Mitä lukisin seuraavaksi?

Eli lisää kirjavinkkejä :)

Colm Tóibin: Nora Webster

60-luvun Irlantiin sijoittuvassa tarinassa neljän lapsen äiti Nora jää leskeksi ja alkaa rakennella elämäänsä uusiksi. Kirjan tyylistä tuli mulle kovasti mieleen Alice Munro ja ehkä myös Carol Shields, jotka on mun suosikkikirjailijoita, joten luonnollisesti tykkäsin tästäkin kovasti. Varsin vakavahenkinen ja rauhallinen kirja. 

Elina Alasentie: Joka kodin raivausopas

Semmoinen perusteos tavaraan hukkuville ihmisille. Mä koen, etten saanut tästä juuri mitään uutta tai oivallusta, mutta voisin suositella tavaran kanssa tuskaileville tai vaikka omaan kotiin muuttavalle nuorelle. 

Mike Pohjola: 1827

Huima tarina siitä, kuka sytyttikään Turun palon ja miksi. Tykästyin kirjaan alussa kovastikin, mutta jotenkin mun mielestä kerronta vähän lässähti loppua kohti, tai ehkä vaan meni liikaa överiksi. Mutta perusidea on mahtava: kehitellä huikeaa tarinaa siitä, miten Turun palo olisi voinut saada alkunsa. 

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Nykyajassa nuori nainen Maia, joka on lapsena adoptoitu, alkaa selvittää historiaansa. Menneisyydessä liikutaan 20-luvun Rio de Janeirossa, jossa rakkaus roihuaa, onnettomasti tietysti. Vähän siinä rajoilla, että oliko tylsä vai sopivan höttöinen. Luin tämän joulun välipäivinä, kun lapset olivat mummolassa ja itsellä oli aikaa maata sohvalla syömässä suklaata ja lukemassa höttöromaania tietäen, että kohta syntyy vauva ja tällaisia hetkiä ei ole pitkiin pitkiin aikoihin. Siihen tilanteeseen sopi oikein hyvin. 

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Moriartyn Mustat valkeat valheet on yksi parhaita hömppäkirjoja, mitä olen koskaan lukenut (tai no en tiedä, voidaanko se lukea hömpäksi. Ehkä). Siihen verrattuna Nainen joka unohti oli pettymys. Mutta jos ei vertaisi, niin ihan ok kirja oli, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan päähenkilö Alice menettää muistinsa lyötyään päänsä, ja kuvittelee olevansa kymmenisen vuotta nuorempi kuin todellisuudessa on. Muistinmenetyksistä on kirjoitettu paljon, ja siinä suhteessa tämä kirja oli kyllä hyvä. Ihan sydäntä särki, kun Alice ei muistanut omia lapsiaan. Ja tietysti siinä sitten setvittiin parisuhdetta ja kaikenlaista. Tosiaan, ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka ei Mustien valkeiden valheiden tasolle ylläkään.

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Täysin toisenlaista kirjallisuutta. Nordberg kertoo Afganistanissa "yleisestä" (en tiedä, kuinka yleistä tuo sitten todellisuudessa on) perinteestä, jossa tyttö voidaan kasvattaa poikana. Kirjassa on paljon tositarinoita ja myös ilmiön pohdintaa kannalta jos toiseltakin. Todellakin suosittelen, oli kiinnostava ja pisti pohtimaan naisen arvoa yms!

Neljäs

Multa kysyttiin, mitä eroa on ensimmäisen ja neljännen lapsen saamisella. Vastasin, että ensimmäinen lapsi on koko lähipiirin mielestä ihmeellinen, neljäs on ihmeellinen enää oman perheen mielestä. Että ekan lapsen kun saat, niin kaikkia kiinnostaa, mutta neljäs lapsi on muille lähinnä ilmoitusasia.

Olisin voinut vastata, että neljännen kanssa on paljon helpompaa: itse osaa ottaa monessa asiassa rennommin, osaa nauttia eri lailla vauva-ajasta, tietää, että hankalatkin ajat on vaan vaiheita, ja vauvalla on monta viihdyttäjää. On myös kiva tietää, mitä seuraavaksi on odotettavissa ja huomata pieniä vihjeitä: oho, se nostaa takapuolta tuolleen, kohta lähdetään konttaamaan!

Olisin voinut vastata, että neljännen kanssa on hankalampaa: kun on ne kolme muutakin, joille pitäisi riittää aikaa ja huomiota, ja aina kun saat vauvan nukkumaan, tulee joku isommista sen herättämään. Riittämättömyyden tunteet nousee joka lapsen myötä uusiin korkeuksiin.

Oikeastaan olisi pitänyt vastata, että ihan yhtä lailla sen neljännen kanssa on välillä sormi suussa ja avuton olo, kun toisella on paha olla, eikä itse voi tehdä asialle mitään. Että se, että on jo neljäs lapsi, ei hiukkaakaan vähennä sen lapsen ihmeellisyyttä ja erityisyyttä, ihan samalla tavalla sitä haltioituu jokaisesta hymystä ja jokaisesta uudesta opitusta asiasta. Että se on joka kerta yhtä uskomatonta, miten mahdottoman ihana, rasittava, suloinen ja lumoava se vauva on. Ja että joka kerta sitä rakastaa niin paljon, ettei sitä oikein itsekään ymmärrä, miten jotain voi niin hirveän paljon rakastaa.

Kirjavinkkejä pitkästä aikaa

Pitkästä pitkästä aikaa kirjavinkkejä, nämä kirjatkin on viime vuoden puolella luettuja...

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Tuttua ja taattua Kate Mortonia: kevyehkö, pitkä romaani, jossa kerronta liikkuu kahdessa ajassa ja suurta salaisuutta pikku hiljaa keritään auki. Alkuun tämä oli vähän tylsä, mutta kyllä se siitä loppua kohden hiukan parani, eikä sanottavammin haitannut, vaikka taas arvasin sen suuren salaisuuden hyvissä ajoin. Kesälomat taitaa useimmilta olla tältä vuodelta jo ohi, mutta tämä kirja sopisi hyvin kesälomalle riippumatossa luettavaksi. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes (ja muuten myös Cecelia Ahern) kirjoittaa mun mielestä kivaa chick litiä, kevyen pinnan alla muhii ajateltavaa. Tämä kirja oli kyllä hyvä. Juoni oli melko perus, ja kuten asiaan kuuluu, takatekstistä jo tietää, kenestä tulee pari: rikas Ed ja köyhä Jess päätyvät erinäisten sattumien seurauksena Jessin lapset ja koira mukanaan ajelemaan pitkin Englantia. Hömppäjuonen lisäksi, tai oikeastaan sen sijasta, kirjan parasta antia olivat Jessin lapset. 

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Taas kuljeteltiin tarinaa kahdessa ajassa. Nykyhetkessä Jake (nainen) on lammasfarmari, jonka lampaita joku tai jokin alkaa tappaa. Menneisyydessä käydään läpi Jaken aiempia vaiheita. Tätä kirjaa oli useammassakin paikassa suositeltu, mutta muhun ei vedonnut yhtään. Osin siksi, etten ole raakuuksien ystävä, osin siksi, että se oli mun mielestä myös jotenkin sekavasti kirjoitettu

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä

Taasen taattua Ahernia: kevyttä, mutta pinnan alla muhii. Kirjan päähenkilö Sabrina löytää isänsä marmorikuulakokoelman ja alkaa etsiä siitä puuttuvia kuulia. Siinä sitten samalla tulee selvitettyä isän menneisyys ja omakin elämä. Tykkäsin tästä tosi paljon, ja erityiset pisteet siitä, että takakannen perusteella ei arvannut loppuratkaisua :)

Laura Honkasalo: Nuukaillen

Vinkkejä nuukailuun ja säästeliääseen elämään. Vaikka joukossa oli joitain hyviä oivalluksia ja käyttökelpoisia vinkkejä, niin ei tämä minua kyllä ihmeemmin vakuuttanut. 

Kiva viikonloppu

Kylläpä oli kiva viikonloppu!

Mies lähti perjantaina mökille kalastelemaan ja olemaan itsekseen. Mulla oli lauantaina synttärit, ja kun Poikasen mielestä ehdottomasti syntymäpäivänä pitää olla syntymäpäiväjuhlat, niin pidettiin lasten kanssa keskenämme juhlat. Leivoin suklaakinuskipiirakkaa ja syötiin herkkuja. Äiti ja mun mummo soittivat onnittelupuhelut ja perinteiseen tapaan päivittelivät, miten vanhaksi mä olen jo käynyt. Kaipa se on niin, että jälkipolvissa sen ajankulun huomaa, ja mä kun vielä olen sisarus- ja serkussarjan vanhin, niin mun vanhenemisessa erityisesti. Mies ei tapojensa mukaan muistanut sen enemmän syntymäpäivää kuin ikääkään. Mainitsin sille, että pidettiin juhlat lasten kanssa, niin se hoksas syntymäpäivän. Laittoi illalla viestin, että laita kuva 36-vuotiaasta ja mä vastasin, et ei pysty, kun täytin vasta 35 :D :D

Illalla lupasin lapsille, että saavat nukkua yönsä jossain muualla kuin sängyssä. Poikanen oli jo monta päivää toivonut, että saisi nukkua sisälle rakennetussa majassa, ja nyt kun Mies oli sopivasti poissa, niin annoin luvan. Mies suhtautuu kaikkeen tuollaiseen vähän nihkeästi (Pipanainen sanoikin, että jos oltais isiltä kysytty, niin se olisi sanonut, että joo, mutta joskus toiste) ja mä taas ajattelen monesta asiasta, että mikäs siinä, ilmaista hupia ja kivoja kokemuksia. Miehen oli tarkoitus tulla lauantaina jo kotiin, mutta kun se kuuli tästä majaideasta, niin päätti jäädä toiseksikin yöksi mökille. 

Tein Poikaselle majan kahdesta patjasta. Molemmat tytötkin halusivat sinne yöksi, ja lopulta kaikki kolme tosiaan ahtautuivat majaan nukkumaan. Arvaahan sen, että kuuma ja ahdas siellä oli, eikä mennyt kauaakaan, kun tytöt jo vaihtoivat maisemaa. Poikanen siellä sitten nukkui melkein aamuun asti. 

Tänään annoin lapsille luvan leipoa ihan mitä tykkäävät. Siinä on toinen juttu, jota ne on pitkään toivoneet, mutta mies paheksuu semmoista. Sovittiin, että saavat leipoa omasta päästä, kunhan tekevät pienistä määristä, eikä tahallaan sotketa. Ihan antaumuksella puuhastelivat ja saivat aikaan kaksi pientä piirakkaa. Tosin rehellisesti sanottuna (ja tämä oli myös leipojien itsensä mielipide) toinen on aika lailla syömäkelvoton ja toinenkaan ei ole yhtään hyvää. Sellaisia kovia, tiiviitä ja mauttomia kakkusia. Mutta saivatpahan kokeilla.

Kävin koko lapsilauman kanssa kirkossa. Yllätyksekseni kaikki meni tosi hyvin! Isosisko uskaltautui ekaa kertaa junnuraamikseen ja Poikanen rohkaistui Pipanaisen kanssa pyhäkouluun. Tytöt kävivät myös ekaa kertaa ihan oikealla ehtoollisella (monta kertaa ovat meinanneet, mutta sitten ei ole kuitenkaan tuntunut, että olisivat halunneet). Bonus oli tosi tyytyväinen ja hyvällä tuulella koko ajan, katseli muita kirkkovieraita ja kivaa oli. Kirkkokahveilla oli hyvät pullat. Ensi viikolla pääsenkin yksin messuun, kun mulla on kanttorivuoro siellä.

Illalla pääsin vielä yksin kuoroon, kun Mies oli tullut jo kotiin. Oli ihana päästä hetkeksi omiin oloihin, kun olen viime aikoina ollut tosi tiiviisti lasten kanssa! Aloiteltiin jo joululaulujen laulamista. On kyllä niin ihana ohjelmisto tulossa syksyksi, että! Oikein jo odotan joulukonserttia. 

Nyt väsyttää. Onkohan se tää ikä? ;) No ei vaan, väsyttää, kun ei ole ollut juuri lepohetkiä ja yötkin menneet vähän liian vähillä unilla.

Paluu arkeen.

Niin se loma sitten meni. Miehellä alkoi viikko sitten työt ja tytöillä alkaa huomenna koulu. 

Tänä kesänä on ollut ihana, kun ollaan saatu lomailla pitkään koko perhe. Viime kesä oli niin ankea; säät oli mitä oli, meillä ei juuri ollut yhteistä lomaa, remontti oli meneillään ja vei yöunet ja kaikki rahat, alkuraskaus väsytti... Tänä kesänä ollaan lomailtu sitten senkin edestä. Toki vauvan ehdoilla, ja rahaa nyt ei vieläkään ole. Mutta ollaan tehty monta retkeä: ollaan käyty Korkeasaaressa, Puuhamaassa, Launeen perhepuistossa ja höyryjuna-ajelulla. Niin ja Lappeenrannassa ja Helsingissä ollaan retkeilty myös. Ainakin. 

Ollaan mökkeilty molemmilla mökeillä. Tytöillä on ollut omia reissuja ja leirejä. Se on musta hassua, että meillä on jo niin isot lapset, että niillä on omia kesälomareissuja, olkoonkin, että ne on reissuja mummilaan tai kummilaan. Ja no tietysti niitä leirejä, jotka ainakin mulla lapsuudessa oli sitä parasta kesätekemistä.

