Mä sain pari viikkoa sitten kauan odottamani oman loman. Mun piti alun perin jo viime kesänä käydä Jyväskylässä yksikseni, mutta jotenkin se ei vaan silloin järjestynyt. Mutta nyt onneksi järjestyi. Miehellä oli koko viikon pitkiä päiviä ja olin sopinut mun äidin kanssa, että meen lasten kanssa niille.
Jätin lapset siis yhdeksi yöksi mummon ja papan hoiviin ja ajelin Jyväskylään. Kyläilin yhdellä rakkaalla ystävällä ja menin sitten Miehen siskon luo yöksi. Alkujaan tarkoitus oli nähdä enemmänkin kavereita, mutta osan kanssa aikataulut ei osuneet yksiin ja sitten mulle tuli sellainen olo, että mä en vaan jaksa nähdä yhtään ketään. Joten toisena päivänä ennen takaisin mummolaan lähtöä kiertelin vähän kaupungilla.
Nyt pari vinkkiä, joihin Jyväskylässä vierailevan kannattaa ehdottomasti suunnata (mulla meni koko aamupäivä näissä kolmessa ihanassa putiikissa): Ensinnäkin Lankakauppa Titityy, jossa on aivan mielettömän ihania (ja kyllä myös kalliita) lankoja vaikka kuinka paljon. Mulla meni pää pyörryksiin niistä ihanuuksista, ja lopulta ostin vain yhden vyyhdin (mikä on oikeasti hyvä, mutta sikäli hassua, että mä olin kyllä ajatellut, että nyt kun vihdoinkin pääsen sinne, niin saan kyllä tuhlata).
Titityystä jatkoin Harjun paperiin. Tämän melkein jätin väliin, kun satoi ja kengät oli jo ihan märät. Onneksi en kuitenkaan jättänyt! Tosi suloinen kortti- ja paperitavarakauppa, jossa mulla meni yli tunti, vaikka kauppa itsessään onkin pikkuinen. Ostin söpöjä kortteja pinon.
Kolmantena must see -kohteena mulla oli Pienikamari, joka sekin ylitti odotukset. Kauppa oli pullollaan kaikkea ihanaa ja suloista, leluista koruihin, muistikirjoihin ja tiskirätteihin. Ihan mielettömän ihana! Käykää!
Omat ostokset: lankaa Titityystä, kortteja Harjun paperista ja korvikset Pienikamarista.
Vietettiin mummolassa vielä muutama päivä. Oli tosi kivaa, vaikka sää olikin karsea ja jouduttiin perumaan majanrakennus- ja uintisuunnitelmat. Mutta mummo on hyvä keksimään puuhaa :)
Kotiinpaluun jälkeinen päivä, viime perjantai, oli aika kauhea. Oltiin kaikki väsyneitä, lapset tappeli ja kiukutteli ja riiteli ja mä en olis mitenkään jaksanut. Saatiin sitten vähän toisenlaista säpinää, kun illalla Poikanen ja Isosisko oli riehumassa meidän sängyllä ja Poikanen tuli sieltä oikein rytinällä alas.
Poikanen oli aika itkuinen ja valitti päätään, joten arveltiin, että sillä on varmaan lievä aivotärähdys. Yhtään se ei oksentanut tai ollut sekava, tajuton, veltto tms, joten pääteltiin, että ehkä uskalletaan kotona katsoa yön yli. Tai no, mä yritin kyllä muutaman kerran soittaa päivystykseen, mutta ne löi mulle luuria korvaan... Arveltiin, että ehkä puolen tunnin istuminen tärisevässä autossa ja odottelu päivystyksessä sekä taas automatka takaisin on turhaa lapsen kiusaamista, jos ne kuitenkin siellä sanoo, että menkää kotiin tarkkailemaan tilannetta. Nyt jälkiviisaana täytyy kyllä todeta, että jos vastaavaa joskus tapahtuu, niin ehkä sinne päivystykseen oikeasti voi mennä, vaikkei ihan oliskaan kuoleman kielissä...
Seuraavana päivänä Poikanen oli jo muuten ok, mutta valitti, että liikkuminen sattuu tosi paljon päähän. Se siis ihan itki, kun yritettiin varovasti siirtää se sängystä sohvaan. Sohvassa se oli kyllä ihan iloinen oma itsensä, puuhaili, katsoi telkkaa, pelasi xboxia, kuunteli kirjoja, söi... Mutta liikkuminen sattui. Kun se ei mennyt päivässä ohi, niin lähdin sen kanssa lääkäriin.
Lääkäri oli sellainen nuori lökäpöksymies, joka kuunteli, mitä sanoin, kertoi, että jos sängyltä putoaa, niin ensinnäkään siinä ei voi käydä mitään, toisekseen ei voi olla niin, että lasta sattuisi päähän vaan liikkuminen ja kolmannekseen lapsella on huono ryhti, viekää se neuvolaan.
lääkärin diagnoosi: huono ryhti
Mua harmittaa, etten osannut sanoa sille kunnolla vastaan. Sanoin kyllä, että sillä on normaalisti ihan hyvä ryhti, että se on nyt noin vino koska johonkin sattuu. Ja että en usko, että kolmevuotias osaa kauhean luotettavasti kertoa itse kivustaan. Mutta lääkäri oli tosiaan sitä mieltä, että ei hätää, tarkkaillaan kotona ja viedään neuvolaan huonon ryhdin takia. Lähdettiin sitten Poikasen kanssa pois. Siinä vaiheessa Poikanen siis suostui jo itse kävelemään, sanoi, että käveleminen sattuu vähemmän kuin kantaminen. Mutta se oli sitkeästi sitä mieltä, että sattuu päähän, eikä muualle (yritin kokeilla sen niskaa, olkaa, käsiä, selkää jne ja kysellä, että sattuuko tänne ja tänne, mutta kuulemma ei sattunut).
Me oltiin vähän Miehen kanssa sitä mieltä, että oikeasti Poikasta ei satu päähän, vaan jonnekin muualle. Se päivä siinä oikein vahtimalla vahdittiin ja saatiin paikallistettua kipu vasemman hartian tienoille (yllättävän hankalaa oikeasti huomata, mihin lasta sattuu, kun toinen on pääosin hyvällä tuulella ja jokseenkin aloillaan) ja huomattiin myös, että se ei nosta vasenta kättä kuin kyynärpäästä ylöspäin. Ja siis kyllähän jo tämmöinen maallikkokin ymmärtää, että jos lapsi on seistessä noin vino, ja ei ole aiemmin ollut, niin jotain on pielessä!
Joten seuraavana aamuna uudelleen päivystykseen. Sillä kertaa oli asiallinen lääkäri, joka pisti Poikasen röntgenkuvaan, ja siellähän oli ihan kunnolla poikki napsahtanut solisluu. Saatiin käteen kantoside ja ohje pitää kättä viikko tai mielellään kaksi paikallaan. Arvatkaapa, miten hyvin semmoinen vauhdikkaan kolmevuotiaan kanssa onnistuu?
Laitoin ihan pikkuisen kitkerää palautetta muuten siitä ekasta lääkäristä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti