18.2.2014

Tulevaisuus

Isosiskolle tuli viime viikolla virallista postia. Eskari-ilmoittautumispaperit nimittäin. Meidän eka vauva menossa eskariin! No onhan siitä jo pitkään puhuttu, että mitä siellä eskarissa sitten tehdään, ja mitä pitää osata kun on eskarilainen ja kaikkea sellaista. Mutta oli mulla vähän tippa linssissä silti.

Pipanaisellekin jaettiin ensi toimintakautta koskevat laput päiväkodissa. Pitää siis ilmoittaa, jatkuuko hoito samanlaisena (meidän tapauksessa puolipäiväisenä), vai toivotaanko hoitopaikan vaihdosta tai muuttuuko hoitoajat.

Kaikki tämähän tarkoitti käytännössä sitä, että nyt oli aika tehdä lopullinen päätös ensi lukuvuodesta: menenkö syksyllä takaisin töihin vai olenko vielä ensi vuoden hoitovapaalla. Mä haluan joka tapauksessa aloittaa työt syksyllä lukuvuoden alkaessa, se on niin paljon helpompaa kuin hypätä mukaan kesken lukuvuoden. 

Mehän oltiin (tai ehkä enemmänkin minä) jo periaatteessa päätetty, että olen vielä ensi vuoden kotona. Olin laskenut, että rahat just just riittää jne. Mutta kun sain ne paperit eteeni, niin alkoi mietityttää, et pitäisikö kuitenkin mennä jo ensi syksynä töihin. 

Mun oikeastaan tekisi vähän mieli. Tykkään mun töistä, tykkään työpaikasta ja tykkään työkavereista. Jos kävisin töissä, ei tarvitsisi laskea ihan jokaista euroa. Olisi ihan kiva viettää osa päivästä muualla kuin kotona, olla jotain muuta kuin äiti aamusta iltaan seuraavaan aamuun, jutella jotain aikuisten juttuja ja saada tehdä työtä josta tykkää. (mun pitääkin tässä jonain päivänä taas laskea ilmoille yksinäinen kotiäiti -valitusvirsi) Ja täytyy myöntää, että musta jotenkin tuntuu siltä, että kun nyt olen työpaikan saanut, niin siellä pitäisi sitten ollakin. Kun mähän ehdin olla nykyisessä työpaikassa töissä vaan puolitoista vuotta ennen äitiyslomaa. Vaikka en usko, että työpaikalla ajatellaan niin, koska kyllähän mä ehdin siellä vielä olla monta kymmentä vuotta.

Mutta mun tekee kyllä mieli olla myös kotona ensi vuosi. Mä olen taas (toistaiseksi) tykännyt olla kotona. Poikanen tuntuu ihan liian pieneltä päiväkotiin. Isosiskon eskari on ala-asteella, eri suunnassa kuin päiväkoti, jossa Pipanainen (ja Poikanen, kun se aika koittaa) on hoidossa. Eli jos olisin töissä, mun pitäisi aamulla hoitaa omat ja kaikkien lasten aamutoimet, viedä Poikanen ja Pipanainen hoitoon päiväkotiin, viedä Isosisko hoitoon eskariin toiseen suuntaan ja ehtiä töihin ennen kahdeksaa. En erityisemmin rakasta kovin varhaisia ja kiireisiä aamuja, joten en tästä ajatuksesta kauheasti innostunut. Ja sitten vielä Miehen työpaikka vaihtuu vuodenvaihteessa (reilu 40km kauemmas), joten sillä menee varmasti paljon aikaa ja energiaa syksyllä nykyisen työpaikan alasajoon ja kevätpuolella taas uuteen työpaikkaan ja -tehtäviin opetteluun. Senkin puolesta tuntuu järkevämmältä, että ei ole mun työjuttuja ja lasten hoitojuttuja stressaamassa. Tosin silloin kevätpuolella saadaan sitten stressata raha-asioita senkin edestä, kun Miehen työmatkakustannukset kasvaa huomattavasti (onneksi kuitenkin palkka ei nykyisestä ihan heti saman tien pienene).

Tänään laitoin meidän rehtorille viestin, että en tule ensi lukuvuonna vielä töihin. Pitää käydä tekemässä viralliset paperit ensi viikolla. Isosiskon eskari-ilmoittautumiseen laitettiin ruksi "ei tarvitse päivähoitoa" -kohtaan ja Pipanaisen päivähoitolappuun merkattiin, että jatkuu samalla lailla kuin tähänkin asti. Eli vaikka mun tekikin mieli mennä töihin, niin ei tehnyt tarpeeksi kovasti :) Sitäpaitsi, lapset on pieniä vaan nyt, kun taas töitä ehdin tehdä vielä sellaiset 30-40 vuotta. Ja jos kävisi niin onnettomasti, että kuolisin nuorena, niin enpä kyllä taatusti jäisi katumaan, että voi harmi kun en palannut aiemmin töihin.

14.2.2014

Surullinen ystävänpäivä ja muita kuulumisia.

Mä olen tänään viettänyt ystävänpäivää haikeissa merkeissä. Sain aamulla kuulla, että mun ukilla on maallisen elämän viimeiset hetket käsillä ja tunti sitten isä soitti ja kertoi ukin nukkuneen pois. Koko päivän olinkin puhelimen vierellä kytännyt, tuntui mummua ja muita ajatellen helpottavalta, ettei heidän tarvitse sairaalassa enää yötä valvoa.

Ukki oli jo vanha, sairas ja dementoitunut. Eli tätä surullista uutista oltiin jo osattu odottaa. Ei tunnu, että häneltä olisi mitään jäänyt kesken, vaan nyt oli ukin aika päästä taivaan kotiin. Totta kai mua surettaa rakkaan ihmisen menetys (ja myötäsuren mummun, äidin ja äidin sisarusten kokemaa menetystä), mutta sille ukille, jonka lapsuudesta muistan, oli kyllä dementian myötä jo useampi vuosi sitten sanottu jäähyväiset.

Lapsilla sen sijaan ei ole ollut haikea mieli lainkaan. Tytöillä oli päiväkodissa ystävänpäivän kunniaksi rusettitanssiaiset (siis tanssit samalla idealla kuin rusettiluistelu). Molemmilla oli vähän epäonnea parin kanssa, Isosiskon paria kiinnosti enemmän ne rusetit kuin tanssiminen, ja Pipanaisen pari juoksi karkuun ja Pipanainen päätyi lopulta tanssimaan yhden hoitotädin kanssa. Mutta ihan tohkeissaan tytöt oli tansseista silti, onneksi oltiin muistettu aamulla laittaa hameet päälle :)

Ulkoiltiin lasten kanssa ja vedin kaikkia kolmea pulkassa tuolla takapihalla, missä on vähän vielä lunta jäljellä. Piti olla kieli keskellä suuta, ettei pulkka pääse kaatumaan, kun Poikanen oli Pipanaisella aika höllässä otteessa.

Iltapäiväruoalla juteltiin ulkomaista. Isosisko tärkeänä osasi kertoa pienemmille, että "minä kyllä tiedän, mikä se on se ulkomai! Ulkomai on sellainen hyvin kaukainen pieni saari, jossa on lämmintä". No, melkein... Selvensin vähän, mitä on ulkoMAAT. Isosiskon tekisi mieli käydä Virossa. Kuulemma siellä Virossa, missä oltiin mummon ja mummin kanssa, ei siellä Virossa, missä bussi kaatui.

Mies toi ruokakauppareissulta mulle ystävänpäiväruusuja. Pipanainen tyhjensi kauppakasseja ja touhotti "äiti, isi osti sulle ystävänpäiväporkkanoita! Isi osti sulle ystävänpäivämaitoa! Isi osti ystävänpäiväperunoita!!" jne jne. Mahtava lapsi tuo meidän Pipanainen.

Poikasella oli keskiviikkona yksivuotisneuvola. Pituuskasvu oli vähän tasaantunut ja painokäyrä vastaavasti pienessä nousussa (hyvä!). Nuorukaisen 1v-mitat olivat 80cm ja 9kg. Piti tietysti verrata tyttöjen vastaaviin lukemiin. Isosisko oli ollut 76cm ja 10kg, Pipanainen 79cm ja 10kg. Poikanen sai kolme rokotusta (kolme! Aika hurjaa mun mielestä) ja vaikka annettiin lasten Panadolia, niin oli illalla itkuinen ja yöllä kuumeinen. Eilinen päiväkin meni vielä aika väsyneissä ja vaisuissa merkeissä Poikasen osalta, mutta tänään hän oli taas oma iloinen itsensä. 

Isosisko pohdiskeli, miten kivaa olisi, jos "voitais olla kaikki koko ajan vaan nakupelleinä. Sitten kaikkien suloisen pömppömasut voisi näkyä koko ajan ja se olisi kauhean hauskaa!" No olisi toki :)

Huomenna on kauan odotettu päivä. Mies lähtee kaikkien lasten kanssa vanhempiensa luona käymään (tytöt jää sinne yökylään, Mies ja Poikanen tulevat joskus iltapäivästä kotiin) ja mä saan olla YKSIN KOTONA mooonta tuntia, ekaa kertaa sitten Poikasen syntymän. En aio siivota! Aion tehdä käsitöitä, katsoa telkkaria äänet päällä, syödä olohuoneessa, vetää karkkiöverit ja mahdollisesti ottaa päiväunet. Tai mitä nyt sattuu mieli tekemään.

Niin ja Poikanen sai illalla maistaa pienen palan pannukakkua. Oli hyvää. :)

10.2.2014

Shokkipaljastus!

On yleisesti tunnettu tosiasia, että lapsettomat ei vaan voi tietää, millaista on elämä lasten kanssa. Ja että henkilö, joka on ollut äiti vaikkapa kaksi kuukautta, on täysin pätevä antamaan kasvatusneuvoja. Kahden lapsen äiti on jo niin kokenut, että voi täysin aiheellisesti katsoa nenänvartta pitkin henkilöä, jolla on vain yksi vaivainen jälkeläinen. Kolmen lapsen äiti tietää raskauksista, synnytyksistä, lapsista ja lasten kasvatuksesta kaiken tietämisen arvoisen, eikä enää erehdy tekemään kasvatusasioissa virheitä. Neljän lapsen äiti onkin sitten jo sellainen guru, että milloin sellaisen tapaatte, on syytä langeta polvilleen hänen jalkojensa juureen.

No niin. Kolmen lapsen äitinä tietämykseni ja kokemukseni kasvatusasioista ja lapsista ylipäätään hipoo siis jo täydellisyyttä. Mutta nyt tulee herkimpiä lukijoita järkyttävä paljastus: vaikka myönnän toisinaan lankeavani "kolmen lapsen äitinä tiedän, että..." tyyppisiin neuvoihin*, minäkään en tiedä kaikkea!

En tiedä esimerkiksi
  • miten yöimetyksistä pääsisi helpoiten eroon
  • minkä ikäisenä lapsen kuuluu alkaa käyttää tyynyä, vai onko sillä ylipäätään mitään väliä
  • miten lapset saa opetettua siivoamaan itse tavaransa ilman jatkuvaa jankutusta

Muitakin puutteita tiedoissa on, mutta nämä nyt tässä päällimmäisenä. Jos joku sattuu tietämään vastauksia noihin, niin saa kertoa. Lupaan, etten katso nenänvartta pitkin, vaikka tietoa jakaisi henkilö, jolla on 0-2 lasta :)

Kolmen lapsen äitinä tiedän, että maton rullaaminen on sopivaa ajanvietettä yksivuotiaalle, sillä se kehittää lapsen motorisia taitoja.

* Joo, olen joskus ikävästi neuvonut. Useimmiten mun "kolmen lapsen äitinä tiedän, että..." lauseet päättyy kuitenkin "... ei se imetys vaan aina ole niin helppoa" tai "... jos lapsi on päättänyt olla syömättä, niin se ei sitten vaan syö" tai "... samojen riittämättömyyden tunteiden kanssa sitä painitaan jatkossakin" tai "... paperin syöminen ei ole vaarallista" tai "...mitä ikinä teet, niin ne lyö toisiaan silti" tai jotain vastaavaa.

9.2.2014

1-vuotias Poikanen

Meidän rakas ihana suloinen hassukka Poikanen täytti tänään yhden vuoden.

Synnytystä olen tietysti muistellut, kuten asiaan kuuluu. Poikasta on juhlittu, vähän pienemmällä porukalla kuin meillä yleensä on, mutta erinomaisen hyvällä porukalla. Isovanhemmat ja kummit siis kävivät juhlimassa nyt viikonloppuna, ja toinen mun siskoista perheineen jo sitä ennen. 

Poikanen ei itse vielä kakun ja muiden herkkujen päälle (onneksi) ymmärrä. Kakkua sai maistaa, mutta pahaa oli. Olin ajatellut ihan vaan jonkun tylsän kakun tehdä, mutta isosiskojen mielestä piti olla joku "hieno" (siis suomeksi jotain esittävä kakku). Ehdottivat autoa ja traktoria ja kaikenlaista, mutta kun en jaksanut mitään ihmeellistä alkaa tehdä, niin päädyttiin lumiukkoon.


Täytyy sanoa, että paljon helpommalla ei voi esittävän kakun teossa päästä. Kaksi pyöreää kakkupohjaa (tein kahdeksan munan taikinan ja jaoin kahteen vuokaan, toinen 24cm ja toinen vähän pienempi), toisesta pala pois, että sain ne hyvin yhteen, ja kermat päälle. Täytteenä kakussa on soseutetusta mustikasta, kokonaisista vadelmista ja vadelmahillosta tehty sörsseli ja valkosuklaakermaa. Tosi hyvää ja raikasta!


Toiseksi makeaksi tein pekaanipähkinä-appelsiinikakun, joka on tavallisesti ihan käsittämättömän hyvää, mutta tällä kertaa siitä tuli kyllä vähän liian makeaa. Oli se ihan hyvää silti :) Suolaisena oli lohipiirakkaa, joka on yksi meidän suosikeista (mun äidin resepti). Tällä kertaa Miehen tekemänä se.

Pieni päivänsankari jaksoi juhlimiset hyvin ja oli innoissaan vieraista. Mutta hänhän nyt onkin aivan hirmuisen ihana valloittava pieni mies :)

Yksi vuotta täyttäessään Poikanen
  • seisoo tuen kanssa, ja välillä vähän ilman tukeakin
  • osaa kiivetä (viimeksi tänään Isosiskon sänkyyn, josta tulikin sitten pää edellä alas), mutta ei osaa laskeutua
  • ei vielä kävele ilman tukea
  • heräilee "enää" n. neljä tai viisi kertaa yössä, välillä valvotaan tunnin verran, välillä ei
  • nukkuu mieluiten (=vain ja ainoastaan) äidin vieressä
  • on huumorintajuinen epeli, joka tykkää vitsailla ja hassutella
  • nukkuu kahdet puolen tunnin päikkärit
  • hurmaantuu päästessään vessaan läpyttelemään vessanpöntön kantta
  • on pitkä ja hoikka kuten vauvanakin
  • suussa on viisi hammasta
  • tykkää hirmuisesti perunamuussista ja lohesta, puurosta, leivästä ja maissinaksuista, mutta inhoaa sydämensä pohjasta raejuustoa
  • soittaa mielellään pianoa
  • sanoo "ei" (joka tarkoittaa myös "kyllä"), "appa" (joka tarkoittaa vaippaa ja vaipanvaihtoa, mutta on myös yleissana) ja "äittä" (joka tarkoittaa kaikkia tuttuja ihmisiä) ja tietysti puhua pälpättää omalla kielellään
  • tykkää ulkoilla
  • leikkii mielellään autoilla ja kaikilla ääntä pitävillä leluilla
  • tyhjentää kaikki mahdolliset (ja osan mahdottomista) kaapit ja laatikot
  • osaa varsin vakuuttavasti ilmoittaa tulleensa mielestään kaltoin kohdelluksi
  • leikkii joskus pitkiäkin aikoja itsekseen, toisinaan taas roikkuu lahkeessa ihan koko ajan
  • on vaan ihan käsittämättömän suloinen ja ihana.
Kuten aiemminkin on tullut mainostettua, Poikanen on ihan huippu! En vaan käsitä, että se on jo yksivuotias. Että meillä ei ihan oikeasti ole enää vauvaa. On se vähän haikeaa...