Mutta siitä työpaikasta. En ole mitenkään aktiivisesti hakenut töitä, kun Pipanainen on vielä niin pieni. Tässä kesällä on kyllä tuntunut siltä, et kaipaisin tosi kovasti jotain muuta kuin pelkkää kotonaolemista, mut olin suunnitellut jotain opiskelukuvioita, mitkä olis onnistunu kotiäitielämän ohessa. Mut sitten täältä paikalliselta yläasteelta tuli auki matikka-fysiikka-kemia virka, ja päätin kokeilumielessä hakea sitä, vaikkei mulla kemiaan ole pätevyyttä. En kylläkään pitänyt omia mahdollisuuksiani muutenkaan kovin korkeina, kun olen ehtinyt olla vaan vuoden verran töissä, ja siitäkin on jo aikaa. Siinä kävi sitten niin, että sitä virkaa ei täytetty ollenkaan (kolmen aineen pätevyyden omaavat opettajat alkaa siis ilmeisesti tosiaan olla harvenemaan päin). Mutta koska koululle tietysti tarvitaan joku niitä hommia hoitamaan, niin sieltä tuli sit ma-fy-ke -opettajalle vuoden määräaikainen paikka auki. Aikani jahkailin, lähinnä tuon Pipanaisen takia, mut hain sitten kuitenkin. Ja sain kutsun haastatteluun. Enkä ilmeisesti ollut kovin onneton, koska mut valittiin :)

Olen hirmuisen innoissani. On tosi kiva päästä kolmen kotiäitivuoden jälkeen tekemään töitä!

Olen myös aika kauhuissani. Ensinnäkin siksi, että työtä tosiaan tulee riittämään. Opetan siis matikkaa, fyssaa ja kemiaa, ja se kemia tulee varmasti teettämään mulla paljon töitä (siis vielä enemmän kuin matikka ja fyssa). Mulla on myös tosi paljon tunteja ja lisäksi luokanvalvojuus (joka on sekin uusi juttu mulle). Ja kun on niin vähän kokemusta, niin ihan perusopetustyö, tuntien valmistelu ja kaikenlainen muu vie paljon aikaa ja energiaa. Ja sit on vielä koulun ylimääräiset projektit, joita niitäkin ilmeisesti riittää. Mutta en valita, työnteko sopii mulle :) Ja raha myös :)

Mutta sitten on nuo lapset. Olin ja olen sitä mieltä, että pienen lapsen paras paikka on kotihoidossa (edellyttäen, että kotona on kaikki palikat kohdillaan). Mies jää nyt syksypuoleksi koti-isäksi. En olis muuten koko työtä hakenutkaan, en vaan voi kuvitellakaan laittavani lasta 9kk iässä hoitoon muuta kuin ihan äärimmäisen pakon edessä. Oisin oikeastaan toivonut, että Mies ois ollu kotona koko lukuvuoden, mutta se ei halunnut, eikä ole mitään järkeä jäädä koti-isäksi siksi, että vaimo painostaa, joten en painostanut (se on siis jo jonkin aikaa puhunut, et ois kiva olla lasten kanssa kotona, eli missään vaiheessa minkäänlaista painostusta ei harjoitettu!). Musta on kiva, että Mies pääsee kokemaan, millaista on olla kotona lasten kanssa, ja on myös kiva päästä ite kokemaan, millaista on käydä töissä kun perheessä on pieniä lapsia. Vähän pelottaa Pipanaisen sopeutuminen, se on vielä aika pieni kuitenkin ja kiinni äidissä. Mutta on Mies sitä paljon hoitanut, että eiköhän niillä suju. 

Saa nähdä, miten imetyksen käy, ainakaan vielä en ole sitä lopettamassa. Tosin Pipanainen on taas ollu Neiti Rintaraivari reilun kuukauden, joten en tiiä, kuinka kauan jaksan imetystä ylläpitää, kun lapsi suostuu sovinnolla imemään vaan öisin. Voihan myös olla, että imetyksestä tulee Pipanalle tärkeämpää, kun äiti ei olekaan koko ajan saatavilla. Näillä näkymin tytöt menee sitten päivähoitoon vuodenvaihteessa. Isosiskolla jää ikävästi päiväkerhovuosi kesken. Pipanainen on vuodenvaihteessa 13kk, ja tuntuu kyllä tosi pahalta laittaa niin pieni päivähoitoon. Mietityttää, että teinkö hirveän huonon päätöksen. Voihan olla, että se sopeutuu ihan kivastikin, eihän sitä tiedä. Mutta olen kyllä tuntenut itseni maailman huonoimmaksi äidiksi ja vaikka mitä. Pipanaisen takia mietinkin koko työpaikan hakemista. Mutta sen lisäksi, että itsekkäästi halusin töihin, niin kävi myös mielessä, että toi paikka saatetaan laittaa ens keväänä virkana auki, ken tietää...

No, näillä nyt kuitenkin mennään. Ja vaikka kaihertaa Pipanaisen hoitoonmeno, niin tuskinpa senkään elämä tän ratkaisun myötä ihan pilalla on. Ja olen tosiaan hirmu innoissani, et pääsen tekemään työtä, josta tykkään! :)