Niskajumi ei haittaa.

Tää ei ollu ihan Miehen päivä. Se tamppas aamulla mulle mattoja pesua varten, kun sillä meni niskat niin jumiin, ettei voinu päätä kääntää. Jännittävät kotikonstit (piirakkapulikalla hierominen ja kuumalla vedellä täytetyillä pulloilla hierominen) auttoivat vaan vähän ja vielä illallakin Mies parka jäykisteli minkä ehti.

Sitten sattui jotain, mikä jätti niskajäykkyyden kätevästi varjoonsa. Hoidin tyttöjen iltahommia ja Mies päätti käydä Poikasen kanssa vähän pihalla pistäytymässä. Jossain lipokkaissa se kai lähti, kun kerran liukastui ihan huolella. Meillä on takapihalla pieni alamäki, ja siinä Mies veti ihan kunnolla selälleen. Vauva sylissä tietty. Vauvalle ei käyny mitään, mutta Miehen nilkka meni. Jotenkin se onnistui kömpimään pystyyn ja tulemaan sisälle, kun en mä kuullu kun se huusi, et tuu nyt edes vauva hakemaan...

Onneksi on olemassa ystäviä! Mies soitti yhdelle, joka tuoreen vaimonsa kanssa jaksoi ihan asiakseen naapurikunnasta lähteä ajamaan meille ja viemään Miehen päivystykseen. Meillä kun oli siinä vaiheessa, kun Mies totesi, että pakko on lähteä, tytöt jo unten mailla. Äsken tuli sairaalasta viesti, että täällä sitä makoillaan ja odotellaan, mitä tapahtuu. Saapas nähdä. Parhaimmassa tapauksessa on vaan nivelsiteet menny tms, huonoimmassa tapauksessa murtunut nilkka. Mies oli ite sitä mieltä, että murtunut se on, mutta ootetaan nyt, että joku asiantuntija sanoo jotain. 

Ennen nilkan hajoamista, kun Miehellä oli vaan niskat kipeänä, kävin vähän ostoksilla. Ensin meidän oli tarkoitus lähteä koko perheen voimin lähikaupunkiin ruokakauppaan ja ajattelin, et käyn siinä samalla vilkaisemassa, löytyisikö Poikaselle (ja ehkä tytöillekin) parin vaatekaupan alennusmyynneistä mitään. Miehellä oli sitten kumminkin niin kurja olo, että se ei jaksanut lähteä, vaan ehdotti, että mä menisin itsekseni. (Siis ehdotti ite, että kipeänä jäis kaikkien kolmen lapsen kanssa pariksi tunniksi yksin!) Minähän menin. En ollutkaan vielä koskaan näin pitkään (reilu 2,5 tuntia) ollu Poikasesta erossa. Hän kun ei osaa vieläkään juoda pullosta. Mut syötin sen just ennen lähtöä (ja kuvittelin tulevani kotiin vähän nopeammin) ja ihan hyvin oli näillä kotona mennyt. Mä löysin lapsille yhtä ja toista, ja kun ei ollut yhtään lasta vahdittavana, niin ehdinpä löytää pari vaatetta itsellenikin :)

Ja Poikanen on saanut nyt parina päivänä maistella vähän perunaa. Oon tehny sille oikein vetelää sosetta keitetystä perunasta ja äidinmaidosta. Toissapäivänä ja eilen se oli lähinnä ihmeissään, et mitäs tää tämmöinen puuha on, kun yritin ujuttaa lusikkaa suuhun. Vähän irvistytti uusi maku. Mutta tänään se yhtäkkiä hoksasi jutun juonen, ja alkoi avata suuta lusikalle, makustella pöperöä ja ihan nielläkin sitä. Olin ihan ihmeissäni, että miten se nyt kolmannella kerralla jo oppi syömään (varsinkin, kun sitä tuttipullosta juomista ei ole oppinut sitten millään) ja mietin, et minkä verran uskaltaa sosetta antaa, kun ei toisen mahaan ole vielä koskaan päätynyt muuta kuin maitoa (plus vitamiineja, Cuplatonia ja rotavirus-rokote). Voi miten tuntuu haikealta, että mun pikkupikkuinen vauvani alkaa jo syödä oikeaa ruokaa (sillä sitähän äidinmaito-peruna-sörsseli toki on!). 

Tästä se lähtee, kohta se muuttaa kotoa, lähtee armeijaan ja tuo tyttöystävän näytille. Mun vauva...

edit: ei ollu murtunut nilkka, perin pohjin huolella vaan nyrjähtänyt tai jotain sellaista. Pitäis mennä viikossa ohi.