30.7.2017

Mökillä

Palattiin pari tuntia sitten mökiltä kotiin.

Torstaina jätin Miehen jatkamaan remppaa (joka ei lopu varmaan ikinä) ja lähdin lasten kanssa mökille. Vähän jänskätti, että miten meillä menee ilman isiä, kun ei olla koskaan oltu mökkeilemässä vaan yhden vanhemman voimin. Mutta tosi hyvin meni. Kolmen tunnin ajomatka mökille saatiin ajettua ilman yhtään pysähdystä (olin käynyt kaupassakin jo kotona ja pakkaillut kamppeet huolella kylmälaukkuun, kun jotenkin se kaupassa käynnin jälkeen matkan jatkaminen on lasten kanssa tosi takkuista) ja mun suureksi huojennukseksi ilman yhtään oksennusta. 

Mökillä mun setä lapsineen teki just lähtöä, joten ei tarvinnut laitella sähköjä päälle tai mitään, sen kun asettui taloksi. Sää oli ihana, joten lapset tietysti säntäsivät suoraan järveen. Yritin ehdottaa, että jos ensin kannettais kamat autosta ja syötäis ja sitten laitettais uikkarit päälle, mutta luovutin suosiolla, kun "me vähän vaan kahlataan" osoittautui puuhaksi, jossa kastutaan likomäriksi. 

Saatiin me autokin sitten tyhjennettyä ja ruoka syötyä, sauna lämmitettyä ja oikein huolella ja perusteellisesti vedessä lotrattua. Tai no mä kyllä vahdin vaan touhua laiturilla, mun mielestä vesi oli aivan liian kylmää. 

Perjantaina olikin aamupäivästä sateista ja synkkää, joten puuhailtiin jonkin verran sisäpuuhia. Lapset kävivät kyllä mustikoita ja metsämansikoita poimimassa ja Pipanainen myös urheasti aamu-uinnilla. Hienosti kaikki kolme muistivat, että rantaan ei saa mennä ilman aikuista (tyttöjen kyllä voisi antaakin mennä, ne on sen verran fiksuja, varovaisia ja uimataitoisia, mutta Poikanen on asia erikseen). Iltapäivällä sää kirkastui ja vietettiin aikaa rannassa pitkälle iltapäivään, kunnes tuli aika lähteä kaupunkiin käymään kaupassa ja hakemaan Miestä junalta. 

Lopulta meille tuli kauhea kiire kaupassa. Lähtö vähän venyi, kun tapoin kovin elämänhaluista ampiaista mökistä, ja matkalla kauppaan tajusin, että meidän pitää ehtiä junalle ENNEN sen saapumista. Ei siksi, etteikö Mies voisi odottaa vähän aikaa asemalla, vaan siksi, että Poikanen ei ole koskaan ennen nähnyt pendolinoa (meillä kun kulkee vaan lähijunia), ja se oli ehdottomasti nähtävä. Kaupassa käytiin ja sännättiin junalle, minne ennätettiin just sopivasti pari minuuttia ennen junaa. Poikanen oli niin tohkeissaan pendolinosta, että pelkäsin sen riemuissaan juoksevan suoraan junan alle. :D

Käytiin vielä koko porukalla syömässä ennen mökille palaamista. Illalla lämmitin saunan ja saatiin lasten nukkuessa saunoa Miehen kanssa vuorotellen 

Lauantai oli tuulinen eikä kovin lämmin päivä, mutta onneksi ei satanut. Päivä meni rennosti perinteisissä mökkipuuhissa. Ongittiin, tehtiin ristikoita, puuhailtiin pihapuuhia, lotrattiin rannassa, paistettiin makkaraa, saunottiin, syötiin lettuja. Tuuli oli sen verran kova, että soutamaan ei kannattanut lähteä. Poikanen lutrasi rannassa t-paidassa ja alushousuissa, eikä suostunut laittamaan uikkareita, koska ne voivat kastua. Vaatteethan sitten kastuivat ihan läpimäriksi. Yritin moneen kertaan ehdottaa, että olisi vaikka alasti, koska ei koko ajan voi vaihtaa kuivia kalsareita vaan kastellaakseen ne järvessä. Lopulta se halusi uikkarin päälleen ja olikin siinä sitten nukkumaanmenoon saakka. Illalla tuuli tyyntyi ja Mies lähti iltauistelulle. Mä jäin mökille vahtimaan lasten unta, lueskelemaan ja fiilistelemään Bonarin iltajumppaa. 

Vauvan liikkeet on tuntunu nyt suunnilleen viikon verran (itselle muistiin, että rv15+2 uskalsin tunnistaa pienet hipsutukset varmasti vauvan liikehdinnäksi) ja hurjan paljon ne on voimistuneet ihan viikossa. Kun viikko sitten oikein kuulostelin, että olisikohan tuo ehkä liikettä, niin nyt tuntuu ihan selvää mylläämistä ja varmaan kohta alkaa tuntua mahan päällekin. Vauvan liikkeiden tunteminen on vaan niin parasta! Tässä kohti raskautta musta alkaa aina tuntua, että tää ei mitenkään voi olla viimeinen kerta, kun mä oon raskaana. Ei vaan voi. Miehellekin oon sanonut, että älä saa hepulia, kun mä alan puhua, että ei tää voi olla viimeinen kerta, että jos vielä yksi. Nyökkäile vaan, kyllä mä järkiinnyn jossain vaiheessa. 

Tänään oli paras ilma ja olisi tehnyt mieli olla mökillä vielä huomiseen. Huomiselle oli kuitenkin jo menoa sovittuna, niin katsottiin parhaaksi ajella iltaa myöten takaisin kotiin. Aamupäivästä oli tyyntä ja mies kävi ensin Isosiskon ja Poikasen kanssa soutelemassa ja uistelemassa ja sitten vielä jatkoi Isosiskon kanssa uistelua, kun Poikanen halusi jo rantaan. Sillä välin Pipanainen ja Poikanen puljasivat rantavedessä, maalasivat vesitykeillä rantakiviä (ja toisiaan) ja lutrasivat oikein sydämensä kyllyydestä. Mä nautin laiturilla lämmöstä ja vauvan potkuista. Ruuan jälkeen lapset painuivat uudestaan vesileikkeihin ja mekin oltiin Miehen kanssa rannassa. Lähtötohinoihin meni sitten oma aikansa.

Kotimatkalla pysähdyttiin ABC:lle syömään (ja ilahduin, miten hyvä broiler-caesarsalaatti siellä oli!) ja kotona oltiin lopulta yhdeksän jälkeen. Lapset nukkumaan ja nyt vihdoin itse perässä. 

Ihana mökkireissu oli. Oon varmaan joka kesä muistanut kertoa, miten tuo mun isän ja sedän nykyään omistama mökki on vaan mulle se paras kesäparatiisi. Nyt kun vielä ilmatkin tän kesän mittakaavassa olivat harvinaisen hyvät, niin mikäs siellä oli ollessa. Olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Tuskin tänä kesänä enää toistamiseen ehditään, mulla on enää ensi viikko lomaa. Mutta onneksi ehdittiin edes tämän verran!

10.7.2017

Bonus.


"Arvatkaas mitä! Tänään ruuan jälkeen meidän äiti synnyttää täällä kotona ihan pikkuisen vauvan!"

Kerrottiin lapsille viikko sitten salaisuus. Jonka Poikanen hetkeä myöhemmin referoi naapureille. Faktat ei ihan osuneet kohdalleen, mutta pääasia tuli varmaan silti kaikille selväksi.

Meille tulee vauva.

Bonusvauva. Iän kaiken harkittu ja mietitty. Pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Että se on nyt tai ei koskaan enää. Ikää alkaa jo olla (joo, tiiän, olen 34 kun vauva syntyy ja potentiaalista lapsentekoikää on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta mulle tää alkaa olla paljon) ja ikäero isompiin on jo niin iso. Mutta vauvankaipuu on kova. Mutta sitten pitäisi vaihtaa auto ja talokin on täysi... Mutta mä olen aina halunnut ison perheen. Mutta toisaalta, riittääkö aika ja kestääkö hermot. Mutta meidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle... Mutta jaksaako sitä vielä lähteä siihen rumbaan, valvomiseen ja vaipparalliin ja kaikkeen. Mutta kadutaanko me, jos ei anneta tilaisuutta? 

Jos me saadaan lapsi syliin, niin ikinä ei varmasti kaduta, että tuli tuokin tehtyä. Kadutaanko me, jos ei edes kokeilla?

Työpaikan pöydässä käytiin keväällä keskustelu:
"Sitä mä kyllä kadun, etten uskaltanut tehdä vielä yhtä lasta lisää."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."

Vaikka tämä meidän pieni Bonus on tosi toivottu ja odotettu, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että vähän järkytys kuitenkin. Syksystä asti ehdittiin ajatella, että tulee jos on tullakseen, ja mua alkoi vähän rassata se, että kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat piti tehdä niin, että "jos oon silloin raskaana, niin...". Alettiin jo taipua sille kannalle, että ehkä meidän pitäisi kuitenkin tyytyä kolmeen. Kunnes Bonari ilmoitti tulostaan. 

Olin jo ehtinyt vähän asennoitua niin, että ei sitä neljättä taida tulla, ja etsiä siitä hyviä puolia. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan jäätävän paniikin "ei me pystytä tähän!" ja "ollaanko me nyt pilattu isompien lasten elämä!" ja muine yhtä järkevine ajatuskulkuineen. No, mulla nyt on tapana muutenkin panikoida isojen asioiden edessä.

Kun se paniikki meni ohi, alkoi "apua, jos siellä ei olekaan ketään elossa!" -paniikki. Koska kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta vauva oli jo tullut tosi rakkaaksi. Ja koska tiesin, että tää on viimeinen kerta kun olen raskaana (suunnitellusti). Se on Miehen kanssa yhdessä sovittu, että jos tää menee kesken, niin sitten me jäädään kolmelapsiseksi perheeksi.

Sitä rakkauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun ultrassa näkyi yksi vilkkaasti liikuskeleva ja normaali (siis että yksi pää, kaksi jalkaa, kaksi kättä jne, mitä nyt voidaan np-ultrassa lapsesta todeta) vauva. Minä olin ensisijaisesti helpottunut siitä, että siellä on todellakin joku hengissä. Mies oli helpottunut siitä, että siellä oli yksi. 

Nyt kun alkuraskauden huonosta olosta on selvitty ja vatsakin on jo sen verran iso, että asiasta oli parempi tehdä julkinen, niin nautin tästä viimeisestä raskaudestani täysillä. Oon aina tykännyt olla raskaana, ja musta on ihanaa, että sain vielä kokea sen yhden ylimääräisen kerran (koska alun perinhän Mies oli sitä mieltä, että Poikanen jää meidän viimeiseksi vauvaksi). Tammikuussa sitten tämä hupi loppuu, ja toivottavasti saadaan Bonus syliin.

Ja tänään on muuten meidän 13-vuotishääpäivä. :)