Vaikka kesä on ollut toisaalta tosi kiva, niin oon myös ollut tosi väsynyt ja ahdistunutkin. Oman perheen kanssa on ollut kiva puuhata ja retkeillä, mutta muita ihmisiä en oikein ole jaksanut, enkä itseänikään. Kaipa toi raskas kevät teki sen, että kesä on mennyt väsyneissä merkeissä. Lähestulkoon kaikki kesälle suunnitellut siivous- ja järjestämisasiat on tekemättä. Onneksi äiti pesetti meidän matot, koska en varmasti olisi saanut ainuttakaan mattoakaan vielä pestyksi, ikkunoistakaan ei tahdo läpi nähdä ja lattiat on melkoisessa tahmassa. Heinäkuun loppupuolella totesin, että nyt ei ole mitään järkeä, kun mietin elokuun menoja ja en saa nukuttua. Peruutin sitten kaikki elokuulle sovitut menot (paitsi yhtä säestyskeikkaa, koska tiedän, että ne on siellä oikeasti vähän pulassa, jos en pääse) ja vastasin kiitos ei kaikkiin, mitä en ollut vielä sopinut. Heti helpotti. 

Kovasti olin kesältä odottanut sitä, että ehtisin tehdä jotain omia juttuja. Että saisin omaa aikaa vaikka ompeluun puoli tuntia päivässä. No aika harvana päivänä se järjestyi. Mulla ei ole mitään hinkua päästä omiin menoihin kodin ulkopuolelle ilman vauvaa, mutta sitä kaipaan, että päivässä olisi joku hetki, kun voin olla velvollisuuksista vapaa ja keskittyä tekemään jotain omaa. Välillä tuntuu, että koko ajan mä olen olemassa vaan jotakuta varten: lapsia, miestä tai kotitöitä. Niitä hetkiä kaipaisin, kun voin olla olemassa itseäni varten. Ei sitä paljon tarvitsisi, mutta vähän kuitenkin. 

Melko toiveikkaalla mielellä kuitenkin ajattelen nyt alkavaa arkea. On kiva saada arki taas rullaamaan. Pahin väsymys ja ahdistus on taittunut, ja olen kohtalaisen sovussa itseni kanssa. Elän myös toivossa, että arki säännöllistää myös Poikasen rytmiä. Kyllä se tästä :)

Kymmenen vee.

Tämä ajan kuluminen on jotenkin ihan käsittämätöntä! Sekä pienemmässä mittakaavassa (miten muka voi olla kesä jo näin pitkällä ja yhteinen loma puolivälissä!?) että isommassa. Meidän Isosisko täytti muutama viikko sitten kymmenen vuotta. 

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tosiaan on JO KYMMENEN vuotta Isosiskon syntymästä. Tuntuu, kuin ihan vastikään meille olisi syntynyt ensimmäinen pikkuinen tyttö. Muistan sen hämmennyksen, että tällaistako tämä synnyttäminen oli, sen avuttomuuden, kun pieni ei osannut syödä ja itkeskeli, eikä itsellä ollut mitään keinoja. Ne äärettömän onnen tunteet, kun pieni ihminen nukahti syliin ja tuhisi siinä tyytyväisenä. Ekat hymyt, naurut, kaikki uusien asioiden oppimiset. 

Nyt meillä on jo iso esikoinen, kymmenvuotias. Monessa asiassa vielä onneksi ihan lapsi, mutta samaan aikaan kovaa vauhtia itsenäistyvä. Lähtee reippaasti itsekseen leirille, koska kyllähän sieltä kavereita saa. Käy omin päin kirjastossa ja lukee salaa liian myöhään Viisikkoja (ihan kuin äitinsä!). Yrittää luistaa kotitöistä. Vänkää ja vääntää, kun on sitä mieltä, että tietää paremmin kuin äiti. Elää kumminkin selvästi jotain tasaista vaihetta nyt, koska kauheasti ei sen kanssa tarvitse tapella. 

Isosiskon kanssa meillä on välillä ollut aika huonot välit, me ollaan selvästi monessa asiassa tosi samanlaisia ja ärsytetään toisiamme (toki vain toisen meistä kuuluisia näyttää se ärsytyksensä, mutta valitettavasti toinenkin on kova provosoitumaan). Toisaalta on hirveän kiva edes joskus päästä Isosiskon kanssa kahdestaan jonnekin, ihan vaikka vaan käydä kaupassa kahdestaan (tai no vaikka Bonarin kanssa, mutta ilman noita kahta keskimmäistä säheltäjää). Isosisko on hyvää seuraa!

Huolia se aiheuttaa toki. Kannan huolta Isosiskon kaverisuhteista, tai siis lähinnä siitä, että niitä kavereita ei oikein ole. Toivoisin niin kovin voivani säästää sen niiltä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta, joita itse olen käynyt läpi. Muutenkin huomaan, että monessa asiassa sanon Isosiskolle turhankin tiukasti, koska yritän säästää sen joltain tilanteelta, jonka olen itse kokenut jotenkin noloksi tai ahdistavaksi. Enemmän pitäisi kehua. Isosiskolla on myös paljon ahdistuksia, joista sen on vaikea saada puhuttua. Siinä on myös sellainen asia, jota toisaalta ymmärrän omien kokemusten kautta, mutta samaan aikaan olen ihan neuvoton, että mitä niille tehdä.

Usein hämmästyn sen ajattelukykyä ja taitoja. Se leipoi itse mustikkapiirakkaa synttärijuhliinsa. Mä vähän neuvoin, mutta itse se teki kaiken. Usein Isosisko tulee sanomaan, "kuule äiti, mä oon ajatellut, ja eikö niin, että..." ja taas mä saan hämmästyä, miten se on niin viisas ja iso. 

Voi ihana ja rakas Isosisko. Itsekin nelilapsisen perheen esikoisena tiedän, ettei se esikoisen asema aina ole niin herkkua. Siinä, että käy ekana läpi kaiken, on omat hyvät ja huonot puolensa. Huomiotakin pitäisi muistaa jakaa tasaisemmin. Ja kaipa ensimmäinen lapsi on tietyssä mielessä "harjoittelukappale", vaikka musta kyllä tuntuu, että yhtä lailla niitä uusia tilanteita tulee eteen pienempienkin kanssa. 

Tällä hetkellä meidän kymppivee viipottaa pihalla pipo silmillä pikkusiskonsa kanssa. Samaan aikaan jo aika iso, ja vielä meidän pieni.

Kesä! Loma!

HUH. Niin sitä selvitettiin kaikki 6 yh-viikkoa yksin neljän lapsen kanssa! Tiedän, että Suomessa on pilvin pimein yksinhuoltajia, joille elämä yksin neljän lapsen kanssa on ihan jokapäiväistä peruskauraa, ja tuntuu hassulta, että joku (eli mä) pitää meteliä siitä, että on selviytynyt jokusesta viikosta, mutta silti: hyvä minä!

Kuuteen viikkoon mahtui tosi kivoja hetkiä. Käytiin lasten kanssa sirkuksessa ja oltiin viikonloppu mun vanhemmilla, juhlittiin mun isän 60-vuotispäiviä lähemmäs 100 hengen sukulaisjoukon voimin, oli Isosiskon kaverisynttärit ja Poikasen päiväkodin kevätjuhla ja mitähän muuta. Ihania lämpöisiä kevätpäiviä, jolloin lapset puuhasivat pihalla koko iltapäivän ja illan ja minä ja Bonarikin nautittiin ulkoilmasta. Kuuteen viikkoon mahtui paljon perusarkea: lasten kiskomista aamuisin sängystä, patistelua aamutoimissa, pyykinpesua, imetystä, kitinää, päiväunia, iltatoimia, ruokakauppaa... Sitä samaahan se meidän elämä on, oli isi töissä tai kotona tai kokonaan poissa. Sitten oli myös niitä vähemmän kunniakkaita hetkiä, kun tuntui, että mistään ei tule mitään, en jaksa, huudan lapsille, en tykkää niistä yhtään, en tykkää itsestänikään yhtään, en tykkää yhtään mistään yhtään... Mutta joka tapauksessa, se pätkä on nyt eletty ja hyvä niin.

Nyt meillä on yhteistä lomaa heinäkuun loppuun asti!

Viimeisen kuukauden suurin uutinen on ehkä se, että äitienpäivän aikoihin Poikanen oppi vihdoin ja viimein syömään suoraan rinnasta ja voitiin jättää rintakumi kokonaan pois. Neljä kuukautta siinä meni, mutta lopulta me onnistuttiin. Ja oon kyllä ollut sanoin kuvaamattoman helpottunut ja iloinen siitä, että imetys nyt sujuu. Ne ensimmäiset pari kuukautta, kun imetys sattui niin paljon, että välillä jouduin imettämään särkylääkkeiden voimin, rinnat oli ihan rikki, sammas vaivasi yms, oli kyllä raskaita. Seuraavat pari kuukautta imetin rintakumin kanssa välillä enemmän ja välillä vähemmän tuskallisesti. Olin jo asennoitunut niin, että imetän rintakumin kanssa koko imetysajan, mutta kyllä on ollut i-h-a-n-a päästä siitä eroon! Siis niin paljon vaivattomampaa, kun ei tartte sen kumin kanssa sählätä, pestä sitä jatkuvasti ja etsiskellä ties mistä, kun ei se koskaan oikein tahtonut pysyä kunnolla... Yölläkin voi vaan imettää ja jatkaa unia. Ja reissussa! Siis oikeasti, tosi ihanaa!

Lapsillakin alkoi loma. Tytöt toivat kotiin tosi hyvät todistukset. Poikasen kanssa on viime aikoina ollut hankalaa. Luulen, että isoin syy on ollut se, että se ei ole saanut tarpeeksi aikuisen huomiota, kun Mies on ollut pois ja mä olen niin kiinni vauvassa (joka ei vieläkään loista päiväunien nukkumisen saralla). Poikanen on kyllä kiukutellut ja tehnyt tyhmyyksiä koko vuoden edestä. Kovasti toivon, että kesä helpottaisi tässäkin suhteessa. 

Ensimmäinen kesälomaviikko on mennyt sairastellessa. Tällä kertaa Mies oli kuumeessa neljä päivää. Ei tarttunut meihin muihin, en tiedä, olisko ollut vaan jotain stressinpurkautumiskuumetta (kun ei ollut mitään flunssan oireita tms). Mutta ekalla lomaviikolla ei yleensä saada muutenkaan mitään aikaan, eikä jakseta tehdä mitään. Jospa nyt sitten päästäis kunnolla loman makuun. Suunnitelmia ainakin on vaikka muille jakaa :)

Kevään kuulumisia meidän perheestä.

Huh, puolet Miehen kevään reissuista on takana. Ennen kesälomien koittamista on vielä 3 yh-viikkoa ja niiden välissä yksi "tavallinen" viikko. Yllättävän kivasti ja helposti meillä on mennyt nämä yh-pätkät. Tosin kyllä mä huomaan olevani tosi väsynyt, ja vielä pitäisi kuukausi jaksaa. Ihan super-hyvään kohtaan tuli tämä viikko vappuineen muineen, Miehellä oli pari ylimääräistä vapaapäivää ja ne tuli todella tarpeeseen.

Bonus on kohta neljä kuukautta. Tarttuminen sujuu jo varsin mallikkaasti, kääntyminen sen sijaan ei oikein ole vielä alkanut kiinnostaa. Imetys onnistuu edelleen vaan kumin kanssa. Kun yritän tarjota rintaa ilman kumia, niin vauva irvistelee ja katsoo mua ihan ihmeissään, että eihän nyt tällaista voi syödä! Maidottomalla ruokavaliolla olen edelleen. Viikko sitten testattiin, söin vähän jogurttia. Eipä tarvitse ihan heti testata uudestaan.

Päiväunia hän ei edelleenkään juurikaan nuku. Ehkä kerran päivässä puolen tunnin torkut ja kerran viikossa saattaa vetäistä pari tuntia. Normaalit unet Bonarille on joku 10-15 minuuttia. Voin ihan rehellisesti sanoa, että mä todella toivoisin, että se nukkuisi päiväsaikaan enemmän, varsinkin kun oon niin paljon lasten kanssa yksin. Ehtisi sekä tehdä kotitöitä että varsinkin puuhata jotain isompien lasten kanssa. Onneksi nyt on kevät, ja jos vaan sää on kuiva, niin muksut viihtyy ulkona. Mua harmittaa, kun Poikanen jää niin varjoon. Tytöillä on paljon puuhaa keskenään, mutta Poikanen haluaisi tehdä juttuja aikuisen kanssa, ja harmittaa hirveästi, kun sitä aikaa ei oikein ole antaa. Bonus on sitten usein myös aika väsynyt ja kitiseväinen. Yöt ovat olleet vaihtelevasti hyviä ja vähemmän hyviä. Jostain syystä aamuyöstä Bonuksella on usein vatsavaivoja, joten nukkumisen laita on sitten vähän niin ja näin. En tiedä, onko noi olemattomat päiväunet jostain vatsavaivoista vai mistä johtuvia myös. Ei Bonari kyllä päiväsaikaan tunnu vatsakipuiselta, mutta mistäs sitä nyt vauvoista aina tietää. 

Mutta ihan lumoavan ihana vauva Bonus on. Se on niin herttainen, kun se on vielä vähän hölmö. Ja tykkää ihan hirveästi isommista sisaruksistaan. Aina pitää hetken verran kelailla, että mikäs tämä naama on, mutta se hymy, minkä isot sisarukset (Poikanen varsinkin, koska se eniten tietysti Bonarin kanssa on) saa, on kyllä leveintä mallia. Mulle on myös iso apu siitä, että isommat lapset haluaa ja viitsii joskus viihdyttää Bonaria. En kauhean usein halua niiltä sitä pyytää, mutta usein ne itsekin ehdottavat, että voivat vähän viihdyttää vauvaa, ja mä saan sitten äkkiä laitettua tiskit koneeseen tai ruoan pöytään. 

Pipanaisen kanssa ollaan käyty lääkärissä, kun sillä on pari kuukautta jo ollut kaulassa turvonnut imusolmuke. Sitä on seurailtu ja katseltu, julkisella puolella kun ei näiden juttujen kanssa pidetä kiirettä. Nyt parin kuukauden seurailun jälkeen saatiin lähete ultraääneen, mutta ensimmäinen vapaa aika oli kesäkuulla. Musta alkoi tuntua, että mä haluan nyt vaan saada tämän asian pois päiväjärjestyksestä, ja varasin Pipanaiselle ajan yksityiselle (olis pitänyt tehdä se jo aikoja sitten!). Ensi viikolla käydään ultrassa ja verikokeissa, ja toivotaan, että asia on sitten sillä selvä...

Isosisko sai partiosta vuoden sudenpentu -diplomin. Ihanaa, että just Isosisko! Se kaipaa mun mielestä vähän kannustusta ja just tuollaisia hyviä juttuja. Siitä on ollut taas yhtä ja toista huolta, mutta niistä en halua täällä sen enempää avautua. 

Mä olen tosiaan ollut ajoittain aika väsynyt. Sekä unenpuute-väsynyt, että uuvuksissa. Välillä väsyttää se, että koko ajan pitää ennakoida seuraavaa hommaa (siis tyyliin aamupäivällä pestä perunat iltapäiväruokaa varten, koska Bonarilla ei vieläkään ole päivärytmiä, ja siitä ei tiedä, missä välissä ne perunat saa muuten pestyä) ja muutenkin se, että koko ajan on olemassa vaan muita varten. Kyllä mä odotan sitä, että voin jättää Bonuksen hetkeksi hoitoon ja saada vähän aikaa olla ihan vaan minä. Enkä äiti, vaimo tai kotityökone. Vaikka tää vauva-aika onkin ihanaa ja ihan parasta.

No, kuukausi vielä pitäisi jaksaa. Sitten alkaa kesäloma ja Mieskin on kotona. Ehkä sitten ehdin vähän jotain omaakin tehdä.

Nyrkki suuhun.

Voi tuota ihanaa Bonaria! Sitä luulisi, että neljännen lapsen kohdalla ei ihan jokainen kehitysvaihe jaksaisi hirveästi ihastuttaa. Mutta kylläpä vaan kuulkaa jaksaa!

Bonus löysi viime viikolla kätensä. Nyt ihan ykkössuosikkipuuhaa on nyrkin tunkeminen suuhun. Kovasti myös yrittää jo tarttua esineisiin, mutta ihan ei vielä silmä-käsi-koordinaatio toimi, eikä kaveri myöskään ole ymmärtänyt, että tarttumisessa auttaisi, kun avaa nyrkin. Joten nyrkkejä heilutellaan ahkerasti erilaisten esineiden lähettyvillä :)

Samalla Bonus on innostunut tuijottamaan leluja. Etenkin helistimet, joissa on hymyilevä naama, ovat suuressa suosiossa. Tuntuu hassulta, kun toinen jaksaa ihan tosissaan tuijottaa parikymmentä minuuttia jotain helistintä. Ja tietysti hymyillä sille, jutella, heilutella nyrkkejään ja kuten vauvoilla on tapana, sätkiä ja potkia koko ruumiinsa voimalla.

Miehellä alkoi parin viikon yllätysloma. Sen joku ylempi esimies soitti viime viikolla, että Miehellä on useamman vuoden takaa 9 pitämätöntä lomapäivää, ja ne pitää nyt käyttää ennen huhtikuun loppua. Joten nyt Mies on sitten kaksi viikkoa lomalla. Tämän vuoden teema Miehen vapaiden suhteen on selvästi ollut se, että kun Mies on vapaalla, niin meillä sairastetaan. Tällä kertaa kaikki isommat lapset on ollu oksennustaudissa ja mä parhaillaan kuumeessa. Toivottavasti menee pääsiäiseksi ohi, meidän kun olis tarkoitus mennä mun vanhemmille pääsiäisenä. 

Yllätysloman jälkeen alkaakin Miehellä kevään reissuputki. Kahdeksasta viikosta 6 on reissuviikkoja, joskin onneksi joka viikko se ei ole kokonaan pois. En odota innolla, mutta minkäs teet. Toivotaan, että huhti-toukokuussa meillä ei kukaan sairastu, eikä tule muita yllättäviä tapahtumia...

Kirjoja, kirjoja

Viime lokakuussa luin:

Kristine Barnett: Ihmeellinen mieli -poikani tarina

Tositarina autistisesta pojasta, jonka ei pitänyt edes oppia lukemaan, mutta joka osoittautuikin matemaattiseksi huippulahjakkuudeksi. Tosi kiinnostava ja koskettavakin kirja. Hieman ärsytti, kun kirjailija antoi ymmärtää, että kaikki autistit ovat piileviä lahjakkuuksia ja että hän on lähipiirinsä kanssa kehitellyt suunnilleen maailmaa mullistavan tavan saada nämä lahjakkuudet esiin... Kirjassa oli muutenkin jonkin verran sellaista "amerikkalaista liioittelua", mutta kokonaisuutena todella mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Kirjailijan vanhempien rakkaustarina, tarina siitä, kuinka kaksi keskitysleireiltä selvinnyttä ja Ruotsiin muuttanutta päätyvät yhteen. En oikein pitänyt päähenkilöistä, mutta tarina oli koskettava, ja tietysti kun tiesi sen olevan tosi (tai toteen pohjautuva, en nyt enää muista), niin se lisäsi kiinnostavuutta. Tykkäsin tästäkin.

Helen Fielding: Bridget Jones -vauvapäiväkirja

Huono. Ihan hirveän älyttömän huono. Eka Bridget Jones oli hyvä, ja siitä on menty tasaisesti alamäkeä. Sain tän elokuvan siskolta lahjaksi, ja elokuvaa näkemättä jo tiesin, että kerrankin elokuva on kirjaa parempi. Ja olihan se, vaikkei sitä elokuvaakaan tarvitse kahta kertaa katsoa. Juoni lyhyesti: Bridget tulee raskaaksi, eikä tiedä onko isä Mark vai se toinen tyyppi, jonka kanssa Bridget on heilastellut (Daniel? En muista nimeä juuri nyt). Seuraa kirjan verran epäuskottavaa sekoilua, lopulta vauva syntyy ja isäkin selviää.

Simona Ahrnstedt: Unelmia & yllätyksiä

Luin tän jo toiseen kertaan. Miksi, sitä en tiedä. Historiallista romantiikka-seksi-hömppää, sopii hyvin niihin hetkiin, kun sellaista kaipaa.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Todellakin suosittelen ihan joka ikistä lukemaan! Jos ikinä aiot lukea yhden tavaraan ja järjestämiseen liittyvän kirjan, lue tämä! (No, mulla on vielä Jenni Sarraksen Tavarataidot lukematta, mutta luulen sen yltävän samalle tasolle. Eli ehkä kannattaa lukea kaksi tavaraan ja järjestämiseen liittyvää kirjaa). Ihanasti tavaran, järjestämisen, tavaran keräämisen ynnä muun historiaa, psykologiaa ja muuta sellaista yhdistettynä järkeviin karsimis- ja järjestämisvinkkeihin. Eikä yhtään syyllistävä teos, eikä myöskään sellaista "tässä on ainut oikea tapa toimia" -asennetta, jota mä karsastan. Eli joo, aivan loistava opus!

Hei maailma!

Voi tuota meidän Bonusta. Se on niin ihana ja suloinen.

Pari viikkoa sitten, 2-kuukautispäivän kynnyksellä Bonus jotenkin yhtäkkiä havahtui ihan uudella tavalla tähän maailmaan. Oli se aiemminkin ollut kiinnostunut ihmisistä ja hymyillyt ja seurustellut mielellään, kun jonkun naama oli sen näkökenttään tullut, mutta nyt se muuttui jotenkin paljon aktiivisemmaksi itse katselemaan ja ottamaan kontaktia. Aiemmin ei lattialla makoilu kiinnostanut ollenkaan, mutta nyt se jaksaa siinäkin vähän pötkötellä ja katsella ympärilleen. Sitterissä roikkuvat hahmot (apina ja joku papukaija taitaa siinä olla) on ihan super-mielenkiintoisia, ja niitä voidaan hämmästellä vaikka kuinka kauan. Erilaisiin ääniin reagoi selvästi aktiivisemmin kuin aiemmin. Ja siis ylipäätään kaikki kiinnostaa.

Tämän yhtäkkisen maailmaan havahtumisen myötä unet meni joksikin aikaa ihan sekaisin. Varsinkaan päivällä Bonus ei oikein ole saanut nukuttua, tuntuu, että on jotenkin koko ajan valmiina heräämään havainnoimaan kaikkea. Pienikin risaus saa toisen hereille. Öisin hän on kyllä nukkunut pidempiä pätkiä -tai no, yhden pidemmän pätkän, joka on yleensä ollut 5-6 tuntia. Harmillisesti useina öinä Bonus on sitten sen yhden pätkän jälkeen ollutkin sitä mieltä, että on aamu (mun mielestä aamu EI ole kolmelta, neljältä eikä vielä viideltäkään!). Mutta on meillä saatu nukuttuakin. Päiväunet on tosiaan ollu ihan silppua useimpina päivinä, kantoliinassa saattaa nukkua pari tuntia, mutta muuten puolikin tuntia on jo "pitkät unet". Muistan, että Poikasella oli samanlainen vaihe suunnilleen saman ikäisenä. 

Poikasen kanssa ollaan pari kertaa käyty toimintaterapiassa. Sillä ei siis vielä viisivuotiaanakaan ole kätisyys vakiintunut, ja nyt vuoden jonotuksen jälkeen päästiin toimintaterapiaan sitä asiaa selvittelemään. Poikanen on ollut terapiasta ihan innoissaan ja uskaltanut hienosti olla toimintaterapeutin kanssa kahdestaan puuhailemassa. Yksi kerta on vielä jäljellä ja sitten sellainen palautekerta ilman Poikasta, jossa mä oletettavasti saan jotain ohjeita jatkosta. 

Tyttöjen kanssa ollaan rampattu oikomishoidoissa. Laskin, että meillä on maalis-huhtikuussa yhteensä 11 erilaista lasten neuvolaa, lääkäriä, toimintaterapiaa tai hammashoitoa. Useimmat näistä tuolla lähikaupungissa. Onneksi en ole töissä, olisi aikamoista yrittää sovitella näitä kaikkia menoja, ja varmaan joutuisin paljon ottamaan palkatonta. Mutta ei siinä, olen kyllä kiitollinen veronmaksaja!

Tämmöistä tänne. Vähän harmittaa, kun ei oikein ollenkaan ole sitä kuuluisaa omaa aikaa. En mä sitä muuten kaipaa, mutta olisi kiva joskus ehtiä hetkeksi istahtaa ompelukoneen ääreen. Mutta onneksi tässä neljännen lapsen kohdalla tietää, että nopeasti tämäkin aika menee ohi (liian nopeasti!) ja omaa aikaakin vielä tulee. Oikeastaan mä en sitä muuten kaipaisi, mutta olisi muutama ompelutyö, jolla on deadline. 

Jaahas, sängyssä alkoi ähinä. Taidetaan kohta kaivata äitiä :)

Kastajaiskuulumiset

Meillä oli pari viikkoa sitten Bonuksen kastajaiset. Päädyttiin tällä kertaa pitämään kastetilaisuuden lisäksi myös juhla seurakuntatalolla, mikä oli hyvä ratkaisu. Vieraita oli kuitenkin oma väki mukaan lukien lähes 40 (joista melkein puolet lapsia ikähaitarilla 0-9v), joten ei me oikein oltais edes meille mahduttu. Ruoat ja muut tarjottavat tehtiin itse, mutta tosi paljon valmisteluita helpotti se, että kotia ei tarvinnut siivota.

Tehtiin karjalanpaistia ja leivonnaisia etukäteen pakastimeen, ja mun äiti teki salaatin ja pullaa. Ennen kastajaispäivää piti "vain" savustaa lohia, kuoria 10kg säkillinen perunoita, tehdä kaksi isoa täytekakkua... Olihan sitä hommaa siinäkin, mutta ei liikaa. Ja onneksi kastajaispäivä osui meidän hiihtolomaviikon lauantaiksi ja Mies oli sen viikon lomalla, joten ehdittiin hyvin. 

Kastajaiset meni ihan kivasti. Yksi mun ihana työkaveri tuli hoitamaan keittiöhommaa ja hoitikin sen ihan super tehokkaasti ja hyvin. Bonari vähän kitisi kasteen aikana, mutta rauhoittui sitten kyllä. Lapset valtasivat etummaisen penkkirivin, mutta ei mennyt ihan täydeksi riehumiseksi. Täydeksi riehumiseksi meni sitten vasta myöhemmin, kun se ei enää haitannut. Ruoat olivat hyviä, leipomukset olivat hyviä, mikään ei loppunut kesken, ja tunnelma oli mukava. 

Nimikin saatiin päätettyä kastajaisia edeltävänä päivänä. Tai no, etunimi meillä on ollut käytössä jo pitkään. Mä haluan tehdä eron siihen, että kastajaiset ei ole nimenantojuhla, vaan juhla, jossa lapsi otetaan Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi. Mutta kolmatta nimeä mä mietin kauan ja hartaasti, ja lopulta kun mun isä (joka siis kastoi Bonarin) laittoi viestin, että laitanko sille nimen ja kummit tiedoksi, niin totesin, että kai se nyt sitten pitää päättää... Hyvä nimi tuli.

Muuten meillä elämä on aika lailla entisellä mallillaan. Imetys on edelleen ihan jäätävän kivuliasta, enkä enää tiedä, mitä sille voisi tehdä. Rukoilla kai vaan. Edelleen mä kuitenkin imetän, rintakumin kanssa, kun ei tässä muutakaan voi. Aika epätoivoinen olo on ja kieltämättä tää imetyksen takkuaminen ahdistaa ja masentaa. Bonus on kuitenkin ihana vauva, ei turhia kitise ja hereillä ollessaan on yleensä hyvällä tuulella ja hymyileväinen. Tai no, nyt on kolmatta päivää oikea Herra Kitinä, mutta toivon kovasti, että tämä on rotavirusrokotteesta johtuvaa tai muuta ohimenevää...

Muutama lukuvinkki

Jatketaanpa taas luettujen kirjojen jonon purkua. Nyt ollaan jo elo-syyskuussa. :D

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Tositapahtumiine perustuva kirja kertoo vankilaan murhista tuomitun Gracen tarinaa. Mahtoiko Grace olla syyllinen vai syytön? Pidin kirjassa kovasti Gracen tarinasta. Se oli kivasti kirjoitettu ja kiinnostava. Gracea tutkineen tohtorin tarina sen sijaan oli aika plääh. Jännästi siis samaan aikaan tosi hyvä ja aika tylsä kirja. Kiinnostavaa oli myös kirjan lopussa (vai alussa? En muista) faktat tositapahtumista.

Jens Andersen: Astrid Lindgren -Tämä päivä, yksi elämä

Astrid Lindgrenin elämäkerta. Astrid Lindgren eli kiinnostavan elämän ja Andersen osasi myös kirjoittaa siitä kiinnostavasti. Ehdottomasti suosittelen, vaikka et Astrid Lindgrenin kirjojen suuri ystävä olisikaan!

Tim Dowling: Kuinka minusta tuli hyvä aviomies

Viihdyttävästi kirjoitettu kirja, jonkinlainen yhdistelmä elämäkertaa ja elämäntaito-opasta (jota osuutta ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti). Ihan hauska oli lukea, lue sinäkin.

Katarina Baer: He olivat natseja

Kirjailijan isovanhempien elämäntarina, jonka kirjoittaminen muistaakseni lähti liikkeelle siitä, että kirjailija oli ymmärtänyt isovanhempiensa olleen natseja, ja hän halusi selvittää, miksi. Tai jotain sinne päin. Ehkä mä olen osani toista maailmansotaa ja natsi-Saksaa lukenut, koska ei kauheasti kuitenkaan kiinnostanut. Sangen perusteellisesti kirjoitettu kyllä, ja arvostan omien juurten penkomista silloinkin, kun sieltä ei suuria sankaritekoja välttämättä löydy. Ja toki ihmisten elämäntarinat aina ovat mielenkiintoisia.

Kirjavinkkejä talveen

Vai voiko otsikoida "kirjavinkkejä talveen", kun nämä on luettu heinäkuussa?

Judith Lennox: Lasiin kirjoitettu

Yhteen aikaan luin kaikki Judith Lennoxin kirjat. Silloin ostinkin itselleni pari. Nyt totesin, että on aika hankkiutua niistä eroon. Tämä Lasiin kirjoitettu on minun mielestäni ehkä Lennoxin kirjoista paras. Ei niin ankea kuin muut. Suosittelen.

Judith Lennox: Taivaanranta tummuu

Sitten vähän ankeampi Lennox. Ei huono tämäkään, mutta aika ankea. Jos ei rassaa se, että päähenkilöt ovat enimmäkseen hyvin inhimillisiä (lue: toimivat hölmösti, eivätkä ole ihmeen kivoja tyyppejä), niin anna mennä. 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Hömppäkirja naisesta, joka joutuu äitinsä kuoleman jälkeen tavoittelemaan nuoruuden unelmiaan. Ihan kiva lukeminen oli, mutta vähän jäi vaivaamaan, kun kirjan lopussa ei kerrottu, saiko päähenkilö perinnön vai ei. Pisteitä siitä, että vaikka oli kevyttä lukemista, niin heti ekalta sivulta ei arvannut, kenen kanssa päähenkilö pariutuu.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Takakansiteksti houkutti: Rachel matkustaa junalla joka päivä ja seuraa junan ikkunasta tuntemattoman pariskunnan elämää. Sitten alkaa tapahtua... Odotin suuria. Alku oli vähän tylsä, enkä oikein pitänyt päähenkilöstäkään. Mietin, kannattaako kirjaa edes lukea loppuun, mutta kannatti! Tätä voin kyllä suositella muillekin. Tarina oli kivasti rakennettu, eikä lopulta mikään ollut sitä, miltä näytti. Kannattaa ehdottomasti lukea!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tykkäsin ja en tykännyt. Eipä muuta.

Anne Tyler: Jää hyvästi

Anne Tyler on ehdottomasti yksi mun lempparikirjailijoista, ja tämä Jää hyvästi nousi kyllä kertaheitolla yhdeksi lemppari-Tylereistä! Tarina kertoo miehestä, joka yllättäen menettää vaimonsa. Kirja kuvaa hienosti kaikkea sitä, mitä kuvittelisin, että surutyö voi sisältää. Samalla pikku hiljaa avautuu päähenkilöiden parisuhteesta yhtä ja toista myös lukijalle. Ja loppuratkaisusta tykkäsin erityisesti. Tämä oli oikeasti tosi hyvä. Erityisen.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Moneen otteeseen luin tästä suosituksia, ja lopulta sain kirjan luettua. Ehkä mulla oli liian kovat odotukset, koska eipä tämä nyt niin ihmeellinen ollut. Kirjoitustyyli oli kyllä hauska, ja puoliväliin tai vähän ylikin tykkäsin kirjasta tosi paljon. Mutta loppua kohden se jotenkin vähän latistui. Ihan ok luettava, mutta ei missään nimessä suuri elämys. 

Yhteenvetona heinäkuun lukemisista sanoisin, että jos kaipaat pientä jännitystä, lue tuo Hawkins. Jos kaipaat hömppää, lue Spielman. Mitä ikinä kaipaatkin, lue tuo Tyler. Se oli vaan niin loistava.

Vauvamietteitä

Sain taas kiinnostavan kommentin. Niin kiinnostavan, että ajattelin purkaa ajatuksia ihan postauksessa, enkä vain kommenttiboksissa. 

Jos jaksat ja ehdit, niin minulla olisi muutama kysymys mielen päällä.
-Minunkin esikoinen syntynyt 2008. Onko nyt raskaampaa olla äiti iän puolesta, kymmenen vuotta vanhempana? 

Ensimmäiseen kysymykseen osaan ehkä vastata paremmin sitten, kun Mies tämän viikon jälkeen palaa töihin ja en saa enää nukkua päiväunia. Toistaiseksi ei tunnu raskaammalta, mutta toisaalta toistaiseksi vauva on nukkunut ihan kohtalaisen hyvin öitä, ja mä olen tosiaan voinut nukkua myös päiväunia ainakin niinä päivinä, kun lapsi ei ole kovasti kitissyt. 

Tällä hetkellä tuntuu oikeastaan helpommalta olla äiti, kun on jo kokemusta aiemmista lapsista. Tietää, että moni vaihe on tosiaan vaan vaihe. Ja myös se, että isommat lapset on jo niin isoja, etteivät tarvitse apua perusjutuissa (syömisessä, vessa-asioissa jne), helpottaa, jos vertaan Pipanaisen ja Poikasen vauva-aikoihin. Mutta iän puolesta tosiaan en oikein osaa sanoa. Mä olen aina ollut huono kestämään valvomista.

 -Miltä tuntuu kun vastaanottaa taas uuden persoonan perheeseen, onko se uusi tyyppi taas jotenkin ihan erilainen?

Uuden perheenjäsenen saapuminen perheeseen on tietysti aina iso juttu. Ekat päivät ja viikot on vähän hämmentynyt ja avutonkin olo, kun tutustutaan ja katsellaan, millainen tyyppi meille tällä kertaa muutti. Meillä on kaikki lapset olleet tosi saman näköisiä keskenään vastasyntyneinä, joten tavallaan on hassusti tuttu olo, ja sitten kuitenkin on ihan uusi ihminen tässä. Sekin on jännä, miten sitä on ehtinyt melkein sen 9kk totuttautua ajatukseen uudesta vauvasta, ja silti vauvan syntymä on aina jonkinasteinen järkytys. Että tässä se nyt on ja keikautti kerralla taas elämän ja arjen uusiksi. 

Nyt, kun vauvalla on ikää kohta kolme viikkoa, on jo ehtinyt oma pää asettua sen verran, että pahin tunnemylläkkä on ohi ja vauvakin tuntuu jo tutulta. Isommille lapsille vauvan tulo on tietysti myös ollut iso muutos. Tytöt eivät juuri ole reagoineet vauvan tuloon, eikä se niiden elämää tietysti samalla lailla olekaan muuttanut. Poikanen on ollut kovasti äidin poika ja aika kiinni mussa, ja tietysti kuopuksen asemasta luopuminen otti vähän koville. Toisaalta Poikanen on jo niin iso, että se ymmärtää ja osaa odottaa vuoroaan jne. Kaiken kaikkiaan musta tuntuu, että nyt meidän perhe on jo aika hyvin sopeutunut, eikä tässä oikein enää osaisi olla ilman vauvaa. 

-Onko vauvan olemus yhtä jännittävä kuin ennenkin, tai katsooko sitä eri tavalla kuin ennen? Mä jotenkin muistan kuinka ihmeellistä se oli, se vauva kippurajalkoineen ja reflekseineen.  

Miehen kanssa just todettiin, että ensimmäisen ja neljännen lapsen saamisessa on yksi iso ero: ensimmäinen lapsi on kaikkien mielestä ihmeellinen, neljäs on ihmeellinen vain vanhempien mielestä. Se on aika karuakin. Kun Isosisko syntyi, niin meillä kävi tosi paljon väkeä vauvaa katsomassa, vauva sai lahjoja ja postissa tuli kortteja. Pipanaisen syntymä ei ollut enää niin suuri uutinen, mutta silloinkin vielä kortteja, lahjoja ja kyläilijöitä riitti. Poikasen syntymän jälkeen taisi vauvaa käydä katsomassa isovanhemmat ja mun sisarukset, muutama kortti näyttää olevan Poikasenkin muistolaatikkoon säilöttynä. Neljännen lapsen syntymä ei ilmeisesti enää ole suurikaan uutinen. Bonusta on käyny katsomassa molemmat isovanhemmat. Mun siskon perhe olisi tullut, mutta me oltiin kipeinä. Muistojen laatikkoon ei ole tullut säilöttäväksi kortin korttia. 

Mutta meille vanhemmille neljäs lapsi on ihan yhtä ihmeellinen ja ihana kuin aiemmat kolmekin. Ei se pienen vauvan viehätys katoa minnekään, vaikka niitä olisi monta. Toki se on erilaista kuin ensimmäisen kanssa, jolloin kaikki oli uutta. Nyt tietää jo aika paljon, mitä odottaa. Mutta edelleen rinnalle nukahtanut vauva, refleksihymyt, hassut ilmeet, sinne tänne huitovat kädet ja kaikki se pienen vauvan omalaatuisuus on jännittävää, kiehtovaa ja ihmeellistä. Mä olen onnellinen, että me saadaan kokea vielä kerran nämä ainutlaatuiset ekat viikot. 

Tänään on ollut huutopäivä. Tämäkin postaus on kirjoitettu vissiin kuudessa osassa (ja on siitä syystä varmaan aika sekava ja poukkoileva). Lapsi on nukkunut kymmenen minuutin pätkissä, mieluiten sylissä. Nyt huutaa isänsä sylissä, että mä saan syödä iltapalaa. Että ei nää ainutlaatuiset ekat viikot kyllä mitään pelkkää hupia ole...

ps. Söin pitsaa. Lapsi huusi koko seuraavan aamupäivän. Kokeillaan nyt täysin maidotonta ruokavaliota äidille. Imetys edelleen ihan hirveää tuskaa. Lääkkeet sammakseen saatu, jospa ne auttaisivat. Sitä en kyllä tiedä, mikä tuohon katastrofaalisen huonoon imuotteeseen auttaisi. Bonari kulkee myös lempinimellä Pikku Piraija, joka ehkä kertoo kaiken tarvittavan siitä "rauhallisesta hamuilusta", jota pienten vauvojen tulisi oppaiden mukaan rinnalla harrastaa.