen listani kanssa, välillä jaksan ihan etsiä kirjoja, välillä vaan katson, sattuuko joku listan kirjoista löytymään hyllystä.

Meidän lähikirjasto on aika pieni (vaikka silti yllättävän kattava!), ja tänään päätin, että kun lähikaupunkiin on mentävä kirppispöytää järjestelemään, niin minäpä käyn samalla siellä kirjastossa ja etsin kirjoja, joita en tästä oman kunnan kirjastosta löydä. Eilisiltana vietin pitkän tovin tietokoneella kirjalistaani läpi käyden. Kaikki sellaiset, joita ei meidän kirjastosta löydä, kirjoitin ylös ja laitoin muistiin myös, mihin luokkaan kirja kuuluu. Lopulta mulla oli melkein parinkymmenen kirjan lista sellaisia, jotka löysin tuolta isommasta kirjastosta (osa olisi kyllä ollut meidänkin kirjastossa, mutta nyt lainassa. Jossain vaiheessa, kun lista alkoi kasvaa, totesin, että jätän ne odottamaan, ja kirjaan nyt ylös vaan ne, joita ei lähikirjastosta saa). 

En mä sitten ihan kaikkia kuitenkaan lainannut. Mutta lainasin 12 kirjaa. Puolet romaaneja ja puolet ei. Ei tarvitse ihan lähiaikoina kirjastossa käydä, muuta kuin palauttelemassa... Onneksi tää meidän kunnan kirjasto on samassa systeemissä tuon isomman kanssa, joten voin palauttaa kirjoja lähikirjastoon. 

Mutta siitä tuli mieleeni, että en ole sitten alkuvuoden kirjannut tänne blogiin lukemisiani. Muistikirjassa ne kyllä on, mutta ajattelin nyt vähän purkaa sitäkin sumaa. Jos nyt edes kaikista enää muistan, mistä ne kertoo...

Adam Johnson: Orpokodin poika
Kirja kertoo Pohjois-Korealaisesta miehestä, joka päätyy melkoisiin seikkailuihin. Hmm, enempää en ehkä halua juonesta kertoa, ettei tule paljastettua mitään. Tämä oli siitä erikoinen kirja, että aina välillä mietin, että viitsinkö edes lukea loppuun ja aina välillä tuntui, että ei malta laskea kirjaa käsistään. Loppujen lopuksi kuitenkin suosittelisin tätä muillekin. Välillä tuntui uskomattomalta ajatella, että monet kirjassa kuvatut asiat ja toimintatavat ovat varmasti myös ihan totta, tai ainakin sinne päin. Joo suosittelen, ja suosittelen, että luette loppuun saakka, vaikka välillä tekisi mieli jättää kesken.

Fausto Brizzi: Sata onnen päivää
Kirja kertoi miehestä, joka saa tietää olevansa vakavasti sairas, ja elinaikaa (tai sellaista aktiivista elinaikaa) on jäljellä noin sata päivää. Siinä tietysti joutuu sitten miettimään, mihin ne sata päivää käyttää. Tätä oli niin moneen kertaan jos jossakin hehkutettu, että ehkä mun odotukset oli liian kovat. En hirveästi pitänyt tästä kirjasta. Ei ollut huono, mutta ei nyt erityisen hyväkään. Lomalukemisena menisi, mutta yksi kerta riittää. Vakavasta aiheesta huolimatta oli ihan kepeä kirja.

Melanie Gideon: Vaimo 22
Tykkään. Tykkään niin kovasti, että tämä lukukerta oli jo toinen (ja itse asiassa kirja löytyy omasta hyllystä). Ekallakin lukukerralla arvasin loppuratkaisun hyvissä ajoin, mutta sekään ei haitannut. Romanttista hömppäkirjallisuutta, mutta ehdottomasti sen lajityypin parhaimmistoa (mun mielestä). Ottakaapa vaikka joululomalla luettavaksi! (Vähän mua kyllä ärsytti oikeastaan molempien päähenkilöiden käytös ja moraali, mutta toisaalta se oli ehkä pakollista tarinan toimimisen kannalta)

Pasa&Atpo: Eniten vituttaa elämä -rehellinen elämäntaito-opas
Erinomainen vastaisku erilaisille self help -oppaille. Erityisesti arvostin erilaisia hyödyllisiä kaavioita. Kyllä. Toki jossain vaiheessa kirjaa alkoi vähän puskea korvista se jatkuva "olet luuseri, etkä muuksi muutu" -juttu, mutta tosiaan se nyt oli ehkä vähän tämän kirjan pakollinen kantava teema, ja niin oivaltavasti oli tässä kaikki mahdolliset elämäntaito-oppaiden kliseet käyty läpi, ettei ole tottakaan. Jos yhtään olet mustan huumorin ystävä, niin luepa tämä. Tämän jälkeen et muita elämäntaito-oppaita tarvitse :D

1.12.2017

Äitiysloma

Äitiysloma alkoi nyt.

Tällä hetkellä tuntuu vähän oudolta ja haikealtakin. Joitain oppilaita tulee ikävä (toisia ei) ja työkavereita varsinkin tulee ikävä (no ei tietysti kaikkia niitäkään). Meillä on yleensä opehuoneessa tosi kivaa, ja just nyt tuntuu, että enhän mä pärjää mitenkään ilman sitä sosiaalista kanssakäymistä.

Mutta toisaalta tiedän, että jo maanantaina tai viimeistään tiistaina olen päässyt äitiyslomamoodiin, enkä liiemmin kaipaile takaisin töihin. Mulla on tapana käsitellä (ja surra) isoja muutoksia hirveästi etukäteen, mutta sitten muutoksen koittaessa ne yleensä sujuukin melko kivuttomasti. Ja tietysti on kiva tietää, että siellä se työpaikka odottaa.

Yh-putkikin loppui, itse asiassa viikkoa etuajassa. Erinäisten sattumusten jälkeen Miehen tän viikon reissu peruuntui ja se on ollut normaalisti töissä. Kahtena iltana tuli jopa töistä niin aikaisin, että ehti laittaa lapsille iltapalan. Tosi hyvin ja kivasti nää yh-viikot kyllä meni, vaikka onhan se aina kiva, että lapset ehtii välillä isiäkin nähdä... Mulla kesti pari päivää sopeutua siihen, että Mies on talossa. Mä aina yksin ollessa saan kuitenkin arjen sujumaan tosi hyvin, ja sitten ärsyttää, kun Mies tulee kotiin ja tekee asioita eri tavalla kuin mä tai jättää tekemättä.

Raskaus etenee omalla painollaan ja oon voinut tosi hyvin. Paljon paremmin itse asiassa, kuin esim. ennen syyslomaa (no, silloin olin tosi stressaantunut ja se tuntui kyllä olossakin). Tietysti vatsa alkaa olla aika iso ja joissain asennoissa painaa, ja samoin liikkuminen on vähän hidastunut. Jos erehdyn kipittämään liian nopeasti, niin sen kyllä sitten tuntee... Mutta tosiaan kaiken kaikkiaan oon voinut hirmu hyvin, enkä tässäkään raskaudessa joutunut olemaan yhtään päivää sairaslomalla raskauteen liittyvistä syistä (enkä kyllä muistakaan syistä, mutta puolikkaan päivän olin pois ultrassa käynnin takia). 

Musta tuntuu, että mulla on nyt se energinen "keski"raskaus, vaikka loppupuolella raskautta ollaankin. Äitiysloman varalle on niin paljon suunnitelmia, että jos aion ehtiä toteuttaa ne kaikki ennen vauvan syntymää, niin pitää toivoa, että muksu syntyy kuukautta tai paria lasketun ajan jälkeen :) No, teen tietysti sen, mitä ehdin ja jaksan. 

Vähän vaikea on muistaa, että meille tosiaan on syntymässä lapsi. Muistan tietysti olevani raskaana (koska vatsa), mutta en ole yhtään edes aloittanut vauvan syntymiseen varautumista. Tai no sen verran, että tekemislistalla lukee asioita, kuten "käy läpi, mitä vaatetta on valmiina ja pese ne" ym. Mutta jotenkin tuntuu tosi kaukaiselta asialta, että tää vauva tosiaan syntyy piakkoin. Ehkä jo kuukauden päästä, tai sitten voi olla, että menee vielä melkein kaksi kuukautta. Yhtään ei olla mietitty esim. nimeä. 

Sekin on tietysti sellainen asia, että se sitten vauvan synnyttyä konkretisoituu kyllä. Että nyt se sitten on tässä. Toivottavasti saadaan ennen h-hetkeä niitä vaatteita pestyä ja vaikka sänky kasattua. Paljon muuta ei alkuun tarvitakaan :)

7.11.2017

Sairaspäivä

Pipanainen valitti illalla vatsaansa. Aamulla sama. Ei oksenna ja on syönyt, mutta itkettää, että mahaan sattuu. Eihän sitä sitten voinut kouluun laittaa. Onneksi mulla olisi tänään ollut helppo ja lyhyt työpäivä, niin ei niin paljon rassaa olla töistä pois.

Pari viikkoa on tässä oltu lasten kanssa keskenään. Ensi viikonloppuna Mieskin on kotona, juhlitaan Pipanaisen 7-vuotissynttäreitä. Sitten se lähteekin taas pariksi viikoksi reissuun. Mukavasti nämä pari viikkoa on mennyt. Lapset on jo niin isoja, että arki on enimmäkseen aika helppoa. Viime lauantai oli aika ankea päivä, koska edellinen yö meni ihan pipariksi. En saanut nukuttua (perus loppuraskauden ongelma: vessahätä, lonkkaa särkee, närästää... Mitä näitä nyt on) ja sitten kaiken huipuksi Poikanen kömpi viereen ja pissasi meidän sänkyyn. Sille ei yleensä ikinä käy pissavahinkoja, mutta nyt sitten menikin sekä mun että Miehen patjat märiksi. Lauantai oli sitten kiukkupäivä, mutta siitäkin selvittiin. Ja sunnuntaina oli taas oikein kivaa, vaikka oltiin vähän väsyneitä kaikki.

