Täytin eilen 32 vuotta. Tässä vaiheessa elämää syntymäpäivä ei valitettavasti oikeuta minkäänlaiseen erityiskohteluun: lapset riitelee ihan yhtä paljon ja kotityöt pitää samalla lailla hoitaa kuin tavallisenakin päivänä. Niinpä eilisenkin ohjelmassa oli kolme koneellista viikattavaa pyykkiä, kaksi koneellista pestävää, yhden ison maton pesu, viinimarjojen poimimista, siivousta, imurointia sekä tietysti kaikki jokapäiväiset ruoanlaitot, tiskihommat, kakkapyllyn pesut ynnä muut.
Mutta sain mä onnitteluja sentään :) Mun mummo soitti jo edellisenä päivänä vuosittaisen "onkos nyt sinun vai siskosi syntymäpäivä"-puhelun (meillä on syntymäpäivissä 10 päivän ero, eikä mummo ole ikinä ihan varma, kummin päin ne menee. Se hänelle suotakoon, kun ikääkin on jo 86 vuotta). Päivän sekaannus johtui siitä, että mummo oli Roseniuksen saarnateksteissä päivän edellä :)
Tytöt askartelivat mulle (ihan omasta aloitteestaan) nätit kortit ja yhdeltä rakkaalta ystävältä sain aivan ihanan synttärilahjan: lupauksen viedä mut elokuviin! En olekaan käynyt elokuvissa ainakaan kahdeksaan vuoteen, muuta kuin lasten kanssa lastenelokuvia katsomassa. Perhe ja muutama kaveri muisti laittaa viestin ja ainakin äidiltä ja anopilta on jotain lahjusta luvassa joskus.
Ja olin mä leiponut itselleni synttärikakuksi mutakakun, ja välipala-aikaan söin sitä niin paljon kuin huvitti. Eli paljon. (Tänä aamuna olikin sitten vatsa niin sekaisin, että. Hyvä minä)
Oikeasti olen kyllä tosi kiitollinen siitä, että mun syntymäpäivä oli just sellainen kuin oli. Että nyt, 32-vuotiaana, mulla on elämässä kaikki hyvin. Mulla on aviomies, joka ei ehkä muista syntymäpäivää, mutta kantaa vastuunsa arjesta ja kaikesta ja on ihan mahtava, kolme ihanaa lasta, joiden sotkuja siivota* ja riitoja ratkoa, koti siivottavaksi, piha viinimarjoineen hoidettavaksi, kivaan työhön paluu edessä ja oonpa vielä tervekin. Mitä muuta enää voisi kaivata?
Onhan tässä toki kaikenlaisia kiemuroita ja kriisejä ollut ja tuleekin. Parisuhde, äitiys, lastenkasvatus, oman pään sisältö, talousasiat jne jne ei ole aina helppoja ja mutkattomia, enkä todellakaan koe kaikessa onnistuneeni. Mutta noin yleisesti ottaen elämä on aika ihanaa. Kiitos Herralle siitä! :)
* Eilen ne keksi tehdä hiekkalaatikkoon vesipuiston. Ensin ne leikki mutakylpyä, ja sitten vesipuisto. Vesipuistossa oli myös liukumäki, josta Poikanen oli selvästikin moneen otteeseen laskenut. Voinette arvata, miltä näyttää lapsi, joka on laskenut hiekasta rakennetussa vesiliukumäessä :D Mä olin kyllä suunnilleen tietoinen niiden puuhista, mutta annoin puuhata, koska piti saada viinimarjat poimittua, ja koska musta oli ihanaa, että ne keksi kivaa puuhaa, jossa kaikki kolme voivat olla samassa leikissä. Sotkun voi aina siivota.
Oikeasti olen kyllä tosi kiitollinen siitä, että mun syntymäpäivä oli just sellainen kuin oli. Että nyt, 32-vuotiaana, mulla on elämässä kaikki hyvin. Mulla on aviomies, joka ei ehkä muista syntymäpäivää, mutta kantaa vastuunsa arjesta ja kaikesta ja on ihan mahtava, kolme ihanaa lasta, joiden sotkuja siivota* ja riitoja ratkoa, koti siivottavaksi, piha viinimarjoineen hoidettavaksi, kivaan työhön paluu edessä ja oonpa vielä tervekin. Mitä muuta enää voisi kaivata?
Onhan tässä toki kaikenlaisia kiemuroita ja kriisejä ollut ja tuleekin. Parisuhde, äitiys, lastenkasvatus, oman pään sisältö, talousasiat jne jne ei ole aina helppoja ja mutkattomia, enkä todellakaan koe kaikessa onnistuneeni. Mutta noin yleisesti ottaen elämä on aika ihanaa. Kiitos Herralle siitä! :)
* Eilen ne keksi tehdä hiekkalaatikkoon vesipuiston. Ensin ne leikki mutakylpyä, ja sitten vesipuisto. Vesipuistossa oli myös liukumäki, josta Poikanen oli selvästikin moneen otteeseen laskenut. Voinette arvata, miltä näyttää lapsi, joka on laskenut hiekasta rakennetussa vesiliukumäessä :D Mä olin kyllä suunnilleen tietoinen niiden puuhista, mutta annoin puuhata, koska piti saada viinimarjat poimittua, ja koska musta oli ihanaa, että ne keksi kivaa puuhaa, jossa kaikki kolme voivat olla samassa leikissä. Sotkun voi aina siivota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti