etukäteiseroahdistus

Mulla on kahden viikon päästä ensimmäinen työpäivä. Eka työpäivä yli kolmeen vuoteen. Eka työpäivä uudessa työpaikassa.

Siitä asti, kun sain kuulla, että sain töitä, olen suurimman osan ajasta ollut tosi tyytyväinen. Muutaman viime viikon olen jaksanut ihan vaan sillä, että olen hokenut itselleni, että kohta pääsen töihin eikä mun tartte enää koko ajan olla lasten kanssa. Isosisko on aika haastavassa iässä, Pipanainen on harrastanut rintaraivareita jo kohta kaksi kuukautta, Mies on tehnyt paljon töitä, oon vaan ollu lasten kanssa yksin kotona, kun ei täältä oikein minnekään pääse ilman autoa eikä kesällä ole kerhoja tai muita, ja olen ollu kyllä ihan mahdottoman väsynyt kaikkeen tähän. Lapsiin, kotona vallitsevaan kaaokseen, yksinäisyyteen ym. 

Olen mä kyllä kauheasti miettinyt ja pohtinut tätä töihinmenoa ja surrut sitä, että Pipanainen on vielä niin pieni ja kantanut huolta etenkin sen pärjäämisestä jne. Mutta Miehen ollessa töissä, isomman kiukkuillessa ja pienemmän kitistessä olen ollut NIIN kiitollinen siitä, että kohta elämä muuttuu.

Eilisiltana sitten iski yhtäkkiä ahdistus. Miten mä voin jättää mun ihanat rakkaat lapset moneksi tunniksi päivässä (olkoonkin, että nyt alkuun isänsä kanssa kotiin, mut silti)? Pipanaisen iltatoimet alkaa yleensä seitsemän aikaan illalla, ja jos mä tuun vaikka neljän maissa töistä, niin mulle ei jää kuin vaivaiset kolme tuntia päivässä touhuta sen kanssa. Mä en saa nukuttaa sitä päiväunille! Mä en saa istuskella lasten kanssa aamupalalla! Mä en saa vielä Isosiskoa kerhoon! Mä menetän Isosiskon hassut jutut (tänään se muuten oli sitä mieltä, et Pipanaista ei kannata opettaa potalle ollenkaan. Sen voi suoraan pistää istumaan pytylle, Isosisko kyllä pitää kiinni, ettei pieni putoa pyttyyn!), Pipanaisen ekat askeleet ja kaikki muut edistyksen merkit, lasten orastavat yhteisleikit... Vaikka tiedän, ettei se nyt ihan niin mene, niin nyt tuntuu siltä, kuin menettäisin kokonaisen vuoden lasten elämästä ihan täysin, kun menen töihin.

Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että tää on nyt meille paras ratkaisu monestakin syystä. Silti tuntuu, että jos nyt voisin päättää, niin en kyllä todellakaan hakis tätä työpaikkaa! (Tosin jos oisin jättänyt hakematta tai en ois tullut valituksi, niin todennäköisesti hajoilisin täällä tähän iänikuiseen kotiäitiyteen jne). Eilisilta meni ihan itkuksi, tänään oon tirauttanut suunnilleen paritkymmenet pikkuitkut (ja isommatkin). Toivottavasti en nyt sentään itkeskele koko tätä jäljellä olevaa kahta viikkoa!

Mä kun niin kannoin huolta Pipanaisen eroahdistuksesta (kannan edelleen). Ettei vaan kävis niin, että äidin eroahdistus onkin suurempi ongelma...