Raskaus etenee mukavasti omillaan. Sokerirasituksesta sain puhtaat paperit (vaikka olin ihan varma, että nyt se raskausdiabetes iskee, kun molemmilla siskoillakin on ollut, vaikka ovat hoikkia ja varmaan elävät terveellisemmin kuin minä). Toisinaan supistelee aika paljon, mutta kipeitä ne supistukset ei edelleenkään ole, epämukavia vaan. Sen olen huomannut, että hirveästi ei pidä enää rehkiä, ei nostella, kanniskella tai kävellä rivakasti. Lantio on löystynyt ja sen tuntee jaloissa, tuntuu, kuin jalat olisivat vähän irtonaiset. Kohta varmaan tarvitsee tyynyn avuksi nukkumiseen. Tuntuu myös siltä, että voisin syödä ja nukkua ihan loputtomasti. Mutta Bonus on aktiivinen vauva ja on kiva, kun se mylläilee :)

Tuntuu, että tekemistä on enemmän kuin aikaa, mutta jos vertaan muutaman viikon takaisiin fiiliksiin, niin ehdottomasti parempi olo on henkisesti. Se on kivaa.

24.10.2017

Syysloma

Meillä oli onnistunut syysloma. Jopa yli odotusten.

No odotukset ei ollu kovin korkealla. Miehellä piti olla koko viikko lomaa, mutta loma peruttiin. Sitten sillä piti olla kaksi vapaapäivää, ja se lupaili, että pitää ylityövapaita myös, mutta olin aika skeptinen niiden suhteen. Syyskuussa se ei pitänyt edes työaikoihin merkittyjä vapaapäiviä. Vaan kuinka ollakaan, Mies oli loppujen lopuksi ainoastaan maanantaina töissä! Saatiin siis ihan yhteistä lomaakin. Remontti ei tosin edennyt hiukkaakaan, mutta kaikenlaista muuta puuhattiin.

Mä lähdin viikonlopuksi lasten kanssa Imatralle mun siskon luo, kun Miehellä alkoi hirvestys. Oli tosi kiva viikonloppu. Lapset nautti serkkuseurasta (4 serkkua, jotka osuu iältään mukavasti meidän lasten lähimaastoon) ja mä nautin siskoseurasta. Sisko nyt vaan on parasta seuraa! Matkat toki oli aika raskaita, kolme tuntia autonratissa alkaa tässä vaiheessa raskautta olla jo vähän liikaa. Mutta tosi kiva viikonloppu oli. Mieskin oli saanut ammuttua peräti kaksi hirveä, joten onnistunut viikonloppu silläkin. 

Maanantai meni ihan vaan kotona lojuessa. Käytiin me lähikaupassa ja kirjastossa, mutta sepä se. Tiistaina sitten mentiin Flamingon uiskentelemaan. Meillä oli koko perheelle ilmaisliput, jotka nyt hyödynnettiin. Tosi kivaa oli. Lapset tykkäsivät hurjasti. Hyvin huomasi myös eron viime vuoteen (silloin oltiin samanlaisella ilmaisreissulla siellä): nyt tytöt osasivat jo tosi hyvin itse uida, vaikka toki aikuinen oli vielä vieressä varmistelemassa, ja Poikanen laski jo siitä kesyimmästä isosta liukumäestä ihan itsekseen. Mä seisoin mäen vieressä vahtimassa kyllä, mutta en jaksanut enkä uskaltanut kovin montaa kertaa siitä mennä vatsoineni. Väkeä oli paljon, mutta ei ahdistavan paljon. 

Keskiviikkona pidettiin siivouspäivä. Ensin siivottiin sisällä ja sitten ulkona. Mä pesin pihakalusteet ja viimeiset terassimatot. Nyt ne vaan pitäisi saada kuivaksi (matot siis) ja autotalliin. Haaste, koska autotalli on ihan täpötäynnä remonttiasioita, sinne ei ihan noin vaan kanneta pöytää, pihakeinua jne. Toivon, että Mies saa tehtyä asialle jotain ennen pysyvän lumen tuloa... Tääkin oli asia, joka olisi pitänyt hoitaa jo syyskuussa viimeistään. No parempi kai nyt kuin ei ollenkaan. Musta tuntuu kurjalta, kun meidän piha on ihan hirveässä kunnossa. Rojua lojuu siellä täällä, ja näyttää rumalta. Kiva, että saatiin edes vähän tehtyä sille jotain. Vaikka ruma se on vieläkin. 

Torstaina mulla oli aamulla äitiysneuvola. Mitään ihmeellistä siellä nyt ei ollut, kaikki kunnossa. Sen verran hyvin olin selvästi lomalla lepäillyt, että parina edellisenä viikkona rassanneet jatkuvat supistelutkin oli hellittäneet (vaikka pesin niitä mattojakin). Nyt on kyllä taas ollut ajoittain aika tukala olo, jatkuvasti supistelee (ei kipeästi, mutta on hankala olla kivikovan pallovatsan kanssa) ja tuntuu kuin olisi vauva jo puoliksi pihalla. Syytän siis töissäkäyntiä :D 

Miehen piti sitten lähteä käymään "pikaisesti töissä", ja me lähdettiin koko porukka mukaan varmistamaan, että käynti tosiaan on pikainen. Miehellä kun työmatkaakin on jo yhteen suuntaan 45min, ja arvasin (ihan oikein), että jos ei oltais oltu matkassa, niin se olisi jäänyt tekemään töitä varmaan koko päiväksi. Lapset oli ihan innoissaan kaikista matkan varrella näkyneistä panssariasioista (panssarivaunuista, panssarijunasta) ja Poikanen näki mielestään myös panssarimopon ja panssarilinja-auton. Tehtiin sitten pikainen päätös viedä joukko Panssarimuseoon. Se oli hyvä päätös. Panssarivaunut oli hienoja ja lapsista oli tietysti huippujännää päästä panssarivaunun sisään ja katolle kiipeilemään. Olihan ne toki vaikuttavia, vaikka itse en nyt niin innoissani osannutkaan olla. 

Käytiin myös Hämeen linnassa. En tiedä, miten ei ole tullut lasten kanssa siellä käytyä, vaikka meiltä ei pitkä matka olekaan. Mä oon käynyt siellä viimeksi joskus kymmenisen vuotta sitten, Mies, Pipanainen ja Poikanen ei koskaan. Hienohan se oli. Lapset jaksoi tosi hyvin opastetun kierroksen, vaikka Poikasta selvästi alkoi loppuvaiheessa vähän tympiä. Poikanen on oppinut jonkin verran lukemaan (kyllä! Ikää 4v8kk. Ihan itsekseen on vahingossa sellaisen taidon oppinut) ja valisti yhtä linnan juuren kivillä kiipeillyttä teinipoikaa, että "kuule tässä ei saa yhtään kiipeillä, tuolla on kyltti, missä lukee KIIPEILY KIELLETTY!" Kummasti tämä kielto nuorelta valistajalta itseltään unohtui kun tuli tylsä hetki. Linnan sisäpihalla se onnistui potkimaan seiniä sen verran huolella, että yhdestä kohdasta seinää irtosi pala. Että anteeksi nyt vaan, jos Hämeen linna jonain yönä vaikka romahtaa.

Sitten sainkin omaa aikaa. Mulla oli perjantaiaamuna sokerirasituskoe (halusin siihen, koska mun siskoilla on ollut hoikkuudesta ja hyvistä elintavoista huolimatta raskausdiabetes. Sain puhtaat paperit) ja Mies lähtikin jo sillä aikaa lasten kanssa mummilaan. Mä hoidin perjantaiaamupäivän asioita ja sitten vietin aikaa itsekseni kotona loppupäivän ja lauantain. Oli ihana olla yksin! Ja ihanaan saumaan osui tää yksinolo. Mietin ihan, että en ole yli vuoteen ollut yksin kotona niin, että olisi ollut sellainen energinen ja aikaansaava olo. Ne kerrat, kun olen yksikseni saanut olla, on mennyt lähinnä sohvalla lojuessa, kun ei ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Nyt järkkäilin paikkoja, keitin mehut, leikkasin kankaista 8 puseroa (joululahjoja pääasiassa) ja ompelin 1 t-paidan ja kaksi pipoa. Plus kaikenlaista pienempää, sekä sitä sohvalla lojumista. Hurjan ihanaa!

Sunnuntaina pitikin sitten herätä jo ennen kukonlaulua, jotta ehdin ajoissa mummilaan. Mummilla oli työpäivä ja ukki, Mies ja Isosisko menivät hirvimetsälle, joten mua tarvittiin kahden pienemmän kaveriksi. Kiva mummila-aamupäivä vietettiin ja iltapäivästä sitten suunnattiin kotiin. 

Eilen töissä totesin, että mä olen syysloman jälkeen virkistyneempi kuin kesäloman jälkeen. Mikä ehkä kertoo enemmänkin siitä, millainen meidän kesä oli... Mutta oli siis tosi hyvä loma! Nyt onkin töitä jäljellä enää 6 viikkoa ennen äitiysloman alkua. Samaiset 6 viikkoa on mulla myös pääasiassa yksinhuoltajaelämää, kun Mies on suurimman osan ajasta työreissuilla. Marraskuussa on 8 päivää, kun se EI ole poissa kotoa, ja niistäkin kahdeksasta 4 on työpäiviä, 4 vapaapäiviä. Että sellainen rupeama tässä alullaan. Siitä kun selvitään ja äitiyslomalle pääsen, niin sitten mä kyllä lepään! :)

11.10.2017

Pitkän pitkän tauon jälkeen.

Jälleen kerran on tullut luvattoman pitkä tauko. Ei vaan ole jaksanut. Ei ole huvittanut avata tietokonetta, eikä ole huvittanut kirjoittaa.

Meidän elämäntilanne on kohtalaisen kuormittava tällä hetkellä. Ei tässä mitään isompaa mullistusta tai hätää ole, mutta riittävän paljon pienempiä. Esimerkiksi:

- Mies tekee töitä. Paljon. Ylityörajat paukkuu yli, kotona se käy lähinnä nukkumassa. Viikonloppuisin sillä ei ole töitä, mutta viikolla se lähtee töihin ennen seitsemää, ja jos sattuu illalla tulemaan kotiin ennen seitsemää, niin se tuntuu suorastaan aikaiselta. Meillä kun lapset rupeaa iltapalalle ja iltatoimiin siinä puoli seitsemän - seitsemän maissa (kasiin mennessä on oltava sängyssä, muuten ei tule seuraavasta päivästä mitään), niin käytännössä Miehellä ei lasten kanssa yhteistä aikaa viikolla ole. Mä vastaan täysin meidän arjen sujumisesta, niin kaikkien kotitöiden osalta kuin kaupassakäyntien, harrastuskuljetusten, päiväkotiin viemisten ja hakemisten, onhan-sulla-liikkavaatteet -keskustelujen ja ylipäätään nyt kaiken muunkin osalta. Olen kyllä tähän yh-elämään tottunut, että ei se mua muuten rassaisi, jos ei nyt olisi kaikenlaista muutakin. Ja sitten, kun vauva syntyy, niin on kyllä arki paljon hankalampaa.

Mitään iloa noista Miehen pitkistä työpäivistä ei ole ollut. Ylityövapaita se ei ole pitänyt (ei ole pitänyt edes työaikoihin merkittyjä arkivapaita), eikä ylimääräistä rahaakaan ole näkynyt. Nyt on myös syksyn työreissu-sesonki käynnistynyt ja Mies on loka-marraskuussa yli 30pv työreissuilla. Onneksi niistäkin vain kaksi menee viikonlopun yli!

- Remontti on edelleen kesken. Ei ole pitkiin aikoihin edennyt mihinkään, ja tuskin eteneekään, koska se eteneminen on kiinni a) Miehestä ja b) rahatilanteesta. Kattoa pitäisi maalata, väliseinän pätkää rakentaa, kiuasta asentaa... Mies ei saa niitä aikaan, koska on koko ajan töissä (ja koska ei nyt satu edustamaan erityisen aikaansaavaa ihmistyyppiä. Koska olisihan näitä viikonloppuja tässä ollut). Kodinhoitohuoneesta puuttuu kaapit, mutta niitä ei voida hommata, ennen kuin niihin on rahaa. Mulla alkaa olla koko remontin suhteen aika toivoton olo. Pientä toivonkipinää elättelen, että saatais homma kuntoon ennen vauvan syntymää, mutta epäileväinen olen. Sinne kodinhoitohuoneeseen oli tarkoitus tulla myös vaipanvaihtopiste, vanhaa lahoa hoitopöytää en halua enää meidän makkariin. Tällä hetkellä sekä ulkona että sisällä on rumaa. Ulkona rumaa, koska kesällä kaivettiin iso osa pihata mullin mallin, sisällä khh tavarat pitkin poikin huushollia, joten siksi rumaa.

- Remontista johtuen taloudellinen tilanne on aika karu. Kun remppaan on mennyt roimasti enemmän, kuin kumpikaan meistä ansaitsee vuodessa, voi kukin arvata, että ei hirveästi naurata (varsinkin, kun alkuperäinen hinta-arvio oli jotain aivan muuta. Mutta niin se tuppaa näissä homeasioissa menemään). Tällä hetkellä yritetään vimmatusti säästää kaikki mahdollinen raha, jotta saatais lainatut rahat maksettua takaisin. Sitten säästetään vimmatusti, että saatais remppa hoidettua loppuun. Raha-asiat ei niin pahasti ahdistaisi, jos ei tuo äitiysloma kolkuttelisi nurkan takana. Mutta kun tosiaan tässä pitäisi myös vaihtaa auto sellaiseen, mihin mahtuu 6 ihmistä kyytiin. Pitäisi säästää rahaa, ettei tarvitsisi ihan heti äitiysloman loputtua sännätä töihin. Ja kun ei kerta kaikkiaan ole mitään mahdollisuutta säästää autoon tai hoitovapaata varten, kun yritetään nyt ihan vaan pärjätä ja selvitä nykyisistä veloista ja rempasta. Miehellä jää palkasta käteen 1800€/kk. Sillä ei kauaa kuusihenkistä perhettä elätetä, kun mun palkanmaksu loppuu.

- Töissä on raskasta. Siitä ei nyt sen enempää, mutta raskasta on. Sekä opehuoneen että luokkahuoneen puolella. 

- Raskaus etenee onneksi hyvin ja kivasti. Mutta tokihan se tuo omat kiemuransa kaikkiin näihin muihin huolenaiheisiin. Oon jaksanut ihan hyvin, eikä mitään isompia vaivoja ole ainakaan vielä ollut. Rakenneultrassa reipas kuukausi sitten näkyi eläväinen pieni poika, jolla oli kaikki kunnossa, mitä rakenneultrassa on tapana tutkia. Muksu liikkuu ahkerasti ja viime viikkoina ne liikkeet ovat muuttuneet sellaisesta "yleisestä" potkimisesta ja muljumisesta selvemmin tunnistettavaksi. Siis tarkoitan sitä, että vaikka toki aiemminkin liikkeet jo tuntui ja näkyi selvästi vatsan päällekin, niin ne oli sellaista pompahtelua, mistä ei oikein osannut sanoa, onko se käsi vai koko lapsi. Nyt tuntuu selvästi pienten käsien ja jalkojen venyttelyä milloin missäkin kyljessä ja sen erottaa selvästi siitä, kun vaikka lapsi kääntää kylkeä. 

Lapset odottavat pikkuveljeä kovasti. Poikanen on miettinyt, mitä kaikkea hän aikoo pikkuveljelle opettaa. Tytöt aikovat olla apuna vauvanhoidossa (ja varmasti tulevat olemaankin). Musta tuntuu, että mä itse odotan tällä hetkellä eniten äitiysloman alkua, koska kuvittelen, että sitten mä ehdin ehkä vähän levätä tätä loputonta uupumusta pois. Saapas nähdä.

Mutta on elämässä hyviäkin asioita. Meidän arki rullaa kohtalaisen helposti ihan näin yhdenkin aikuisen voimin. Olen vähän noussut koko kesän vaivanneesta väsy/masennus/apatia -suosta, mikä näkyy mm. siinä, että on pitkästä aikaa huvittanut mm. neuloa. Olen aloittanut pitkästä aikaa uudestaan kuoroharrastuksen (viime vuosina olen kyllä laulanut säännöllisesti meidän jo 13-vuotiaassa yhtyeessä, mutta en oikeassa kunnon kuorossa) ja se on ollut ihanaa! Mukavaa vaihtelua tuohon bänditouhuun, laulaa kunnolla äänissä ja vähän haastavampiakin kappaleita. 

Että ei pelkkää vastoinkäymistä sentään. Mutta rehellisesti on pakko myöntää, että aika uuvuksissa olen ison osan ajasta, siksi ei ole tätä blogiakaan jaksanut päivittää.

8.8.2017

Paluu arkeen

Mulla oli tänään eka työpäivä.

Ihan kiva oli mennä töihin, vaikka loma ei ihan loppua lukuun ottamatta oikein lomalta tuntunut. Remontti on vieläkin kesken ja rahat loppu, stressiä siis riittää... Tylsät lomatekemiset (mattojen pesu, ikkunoiden pesu ym) jäivät tekemättä, ja niin jäivät monet kivatkin tekemiset. Mustikkaankaan ei olla ehditty! 

Mutta nyt alkaa neljän kuukauden pätkä töitä ja sitten, toivottavasti, koittaa äitiysloma. Tytöillä alkaa koulu huomenna ja Pipanaista jännittää ihan hullun paljon. Mies on onneksi vielä tän viikon lomalla Poikasen kanssa ja voi saatella tytöt huomenna kouluun. Sovittiin Pipanaisen kanssa, että torstaina ja perjantaina sitten kävelee itse (tai no, varmaan naapurin tytön ja Isosiskon, jos lukujärjestys natsaa, kanssa, mutta siis ilman aikuista) ja jos tulee matkalla joku hätä, niin voi vielä soittaa isille. Maanantaista lähtien pitäisi sitten pärjätä itsekseen. Varmasti pärjääkin, mutta Pipanainen on niin herkkis, että varmasti myös jännittää ja pelottaa ja on itku herkässä. 

Onneksi naapurin tyttö pääsi samalle luokalle ja voivat yhdessä kulkea matkoja ja olla aamu- ja iltapäiviä joko meillä tai naapurissa. Ja Isosisko tietysti seurana myös sen mukaan, miten sen lukujärjestys osuu yksiin. Mullakin on tässä ekassa jaksossa silleen kiva lukujärjestys, että ainoastaan tiistaisin on kolmeen asti töitä (plus sitten mahdolliset tukiopetukset). Yleensä varmaan lähden puoli kolmelta hakemaan Poikasen hoidosta ja ollaan sitten kolmeen mennessä kotona. Aamuja Pipanainen kyllä joutuu olemaan jonkin verran yksin, kun mulla on useampi kahdeksan aamu ja tyttöjen koulussa ei eka- tai tokaluokkalaisilla ole kasin aamuja ollenkaan. 

Tästä se arki taas alkaa. Kesää odoteltiin koko kesä. Onneksi nuo pari viimeistä lomaviikkoa tuntuivat vähän sekä kesältä että lomalta.

2.8.2017

Vauvapohdintoja

Vauvauutisesta kertovaan postaukseen sain kommentin, joka tuntui olevan melkein kuin omista ajatuksistani viimeisen vuoden ajalta. No, itse en kauheasti panikoinut juuri sitä, että mitä jos joudun lähettämään lapset luonnonkatastrofin vuoksi Kanadaan, mutta suunnilleen samanlaisia asioita silti. 

Ensinnäkin mietitytti oma jaksaminen. Neljä on enemmän kuin kolme, miten me jaksetaan neljän kanssa? Ehditäänkö ja osataanko antaa jokaiselle lapselle kahdenkeskistä aikaa, kun tuntuu, että kolmenkin kanssa se on hankalaa? Jääkö itselle aikaa enää ollenkaan? Tai parisuhteelle? Miten mä jaksan taas alkaa valvoa (meidän lapset ovat olleet tosi huonoja nukkujia päälle kaksivuotiaiksi jokainen. Meillä meni 7 vuotta yhtä kyytiä valvomiskierteessä, joten todellakin tiedän, mitä voi olla edessä)? 

Sitten mietitytti raha. Neljännen tullessa on pakko vaihtaa auto, eikä meillä oikein talossakaan ole tilaa. Tai on nyt vielä, mutta veikkaan, että Poikanen ei välttämättä enää sellaisena päälle kymmenvuotiaana riemusta kiljuen jaa huonetta viisi vuotta nuoremman pikkuveljen, saati pikkusiskon kanssa. Ja muutenkin lapsi maksaa aika paljon. Vaikka mä ajattelen, että ei lapselle tarvi pystyä tarjoamaan kalliita harrastuksia, eikä meidän tarvi matkailla, ostaa merkkivaatteita tai mitään sellaista, niin silti raha-asiat kyllä mietitytti. 

Ikäero pohditutti kovasti myös. Aiemmat lapset ollaan saatu reilun parin vuoden ikäeroilla. Muksuista on kasvanut ihana kolmen kopla. Nyt vauvan syntyessä isommat lapset tulevat olemaan 9,5v, 7v ja piirua vaille 5v. Tämä on siis ihan eri sarjaa kuin aiemmat. Millainen sisarussuhde syntyy? Jääkö tämä Bonus yksinäiseksi? Onko sillä mitään yhteistä isompien kanssa? 
 
Omaan jaksamiseen liittyen mietitytti myös tuleva lapsi. Entä jos tuleekin kaksoset? Tai sairas tai vammainen lapsi? Jaksetaanko me hoitaa se silti? Tämä oli lopulta se kysymys, mikä oli kaataa vauvahaaveet. Aina aiemmin olen ajatellut, että ihan sama, mitä sieltä tulee. Toki olen toivonut tervettä vauvaa, mutta aina ajatellut, että sairaan tai vammaisenkin kanssa pärjätään. Nyt ihan yllätyin, kun huomasin pohtivani, että mä en kyllä oikeesti jaksa, jos me saadaan joko useampi kuin yksi lapsi tai sairas tai vammainen lapsi. Silloin ajattelin, että ei meillä ole oikeutta haluta neljättä, jos ei olla valmiita vastaanottamaan mitä hyvänsä.

Sitten mietin myös kaikkia "hupsuja" juttuja. Että mitä jos meistä vanhemmista jompi kumpi kuolee, kyllä on sitten raskasta toisen olla neljän lapsen yksinhuoltaja! Mitä jos syttyy sota ja joudutaan lähtemään evakkoon? Mitä jos sitä, mitä jos tätä?

Olisi hienoa sanoa, että kaikkiin pohdintoihin löytyi järjellinen perustelu tai että yhtenä päivänä kaikki pelot vaan olivat hävinneet. Mutta kyllä noita ihan samoja juttuja mietittiin vielä silloinkin, kun oltiin jo päätetty antaa lapsen tulla jos on tullakseen. Ihan päivästä riippuen joko toivoin hullun lailla olevani raskaana tai pelkäsin ja halusin perua koko jutun. Positiivisen raskaustestin tehtyäni ensimmäinen viikko oli ihan silkkaa paniikkia, ja jos olisin voinut, niin olisin kyllä kaiken perunutkin.

Vieläkin pelottaa. Pelottaa oma jaksaminen, Miehen jaksaminen, parisuhde, lasten väliset suhteet, raha-asiat (etenkin nyt tän home-remontin ynnä muun myötä, kun rahatilanne on katastrofaalinen ja edelleen se auto pitää vaihtaa ja äitiyslomalle jäädä), tulevan lapsen terveys ja kaikki muu. Mutta pikku hiljaa, kun odotus on tullut konkreettisemmaksi, vauva on alkanut tuntua niin rakkaalta ja tärkeältä, että pelottaa paljon vähemmän. Yhä enemmän on vaan luottamus siihen, että kyllä tämä tästä. Jaksaminen, rahat ja kaikki muu. Tämä vauva on jo meidän perheen jäsen, ja tällä mennään, vaikka välillä pelottaakin. 

Eikä silläkään ole oikeasti mitään väliä, vaikkei Bonus olisikaan terve ja "normaali". Koska se on meidän oma Bonus. 

En siis oikein osaa kommentoijaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä. Meillä toive vauvasta vaan kasvoi pelkoja suuremmaksi. Yksi iso juttu oli myös se, että mietin, että kaduttaako vanhana, jos ei uskallettu antaa neljännelle tilaisuutta. Ihan kivaa olisi ollut jäädä kolmilapsiseksikin perheeksi. Mietin, että sitten, kun sen vauvan saa syliinsä, niin ikinä ei kyllä kaduta, että tulipa tuokin tehtyä (vaikka mistäs tiedän, vaikka kaduttaisikin). En tiedä sitäkään, että oliko tämä meille viisas ratkaisu. Mä en ole maailman kärsivällisin ja äidillisin äiti, ja toisaalta ajattelen, että on myös viisasta ymmärtää omat rajansa ja vaikka vauvakuume olisi kova, niin todeta, että enempää ei nyt tule. 

Mutta nyt kun se vauva on tulossa, olen kyllä maailman onnellisin, että uskallettiin. 

Kommentoijalle (ja muille asiaa pohtiville) toivon ennen kaikkea sitä, että saatte päätöksen tehtyä suuntaan tai toiseen niin, että voitte elää sen kanssa rauhassa!

30.7.2017

Mökillä

Palattiin pari tuntia sitten mökiltä kotiin.

Torstaina jätin Miehen jatkamaan remppaa (joka ei lopu varmaan ikinä) ja lähdin lasten kanssa mökille. Vähän jänskätti, että miten meillä menee ilman isiä, kun ei olla koskaan oltu mökkeilemässä vaan yhden vanhemman voimin. Mutta tosi hyvin meni. Kolmen tunnin ajomatka mökille saatiin ajettua ilman yhtään pysähdystä (olin käynyt kaupassakin jo kotona ja pakkaillut kamppeet huolella kylmälaukkuun, kun jotenkin se kaupassa käynnin jälkeen matkan jatkaminen on lasten kanssa tosi takkuista) ja mun suureksi huojennukseksi ilman yhtään oksennusta. 

Mökillä mun setä lapsineen teki just lähtöä, joten ei tarvinnut laitella sähköjä päälle tai mitään, sen kun asettui taloksi. Sää oli ihana, joten lapset tietysti säntäsivät suoraan järveen. Yritin ehdottaa, että jos ensin kannettais kamat autosta ja syötäis ja sitten laitettais uikkarit päälle, mutta luovutin suosiolla, kun "me vähän vaan kahlataan" osoittautui puuhaksi, jossa kastutaan likomäriksi. 

Saatiin me autokin sitten tyhjennettyä ja ruoka syötyä, sauna lämmitettyä ja oikein huolella ja perusteellisesti vedessä lotrattua. Tai no mä kyllä vahdin vaan touhua laiturilla, mun mielestä vesi oli aivan liian kylmää. 

Perjantaina olikin aamupäivästä sateista ja synkkää, joten puuhailtiin jonkin verran sisäpuuhia. Lapset kävivät kyllä mustikoita ja metsämansikoita poimimassa ja Pipanainen myös urheasti aamu-uinnilla. Hienosti kaikki kolme muistivat, että rantaan ei saa mennä ilman aikuista (tyttöjen kyllä voisi antaakin mennä, ne on sen verran fiksuja, varovaisia ja uimataitoisia, mutta Poikanen on asia erikseen). Iltapäivällä sää kirkastui ja vietettiin aikaa rannassa pitkälle iltapäivään, kunnes tuli aika lähteä kaupunkiin käymään kaupassa ja hakemaan Miestä junalta. 

Lopulta meille tuli kauhea kiire kaupassa. Lähtö vähän venyi, kun tapoin kovin elämänhaluista ampiaista mökistä, ja matkalla kauppaan tajusin, että meidän pitää ehtiä junalle ENNEN sen saapumista. Ei siksi, etteikö Mies voisi odottaa vähän aikaa asemalla, vaan siksi, että Poikanen ei ole koskaan ennen nähnyt pendolinoa (meillä kun kulkee vaan lähijunia), ja se oli ehdottomasti nähtävä. Kaupassa käytiin ja sännättiin junalle, minne ennätettiin just sopivasti pari minuuttia ennen junaa. Poikanen oli niin tohkeissaan pendolinosta, että pelkäsin sen riemuissaan juoksevan suoraan junan alle. :D

Käytiin vielä koko porukalla syömässä ennen mökille palaamista. Illalla lämmitin saunan ja saatiin lasten nukkuessa saunoa Miehen kanssa vuorotellen 

Lauantai oli tuulinen eikä kovin lämmin päivä, mutta onneksi ei satanut. Päivä meni rennosti perinteisissä mökkipuuhissa. Ongittiin, tehtiin ristikoita, puuhailtiin pihapuuhia, lotrattiin rannassa, paistettiin makkaraa, saunottiin, syötiin lettuja. Tuuli oli sen verran kova, että soutamaan ei kannattanut lähteä. Poikanen lutrasi rannassa t-paidassa ja alushousuissa, eikä suostunut laittamaan uikkareita, koska ne voivat kastua. Vaatteethan sitten kastuivat ihan läpimäriksi. Yritin moneen kertaan ehdottaa, että olisi vaikka alasti, koska ei koko ajan voi vaihtaa kuivia kalsareita vaan kastellaakseen ne järvessä. Lopulta se halusi uikkarin päälleen ja olikin siinä sitten nukkumaanmenoon saakka. Illalla tuuli tyyntyi ja Mies lähti iltauistelulle. Mä jäin mökille vahtimaan lasten unta, lueskelemaan ja fiilistelemään Bonarin iltajumppaa. 

Vauvan liikkeet on tuntunu nyt suunnilleen viikon verran (itselle muistiin, että rv15+2 uskalsin tunnistaa pienet hipsutukset varmasti vauvan liikehdinnäksi) ja hurjan paljon ne on voimistuneet ihan viikossa. Kun viikko sitten oikein kuulostelin, että olisikohan tuo ehkä liikettä, niin nyt tuntuu ihan selvää mylläämistä ja varmaan kohta alkaa tuntua mahan päällekin. Vauvan liikkeiden tunteminen on vaan niin parasta! Tässä kohti raskautta musta alkaa aina tuntua, että tää ei mitenkään voi olla viimeinen kerta, kun mä oon raskaana. Ei vaan voi. Miehellekin oon sanonut, että älä saa hepulia, kun mä alan puhua, että ei tää voi olla viimeinen kerta, että jos vielä yksi. Nyökkäile vaan, kyllä mä järkiinnyn jossain vaiheessa. 

Tänään oli paras ilma ja olisi tehnyt mieli olla mökillä vielä huomiseen. Huomiselle oli kuitenkin jo menoa sovittuna, niin katsottiin parhaaksi ajella iltaa myöten takaisin kotiin. Aamupäivästä oli tyyntä ja mies kävi ensin Isosiskon ja Poikasen kanssa soutelemassa ja uistelemassa ja sitten vielä jatkoi Isosiskon kanssa uistelua, kun Poikanen halusi jo rantaan. Sillä välin Pipanainen ja Poikanen puljasivat rantavedessä, maalasivat vesitykeillä rantakiviä (ja toisiaan) ja lutrasivat oikein sydämensä kyllyydestä. Mä nautin laiturilla lämmöstä ja vauvan potkuista. Ruuan jälkeen lapset painuivat uudestaan vesileikkeihin ja mekin oltiin Miehen kanssa rannassa. Lähtötohinoihin meni sitten oma aikansa.

Kotimatkalla pysähdyttiin ABC:lle syömään (ja ilahduin, miten hyvä broiler-caesarsalaatti siellä oli!) ja kotona oltiin lopulta yhdeksän jälkeen. Lapset nukkumaan ja nyt vihdoin itse perässä. 

Ihana mökkireissu oli. Oon varmaan joka kesä muistanut kertoa, miten tuo mun isän ja sedän nykyään omistama mökki on vaan mulle se paras kesäparatiisi. Nyt kun vielä ilmatkin tän kesän mittakaavassa olivat harvinaisen hyvät, niin mikäs siellä oli ollessa. Olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Tuskin tänä kesänä enää toistamiseen ehditään, mulla on enää ensi viikko lomaa. Mutta onneksi ehdittiin edes tämän verran!

10.7.2017

Bonus.


"Arvatkaas mitä! Tänään ruuan jälkeen meidän äiti synnyttää täällä kotona ihan pikkuisen vauvan!"

Kerrottiin lapsille viikko sitten salaisuus. Jonka Poikanen hetkeä myöhemmin referoi naapureille. Faktat ei ihan osuneet kohdalleen, mutta pääasia tuli varmaan silti kaikille selväksi.

Meille tulee vauva.

Bonusvauva. Iän kaiken harkittu ja mietitty. Pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Että se on nyt tai ei koskaan enää. Ikää alkaa jo olla (joo, tiiän, olen 34 kun vauva syntyy ja potentiaalista lapsentekoikää on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta mulle tää alkaa olla paljon) ja ikäero isompiin on jo niin iso. Mutta vauvankaipuu on kova. Mutta sitten pitäisi vaihtaa auto ja talokin on täysi... Mutta mä olen aina halunnut ison perheen. Mutta toisaalta, riittääkö aika ja kestääkö hermot. Mutta meidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle... Mutta jaksaako sitä vielä lähteä siihen rumbaan, valvomiseen ja vaipparalliin ja kaikkeen. Mutta kadutaanko me, jos ei anneta tilaisuutta? 

Jos me saadaan lapsi syliin, niin ikinä ei varmasti kaduta, että tuli tuokin tehtyä. Kadutaanko me, jos ei edes kokeilla?

Työpaikan pöydässä käytiin keväällä keskustelu:
"Sitä mä kyllä kadun, etten uskaltanut tehdä vielä yhtä lasta lisää."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."

Vaikka tämä meidän pieni Bonus on tosi toivottu ja odotettu, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että vähän järkytys kuitenkin. Syksystä asti ehdittiin ajatella, että tulee jos on tullakseen, ja mua alkoi vähän rassata se, että kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat piti tehdä niin, että "jos oon silloin raskaana, niin...". Alettiin jo taipua sille kannalle, että ehkä meidän pitäisi kuitenkin tyytyä kolmeen. Kunnes Bonari ilmoitti tulostaan. 

Olin jo ehtinyt vähän asennoitua niin, että ei sitä neljättä taida tulla, ja etsiä siitä hyviä puolia. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan jäätävän paniikin "ei me pystytä tähän!" ja "ollaanko me nyt pilattu isompien lasten elämä!" ja muine yhtä järkevine ajatuskulkuineen. No, mulla nyt on tapana muutenkin panikoida isojen asioiden edessä.

Kun se paniikki meni ohi, alkoi "apua, jos siellä ei olekaan ketään elossa!" -paniikki. Koska kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta vauva oli jo tullut tosi rakkaaksi. Ja koska tiesin, että tää on viimeinen kerta kun olen raskaana (suunnitellusti). Se on Miehen kanssa yhdessä sovittu, että jos tää menee kesken, niin sitten me jäädään kolmelapsiseksi perheeksi.

Sitä rakkauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun ultrassa näkyi yksi vilkkaasti liikuskeleva ja normaali (siis että yksi pää, kaksi jalkaa, kaksi kättä jne, mitä nyt voidaan np-ultrassa lapsesta todeta) vauva. Minä olin ensisijaisesti helpottunut siitä, että siellä on todellakin joku hengissä. Mies oli helpottunut siitä, että siellä oli yksi. 

Nyt kun alkuraskauden huonosta olosta on selvitty ja vatsakin on jo sen verran iso, että asiasta oli parempi tehdä julkinen, niin nautin tästä viimeisestä raskaudestani täysillä. Oon aina tykännyt olla raskaana, ja musta on ihanaa, että sain vielä kokea sen yhden ylimääräisen kerran (koska alun perinhän Mies oli sitä mieltä, että Poikanen jää meidän viimeiseksi vauvaksi). Tammikuussa sitten tämä hupi loppuu, ja toivottavasti saadaan Bonus syliin.

Ja tänään on muuten meidän 13-vuotishääpäivä. :)

27.6.2017

Juhannus

Reilut kolme viikkoa jo kesälomaa kulunut.

Remontin suhteen tilanne on se, että ollaan suunnilleen 20 000 € köyhempiä, ja tällä hetkellä on saatu betonit lattiaan. Ensi viikolla jatkuu, olettaisin, että vesieristykset ja väliseinät on varmaan seuraava vaihe. 

Kyllä tässä alkaa epätoivo välillä iskeä, kun miettii, miten rahat riittää ja mihin kaikkeen niiden pitäisi riittää. Ja kun tietää, että tulevien remonttikohteiden ja muiden rahareikien lista on p-i-t-k-ä...

Ollaan oltu enimmäkseen kotona nää pari viimeistä viikkoa. Silloin ekalla viikollahan mä olin lasten kanssa mummolassa. Olin ajatellut, että tässä ennen Miehen loman alkua tehdään lasten kanssa retkiä ja nähdään kavereita. No ei olla kyllä jaksettu yhtään mitään. Tai no mä en ole jaksanut. Ihan riittävästi on ollut tekemistä siinä, että on järjestänyt pyykki- ja suihkureissuja. 

Saatiin me Isosiskon 9-vuotissynttärit sukulaisten ja kummien kesken vietettyä. Päädyttiin pitämään juhlat Miehen vanhemmilla, koska meillä kotona on remonttikaaos ja esimerkiksi kodinhoitohuoneen ikkuna pitää majaa keittiössä (heti tuli elävä mielikuva, miten lapset vetää sokerihumalassa hippaa sen ikkunan vieressä). Ihan hyvä ratkaisu oli. Leivoin tarjottavat kotona, koska omassa keittiössä on vaan niin paljon helpompi toimia. Lapset meni mummilaan jo aiemmin ja minä ja Mies sitten leipomusten kanssa vasta juhlimaan. Herkkuja riitti ja oli ihan kivaa, vaikka kaikki kutsutut ja saapuvaksi oletetut eivät sitten lopulta päässeetkään paikalle. 

Juhannukseksi päädyttiin tänäkin vuonna Miehen vanhempien mökille. Tällä kertaa oltiin siellä ihan omalla perheellä, tosin Miehen nuorempi pikkusisko kävi miehensä, vauvansa ja koiransa kanssa lauantaina saunomassa ja letuilla. Anoppi on alkanut saada mökillä sisäilmasta tai jostain oireita, joten he eivät nyt sitten päässeet viettämään mökkijuhannusta. 

Meillä valettiin betonit kylppäriin torstaina ja päästiin sitten sen urakan jälkeen lähtemään. Mökille kun on matkaa reilusti ja piti kaupassakin käydä, niin päästiin perille vasta iltakahdeksalta. Johon aikaan meillä siis normaalisti menee lapset nukkumaan... Heti kun saatiin tulet takkaan ja ruoat kaappiin, iskettiin lapsille iltapalat eteen ja alettiin tehdä sänkyjä. Poikanen sai jostain (ehkä hyttysenpistoista?) allergisen reaktion ja oli kaulasta nilkkoihin punaisessa ihottumassa. Eikä meillä tietenkään ollut yhtikäs mitään rasvoja tms mukana... No vähän jollain perusvoiteella sitä sain rasvattua, jos se auttaisi pahimpaan kutinaan, ja sitten annoin sille neljänneksen mun allergialääkkeestä (sitä saisi antaa 6-vuotiaalle puolikkaan, joten arvelin, että neljännes neljävuotiaalle tuskin aiheuttaa mitään hirveää vauriota). Yö meni kyllä ihan harakoille, kun Poikanen heräsi välillä itkeskelemään, miten kutittaa. Mutta aamulla se oli ihan normaali, onneksi. 

Mä sain jostain oikein kunnon flunssan ja mun juhannusaatto meni enimmäkseen sängyssä maatessa. Eihän siinä, Mies hoiti lapset ja ruoat ja mä luin ja torkuin. Nousin mä sentään tiskaamaan, kun tuntui niin pahalta, että Mies joutuu kaiken hoitamaan. Lauantaina oli jo vähän parempi olo. Nyt on vielä melkoinen nuha, mutta muuten jo ok. 

Vaikka oli aika kylmää ja sateista, niin pääsi lapset silti soutelemaan ja kalastamaan. Mies leikkasi ruohoa ja perkasi vähän lasten kanssa rantaa ja Pipanainen uskalsi uidakin. Sisällä pelailtiin ja tehtiin ristikkolehtiä, saunottiin ja syötiin ja muutenkin vietettiin juhannusta aika perinteisellä kaavalla. Vaikka mua ei yhtään olis huvittanut lähteä mökille, niin oli se kuitenkin ihan kiva olla pari päivää pois kotinurkista. Ja päästä saunaan!

Sunnuntaina koettiin jännittäviä hetkiä, kun ei meinattu päästä autolla pois mökin pihasta. Vettä satoi ja auto hyytyi aina pieneen mäennyppylään. Lopulta ehdotin Miehelle, et voisko se kokeilla peruuttamista, kun tie alkoi olla jo mutavelliä siitä edes takaisin veivaamisesta. Ajattelin, että jos auton peräosa on niin raskas, tai jotain. Peruuttaminen onneksi auttoi, mutta sehän tarkoitti sitä, että koko mökkitie piti sitten peruuttaa, kun siinä ei saa autoa käännettyä. Hyvää harjoitusta Miehelle, peruuttaa pientä metsätietä kaatosateessa :D

Että semmoisia. Kohta ruokin lapset ja lähdetään mun serkun luo pesemään pyykkiä ja käymään suihkussa.

7.6.2017

Löytöjä

Meillä alkoi maanantaina kylppäri-, sauna- ja kodinhoitohuoneremontti. Suunnitelma oli sellainen, että irrotellaan khh lattiasta muovimatto ja saunan ja kylppärin lattiasta laatat ja valetaan siihen edellisen lattialämmityksen päälle uusi. Eka yllätys oli se, että khh muovimaton alta ei löytynytkään betoni, vaan epämääräisen kuntoinen laattalattia, jota oli sieltä täältä tasoiteltu betonilla. Saunaa ja kylppäriä purkaessa Mies löysi myös jättimäisen (onneksi vanhan!) hiirenpesän seinän sisältä (sisältäen siis valtavan määrän hiirenkakkaa) ja teki myös havainnon, että saunan ja khh välinen seinä oli laho ja märkä. Sitä seinää vasten on ollut pyykkikone, jonka vesiputki oli vuosien saatossa hikoillut seinän märäksi.

Maanantaina tuli remonttimies, joka totesi aika pian, että sekä kylppärin että saunan lattiat on ihan märät. Niitä olis voinut kuivattaa, mutta siinä olis mennyt about kuukausi, ja rahallisesti ei ollut isoa eroa uuden tekemiseen, joten päätettiin, että puretaan ne perustuksia myöten ja tehdään uudet. Tulee sitten ainakin kunnolliset. 

Eilen ulkoseinän sisältä löytyi ovi. Khh päädystä on aluperin ollut ovi ulos, mutta edelliset asukkaat olivat sen jossain vaiheessa tukkineet. Ulkopuolelta sitä ei mitenkään ole huomannut, mutta sisällä on näkynyt vanhat karmit ja sisäovi. Päätettiin siis avata siihen uudelleen ovi. Ollaan sitä aina välillä mietitty, ja nyt kun selvisi, että lattia puretaan perustuksia myöten, niin ajateltiin, että helpompi on kantaa se kaikki sonta ulos ovesta kuin keittiön kautta... No tosiaan, kun remonttimies alkoi purkaa ulkoseinää, niin sieltä löytyi vanha ovi. Ne edelliset asukkaat ei ollu ollenkaan ottanu sitä ovea pois, olivat vaan iskeneet laudat siihen päälle. 

Tänään tuli sitten se isoin pommi, kun khh ulkoseinästä (mutta siis sisäpuolelta) löytyi hometta. Saatiin kyllä sanoa heipat sekä budjetille että aikataululle... Nyt kaivetaan sitten vielä hiekkaa pois muutaman kymmenen sentin syvyydeltä ja tehdään käytännössä perustuksiakin uudestaan. Puretaan vähän lisää seiniä, korjataan sadevesien kulkua ja ties mitä. Onneksi hometta (sädesientä ja jotain muuta vähemmän vaarallista) oli vaan lattiapintaa alempana, ja huoneilmaan sitä ei ole päässyt. Mutta tilanne on sama todennäköisesti joka huoneessa, joten meidän lähivuosien pikku projektina on joka ikisen huoneen lattioiden kaivaminen auki perustuksia myöten ja sitäkin alemmas, ja niiden rakenteiden uusiminen ym. 

Mä ihan todella toivon, että tää oli nyt viimeinen huono uutinen. Jos asiat on niin kuin ne nyt näyttää olevan, niin tän kanssa jotenkin elellään. Hirveä kiire ja hätä ei ole kaikkea purkaa ja talossa voi turvallisesti elää. Mutta tiedetään, mihin menee kaikki rahat tulevina vuosina... Ja toki olisi hyvä saada mahdollisimman nopeasti muutkin huoneet remontoitua, ettei home pääsisikään leviämään. Koska todennäköisesti sitä muissakin seinissä on. 

Vähän hirvittää. Hirvittää se, että miten me selvitään taloudellisesti. Miten hermot kestää. Miten jaksetaan lasten kanssa elellä remontin (tai siis remonttien) keskellä. Miten kauan tässä menee. Ehkä eniten tällä hetkellä hirvittää, että vieläkö löytyy jotain muuta. 

Henkilökohtaisesti toivon, että seuraavaksi voisi löytyä vaikka arkullinen kultarahoja. Ne tulis nyt todella tarpeeseen.

3.6.2017

Kesäkeskeytys

Kesäloma alkoi tänään. Tai oikeastihan meillä opettajilla ei ole kesälomaa, vaan kesäkeskeytys, ja siltä tämä nyt oikeastaan tällä hetkellä tuntuu. Ei, että aloittaisi lomaa, vaan että on keskeyttänyt palkkatöissä käymisen vähäksi aikaa. 

Meidän lomasuunnitelma on seuraava: remontti. Kylpyhuone, sauna ja kodinhoitohuone rempataan sangen perusteellisesti. Tai no kodinhoitohuoneesta vaan lattialämmitys ja lattia, mutta kylppäri ja sauna ihan perin pohjin. Mies on jo purkanut pintoja aika paljon ja maanantaina tulee sitten ulkopuolinen tekijä hommiin. 

Jännittää, miten kauan hommassa menee (koska elelemme nyt arviolta kuukauden ilman suihkua, pyykinpesukonetta ja lämmintä vettä) ja riittääkö meidän rahat. Ja meneekö hermot. Ja näyttääkö lopputulos ihan hölmöltä. Mä en osaa hahmottaa, että jos valitsen jotkut laatat, niin miltä ne näyttää isona pintana. Sen lopputuloksen kanssa kun pitäisi sitten elää aika kauan...

Ensimmäinen ei-toivottu yllätys koettiin jo eilen, kun Mies purki kodinhoitohuoneen lattiasta muovimaton pois. Oletus oli, että muovimaton alla on betoni, ja että siihen päälle voidaan suoraan laittaa lattialämmitys ja laatat. No, muovimaton alta paljastuikin epämääräisen näköinen laattalattia, jota oli osittain tasoiteltu ohuella betonikerroksella. Että sellaisen näppärän remonttiratkaisun olivat edelliset asukkaat sitten keksineet. Remppamiehelle laitettiin kuvia tilanteesta ja hän sanoi, että katsoo maanantaina tilanteen, että mitä sen kanssa kannattaa tehdä. Varmaan se on purettava nyt ihan kokonaan sitten pois. 

Sattuneista syistä mä varmaankin yritän jonkun verran lasten kanssa sukuloida nyt remonttiaikaan... Ensi viikoksi ollaan menossa mun vanhemmille.

Olisi meillä toivottavasti heinäkuussa, kun Mieskin on lomalla, tarkoitus myös ihan lomailla. Ainakin mökeille halutaan päästä ja olisi kiva tehdä joku reissu. Ja jos vaikka vielä Miehen kanssa kahdestaan päästäis jonnekin, niin sekin olisi kiva. Sitten viimeisenä lomaviikonloppuna meillä on sukumatka. Mun äiti täytti 60v ja luvattiin sille synttärilahjaksi yhden yön reissu koko perhekunnan voimin. Joukkio käsittää siis yhteensä 10 aikuista ja 8 lasta, joista kaksi pikkuvauvoja (nuorin ei ole vielä edes syntynyt). Meille tulee varmaan tosi kivaa :D

8.5.2017

Pitkästä aikaa

Miljoona kertaa olen viimeisen puolentoista kuukauden aikana päässäni kirjoittanut blogitekstiä. Ja yhtään niistä teksteistä en sitten ole jaksanut tai ehtinyt tai saanut aikaan oikeasti kirjoittaa. Nyt harmittaa, koska meidän pääsiäisestä ja vapusta ja kaikesta siinä välillä olisi paljon ollut kerrottavaa.

Huhti-toukokuun teema on mulla yksinhuoltajuus. Mies on 9 viikon sisällä 6 viikkoa joko kokonaan tai osittain työreissussa. Nyt on kotona, mutta kolme edellistä viikkoa oli menossa. Ja ensi viikolla taas poissa. 

Kyllähän tää arki lasten kanssa yksin muuten ihan sujuu, mutta mä en vaan osaa käydä ajoissa nukkumaan kun Mies on poissa. Ja sitten en saa unta ja heräilen vähän väliä jokaiseen pieneen risahdukseen (lähinnä varmistelemaan, että kaipaako joku lapsista mua, vaikka kaikki kolme on jo kyllä sen verran isoja, että osaavat tarvittaessa tulla herättämään tai vaikka huutaa riittävän kovaa...). Nyt me jätettiin ihan kerrasta myös Poikaselta yövaippa pois ja mä tietysti viime viikolla heräilin sitten senkin takia, kun vahtasin, että joudunkö yöllä lakanoita vaihtamaan. En muuten joutunut kertaakaan, vaikka kun vaippaa vielä pidettiin, niin se oli joka yö märkä ja usein oli sänkykin. Ilmeisesti lapsi pissasi vaippaan huvikseen.

Töitä on neljä viikkoa jäljellä. Toisaalta ihana, kun kesäloma on jo lähellä. Kyllä tässä alkaa olla aika väsynyt olo ja lomaa odottaa ihan mielellään. Toisaalta, kun ajattelee, mitä kaikkea mun pitäisi näiden jäljellä olevien 19 työpäivän aikana ehtiä tehdä, niin soisin aikaa olevan tuplasti. Viime perjantaina puolen päivän aikaan pääsin edellisen viikon to do -listan loppuun. Tänään siirsin suosiolla viime viikon listan tämän viikkoisen kaveriksi kalenterin oikealle aukeamalle. 

Oman pään sisällä on myllertänyt aika tavalla. Sekä hyvää että vähemmän hyvää myllerrystä. Nyt, kun sain viikonloppuna nukuttua (lapset olivat mummilassa ja Mies työreissussa) univelkoja pois, tuntuu siltä, että ehkä ne hyvät myllerrykset voittaa. Toivotaan. 

Ulkona sataa lunta. Kaipaan lämmintä.

22.3.2017

Tautipäivitys

Meillä oli lauantaina mun äidin 60-vuotisjuhlat. Äiti ei halunnut isoja juhlia, ja oli kutsunut oman perheen lisäksi "vain" sisaruksensa lapsineen. "Vain" lainausmerkeissä siksi, että vaikka osa mun serkuista ei päässyt tulemaan, niin oli meitä kuitenkin muistaakseni 35. Oli kivat juhlat.

Me jäätiin juhlien jälkeen vielä yöksi mummolaan. Sekin oli ihan kiva, lapset ehti vähän viettää aikaa mummon ja papan kanssa, eikä tarvinnut ajaa niin paljon yhtenä päivänä. 

Nyt meillä on Pipanainen kuumeessa. Ehdin eilen olla tunnin verran töissä, kun eskarista soitettiin, että Pipanaisella on noussut kuume. Tämän aamun lukema oli 38,5 ja samoissa pyörittiin eilenkin. Kovasti toivotaan, että paranee pian. Eskarissa olisi nimittäin perjantaina karkkipäivä ja lauantaina olisi Pipanaisella kaverin HopLop-synttärit, molemmat kovasti odotettuja juttuja. 

Mua on jo pari viikkoa vaivannut toispuoleinen päänsärky/korvasärky. Kävin eilen lääkärissä, kun epäilin korvatulehdusta (mulla ei ole koskaan ollut korvatulehdusta, joten en tiedä, miltä se tuntuu). Lääkäri katsoi korviin ja totesi: "ei ole korvatulehdus. Saattaa olla joku muu tulehdus. Syö paljon Buranaa." Sitten se arveli, että vika voisi olla mun leukanivelissä. Kuulemma sellainenkin voi olla, kuin leukaniveltulehdus. 

Ei mulla ollut tullut mieleen, että ongelma voisi olla leuoissa, kun oireet oli ihan saman tuntuisia kuin poskiontelotulehduksessa, paitsi että tää tukkoisuuden tunne, särky ym. oli oikeassa ohimossa ja korvassa. Mutta mistäs sitä tietää, voihan se olla leuoissakin. Mä myös puren hampaita yhteen nukkuessa, että varmaan siitäkin voi aiheutua. 

Lääkäri halusi vähän kokeilla, miltä mun leukanivelet tuntuu. Se "ihan vähän" painoi niitä. Sen pikku kokeilun jälkeen on kyllä ollut leuat tosi kipeänä. Mullahan on leukanivelet ihan tohjona jo valmiiksi, et en tiiä, onko tuollainen pikku runnominen niille enää kovin hyvä. No, tässä sitä nyt ollaan. 

Lojutaan Pipanaisen kanssa sohvalla. Pipanainen katsoo telkkaria ja on kipeä. Mä kuvittelin tekeväni vähän töitä/opiskeluja. Tai siis, aion tehdä. Kohta aloitan. Ihan varmasti. Kohta.

10.3.2017

Vielä lisää kirjoja

No niin, tässä nyt sitten listattuna tammi-helmikuun luetut.

Marian Keyes: Enkelit
Perushömppäkirja. Pisteitä loppuratkaisusta.
Jude Deveraux: Suloisia valheita
Plaah. 
Kate Atkinson: Ihmiskrokettia
Mä en oikein tykännyt. Tarina liikkui kyllä kiehtovasti siellä täällä, toden ja epätoden välillä. Parasta oli kuitenkin kirjan lopussa ohje, miten ihmiskrokettia pelataan. Sitä aion joskus kokeilla, jos koolla on tarpeeksi ihmisiä.
Helen Garner: Vierashuone
Kertomus ystävyydestä ja syövästä. Ihan ok, mutta oli lukenut tästä niin monta ylistävää arviota, että odotin enemmän. 
Jaana Taponen: Väärä varustus
Univajeen aiheuttamaan hömpännälkään ihan kelpo lääke. Olen itse asiassa lukenut tämän joskus aiemminkin. Kepeä ja leppoisa kirja, jonka voi unohtaa luettuaan.
Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Tästä kirjoitin enemmänkin täällä. Näin jälkikäteen sanoisin, että yleisfiilikseksi jäi, että oli KonMari-huumassa kirjoitettu vähän esikuvaansa kehnompi teos, mutta edelleen suosittelen niille, jotka ovat sormi suussa tavaroidensa kanssa.

7.3.2017

Pitkä lista kirjoja

Kirjojen listaaminen tänne blogin puolelle on jäänyt. Nyt onkin marras-helmikuulta niin pitkä lista kirjoja (sekä hyviä, että huonoja), että jaan listan muutamaan osaan. Tässä marras-joulukuun luetut:

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
Tästä tykkäsin todella paljon! Tarina kertoi pienessä kaupungissa asustavan tytön ja hänen äitinsä tarinan. Sopivan vähäeleinen (mutta ei missään nimessä eleetön) tyyli toimi ja tarina piti tiukasti otteessaan. Suosittelen.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Tarinan lähtökohta oli kiinnostava: nainen saa luettavakseen kirjan, joka kertoo hänen elämässään tapahtuneista asioista. Sellaisista, joista kenenkään ei pitäisi tietää. Kirja oli kyllä hyvä ja tarinakin toimi (ja vaikka kuvittelin arvaavani tapahtumat, arvasin väärin), mutta jokin puuttui. Suureksi suosikiksi ei noussut, mutta kyllä tämäkin lukea kannattaa.

Riikka Happo: "Minä sinua vaan" -Elli-Enkelin matka
Blogiteksteistä ja väliin lisätyistä kommenteista koottu kirja, joka kertoi sydäntäsärkevän tarina vauvasta, jonka tiedettiin kuolevan joko jo ennen syntymää tai ainakin pian syntymän jälkeen. Ei missään nimessä kirjallinen mestariteos, mutta rehellinen kokemus raskaasta aiheesta. En suosittele lukemaan, jos olet kovin herkästi ahdistuvaa tyyppiä, sinulla on vauva tai olet raskaana. Muussa tapauksessa suosittelen: näinkin elämässä voi käydä.

Mikaela Strömberg: Sophie
Kirja piirsi kiinnostavan kuvan pietarilaissyntyisen, mutta Suomeen päätyneen Sophie von Behsen elämästä. Tarina oli tosi (ja niiltäkin osin, kun kirjailija joutui arvailemaan, hän sen rehellisesti kertoi) ja kiehtova, mutta erityisen kiehtovaa oli kirjoitustyyli. Tuli ihan sellainen olo, kuin olisin kuuntelemassa asiansa osaavan ja siitä innostuneen taitavan luennoitsijan luentoa. Sellainen mukavan jutusteleva ja mukaansatempaavasti kirjoitettu kirja. Vähän turhan sukkelasti tarina joissain kohti eteni, mutta toisaalta ehkä tyyli olisi kärsinyt, jos tarinaa olisi venytetty pidemmäksi. Suosittelen ehdottomasti tätäkin!

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
Jos et ole jo täysin kyllästynyt kuvauksiin toisesta maailmansodasta, niin Astrid Lindgrenhän osasi tunnetusti kirjoittaa, myös päiväkirjoissaan. Ihan kiinnostava kuvaus ruotsalaisesta näkökulmasta. 

Mulla on yhden kaapin alahyllyllä kasa omasta kirjahyllystä poistettuja kirjoja, jotka olen ajatellut lukea vielä kerran. Jouluna päätin, että nyt alan vajentaa sitä kasaa. Siksi loput joulukuussa luetut (ja seuraavassa postauksessa vielä tammikuussa luettuja) ovat olleet mielestäni vähän vähemmän hyviä -onhan niiden poistamiseen ollut syy :)

Jude Deveraux: Tie unelmiin
Nuorena luin paljon Deverauxin kirjoja, kaipa ne vastasivat johonkin romantiikankaipuuseen. Nyt tää oli oikeastaan ihan vaan tylsä ja epäuskottava. Ihan hyvä oli lukea vielä kerran ja todeta, että olen kasvanut näistä ohi.
Victoria Clayton: Karannut morsian
Ei huonointa mahdollista hömppää ollenkaan. Kepeä ja hupsu kirja, mutta olen lukenut tämän jo sen verran monta kertaa, ettei enää tarvitse. Suosittelisin tätä sellaiseksi aivottomaksi flunssa- tai lomalukemiseksi.
Catherine Marshall: Julie I ja Julie II
Marshallin kirjat, Juliet ja myös Christiet, tekivät muhun teini-ikäisenä vaikutuksen ja tykkäsin niistä hirveästi. Nämäkin olivat säästössä, että mun tytöt saa sitten aikanaan lukea. Nyt päätin, että antaa olla. Ne oikeasti parhaat nuortenkirjat on säästössä vieläkin, mutta näistä maltoin luopua. En tiedä, vetoaisivatko enää nykynuorisoon. Kolmenkympin ohittaneeseen eivät enää vetoa. Sinänsä ihan kiinnostava tarina nuoren tytön kasvusta.
 

5.3.2017

Sunnuntaiaamun tajunnanvirta

Kirjoitan tätä sängyllä läppärin kanssa. Mies makoilee vieressä lukemassa Asterixia Isosiskon kanssa. Nuoremmat leikkivät lastenhuoneessa (sovussa! Ainakin toistaiseksi).

Pipanaisella on kolme asiaa, mitä hän haluaisi saada: napapaita, yöpöytä ja meikkejä. Juteltiin eilisiltana saunan jälkeen pitkään näistä toiveista. Yöpöydän lupasin lapselle sitten, kun (toivottavasti kesällä) saa oman huoneen. Nykyiseen lastenhuoneeseen yöpöytä sängyn viereen ei vaan mitenkään järkevästi istu. Autotallissa on kyllä kaksikin yöpöytää odottamassa. Napapaitakin järjestynee kesän tullen. Meikkejä en aio kuusivuotiaalle vielä ostaa (ja keskusteltiin siitäkin, että niitä ei sitten myöskään keltään lainailla, ei edes äidiltä, siskolta tai parhaalta kaverilta), enkä vielä seitsemänvuotiaallekaan, vaikka Pipanainen oli sitä mieltä, että se olisi hyvä ikä alkaa meikkailla. Mutta seuraavan kerran, kun eteen osuu punainen huulirasva tai lapsille sopiva huulikiilto, niin Pipanainen saa meikkinsä, jota voi sitten joskus kokeilla. Onneksi oli itse sitä mieltä, että hän vaan haluaisi joskus leikissä käyttää huulipunaa. 

(Sivukommentti: Pipanaisella oli vähän jotain lasten meikkejä, joita isomummonsa oli vahingossa sille ostanut. Kerran se aikoi lähteä melkoisen meikattuna kauppaan, ja kun mä pyysin ne meikit poistamaan, niin pillastui mulle niin, että heitti koko meikkiarsenaalina kiukuspäissään roskiin. En pitänyt sitä päätöstä yhtään pahana.)

Onneksi on sentään kynsilakat, joita mä annan lapsenkin käyttää. Sellaista hennon vaaleanpunaista tai muuta. Isosisko sai synttärilahjaksi kimaltavia minikynsilakkoja, jotka ovat olleet Pipanaisen suuressa suosiossa. Tänään lakattiin kynnet. Poikanen siinä katseli ja mietti, onko erikseen miesten kynsilakkoja vai ei. Lopputulema oli se, että Poikasellakin on nyt kimaltavat kynnet. Sellaista se on kasvaa isosiskojen kanssa. Muistan itsekin nuorempana lakanneeni pikkuveljen kynsiä :)

Viime viikolla oli talviloma. Mies oli töissä, joten oltiin enimmäkseen kotona. Yhden vapaapäivän Mies onnistui järkkäämään, ja silloin tehtiin koko perheen retki Helsinkiin (junalla! Vaikka se on hullun kallista. Autolla kulkeminen olisi maksanut ainakin 50€ vähemmän pysäköintimaksuista huolimatta) ja käytiin Luonnontieteellisessä museossa. Tykättiin kaikki tosi paljon. Viikonloppuna oltiin koko perheen voimin Ryttylässä perheleirillä. Oli taas ihan super leiri. Lapset tykkäsivät hirmu paljon omista ohjelmistaan. Meille aikuisille oli Saara Kinnusen vetämä isän ja äidin kurssi. Mulla ei ollu hirveän vastaanottavainen olotila, mutta todella hyvä kurssi se oli, ja paljon jäi pohdittavaa ja sulateltavaa. 

Monta viikkoa on ollut melkoista myrskyä mielessä. Pyörittelen päässäni isoja asioita, eikä oikein tahdo saada nukuttua. Tai no, nyt on muutaman yön saanut nukkuneeksi. Ystävien kanssa keskustelu ja rukous on auttanut. 

Ja talviloma kirkasti yhden asian: kaikkein eniten mä haluisin pystyä olemaan kotona lasten kanssa. Mua ahdistaa se, miten paljon työ (josta mä tykkään kyllä tosi paljon) vie mun aikaa, energiaa ja ajatuksia. Haluaisin antaa lapsille parastani. Nyt usein tuntuu, että lapsille ja Miehelle jää vaan rippeet. Kotiin jääminen nyt ei kuitenkaan ole mitenkään realistinen vaihtoehto (paitsi jos...), joten tässä voikin seuraavaksi alkaa joko ahdistua siitä, tai miettiä, mitä tälle oikein voisi tehdä (voiko mitään?).

17.2.2017

Laivalla ja raitiotiemuseossa

Me käytiin alkuvuodesta laivalla. Siitä nyt ei ole muuten kovin kummoista kerrottavaa, mutta yhden museovinkin haluan kertoa. 

Tai no, mainitaan nyt kuitenkin pari muutakin asiaa. Ensinnäkin, saatiin vähän merisairauskokemuksia. Lapsista kaksi oksensi (oikein huolella ja perin pohjin) ekana iltana kesken buffet-ruokailun. Hieno kokemus. Hohhoijaa. Onneksi nuorin oksensi siinä vaiheessa, kun mä ja ei-oksentanut lapsi oltiin saatu syötyä, niin sentään saatiin mahat täyteen. Laiva ei kyllä kauheasti keinunut, joten mä epäilin, että ollaan saatu vatsatauti.

Poikasen oksentamista seuraava kysymys oli kuitenkin: "joko mennään pallomereen?", mikä ei hirveästi viitannut vatsatautiin. Isosiskolla oli heikompi olo, ja (mun suureksi hämmästykseksi) muakin alkoi heikottaa. Lopputulos oli se, että hetken lepäilyn jälkeen Mies lähti kahden nuorimman kanssa leikkimään ja mä jäin Isosiskon kanssa hyttiin loppuillaksi lepäilemään. 

Lapsethan siitä sitten tokeni, mutta mä olin kyllä ihan todella huonovointinen. Vielä seuraavana aamuna makasin vaan hytissä ja mietin, olisiko parempi oksentaa vai olla oksentamatta. Hirvitti lähteä maihin, ja Mies kyllä sanoi, että voi mennä yksin lasten kanssa (koska tosiaan mä epäilin edelleen vatsatautia, kun en ole koskaan merisairaudesta kärsinyt), mutta mä lähdin kumminkin mukaan. Ihan hyvä, että lähdin. Olo oli kyllä koko maissaolopäivän epämääräinen, mutta kyllä olo selvästi parani, kun pääsi maihin ja sai raitista ilmaan.

No nyt sitten se museovinkki: me vietettiin päivä Tukholman Raitiotiemuseossa. Oli todella kiva paikka, jossa kului aika hyvin. Lapsille ehkä enemmän suunnattu, mutta me aikuisetkin tykättiin. Paikassa oli tosi paljon erilaisia vanhoja (ja uudempiakin) busseja, raitiovaunuja, junia yms. Moniin sai mennä sisään ja joitain sai käydä ohjaamassakin. Muutamassa pyöri ohjaamossa video, joten näytti ihan kuin ajaisit oikeasti bussia 50-luvun Tukholmassa jne.


Ruokailu hoitui museon kahvilassa, jossa sai myös lämmintä ruokaa (mutta meille kyllä riitti sämpylät) ja vessat olivat siistit ja hyvät. Raitiotiemuseon yhteydessä oli pieni lelumuseo (samalla lipulla), joka ei ollut lapsista huippuhieno (kuka nyt haluaisi katsella leluja vitriineissä?), mutta kyllä senkin pienoisrautatie jaksoi Poikasta kiinnostaa ja tyttöjä kiinnosti kuulla, millaisia leluja oli kun oltiin Miehen kanssa pieniä tai kun isovanhemmat olivat pieniä.


Raitiotiemuseo sijaitsee ihan lyhyen kävelymatkan päässä Viking Linen terminaalista ja siksipä me mentiin tällä kertaa punaisilla laivoilla. Ei oltukaan lasten kanssa aiemmin menty Vikingillä Tukholmaan. Luulen, että jatkossakin suositaan enemmän Siljaa. Ei tämäkään huono ollut, mutta kyllä Siljan leikkihuone on ihan eri luokkaa. Ruoat nyt oli suunnilleen samaa molemmissa, lapsille oli vähän omaa ohjelmaa ja ostoksia me nyt ei ihmeemmin tehty. En tiiä, jotenkin vaan jäi sellainen olo, että jäi Siljalle kakkoseksi. 

Mun olo helpotti toisena iltana aika paljon ja istuskelin jo lasten leikkihuoneessakin ja käytiin katsomassa lapsille suunnattu sirkusesitys. Tosiaan shoppailemaan ei laivalle menty, mutta sen verran ostettiin, että lapset saivat käyttää papalta saadut kruunut (Poikanen valitsi jo museon pienestä kaupasta itselleen metrojunan, mutta tytöt ostivat omat tuliaisensa vasta laivalta) ja me aikuiset saatiin Trioladea. 

Ihan kiva reissu oli, vaikka ihan heti ei ehkä tee mieli uudestaan :)

15.1.2017

Joulu oli, joulu meni.

Ohhoh, olipa melkoista kiirettä tuo loppuvuosi.

Enimmäkseen kyllä itse aiheutettua kiirettä. Sain päähäni tehdä mahdollisimman paljon joululahjoja itse. Ja teinkin, omaa perhettä ja kummipoikia lukuunottamatta kaikki lahjat oli itse tehtyjä (ts. sekä mun että Miehen sisaruksille, vanhemmille ja muutamalle ystävälle menneet paketit). Siinäpä meni illat kätevästi. Siis ne illat, joita ei oltu jossain resuamassa. Onnistuttiin jotenkin marras-joulukuulle keräämään myös paljon menoja. Ja sitten tietysti piti töissäkin kiirettä.

Lopputulema oli se, että jouluna oltiin ihan puhki uupuneita koko porukka. Onneksi oli kahden viikon joululoma, myös Miehellä. Eka viikko meni kyllä ihan lötköillessä, ja sai kyllä mennäkin. 

Joulu oli kiva, tavallinen perhejoulu oman porukan kesken. Syötiin hyvin, saatiin kivoja lahjoja, oltiin vaan ja niin edelleen. Mä liikutuin aattohartaudessa, kun yksi ihan ventovieras vanhempi täti tuli hartauden jälkeen kertomaan, että hän halusi erikseen tulla sanomaan, miten ihanat lapset meillä on. En siis tätä ihmistä ollenkaan tunne, mutta hän on kuulemma joka vuosi aattohartaudessa meidän lapsia katsellut ja ihastellut, miten suloisia ne ovat ja osaavat käyttäytyä (ohhoh!) ja ovat nyt jo niin kasvaneetkin... 

Sen ihanuuden kun muistaisi itsekin silloinkin, kun kaikki kolme tappelee auton takapenkillä siitä, kuunnellaanko autossa musiikkia vai ei. "Ei saa laittaa musiikkia, minä haluan kuunnella moottorin ääntä!" Arvaatteko, kuka lapsista ei halunnut musiikkia? :D