Paluu arkeen.

Niin se loma sitten meni. Miehellä alkoi viikko sitten työt ja tytöillä alkaa huomenna koulu. 

Tänä kesänä on ollut ihana, kun ollaan saatu lomailla pitkään koko perhe. Viime kesä oli niin ankea; säät oli mitä oli, meillä ei juuri ollut yhteistä lomaa, remontti oli meneillään ja vei yöunet ja kaikki rahat, alkuraskaus väsytti... Tänä kesänä ollaan lomailtu sitten senkin edestä. Toki vauvan ehdoilla, ja rahaa nyt ei vieläkään ole. Mutta ollaan tehty monta retkeä: ollaan käyty Korkeasaaressa, Puuhamaassa, Launeen perhepuistossa ja höyryjuna-ajelulla. Niin ja Lappeenrannassa ja Helsingissä ollaan retkeilty myös. Ainakin. 

Ollaan mökkeilty molemmilla mökeillä. Tytöillä on ollut omia reissuja ja leirejä. Se on musta hassua, että meillä on jo niin isot lapset, että niillä on omia kesälomareissuja, olkoonkin, että ne on reissuja mummilaan tai kummilaan. Ja no tietysti niitä leirejä, jotka ainakin mulla lapsuudessa oli sitä parasta kesätekemistä.

Vaikka kesä on ollut toisaalta tosi kiva, niin oon myös ollut tosi väsynyt ja ahdistunutkin. Oman perheen kanssa on ollut kiva puuhata ja retkeillä, mutta muita ihmisiä en oikein ole jaksanut, enkä itseänikään. Kaipa toi raskas kevät teki sen, että kesä on mennyt väsyneissä merkeissä. Lähestulkoon kaikki kesälle suunnitellut siivous- ja järjestämisasiat on tekemättä. Onneksi äiti pesetti meidän matot, koska en varmasti olisi saanut ainuttakaan mattoakaan vielä pestyksi, ikkunoistakaan ei tahdo läpi nähdä ja lattiat on melkoisessa tahmassa. Heinäkuun loppupuolella totesin, että nyt ei ole mitään järkeä, kun mietin elokuun menoja ja en saa nukuttua. Peruutin sitten kaikki elokuulle sovitut menot (paitsi yhtä säestyskeikkaa, koska tiedän, että ne on siellä oikeasti vähän pulassa, jos en pääse) ja vastasin kiitos ei kaikkiin, mitä en ollut vielä sopinut. Heti helpotti. 

Kovasti olin kesältä odottanut sitä, että ehtisin tehdä jotain omia juttuja. Että saisin omaa aikaa vaikka ompeluun puoli tuntia päivässä. No aika harvana päivänä se järjestyi. Mulla ei ole mitään hinkua päästä omiin menoihin kodin ulkopuolelle ilman vauvaa, mutta sitä kaipaan, että päivässä olisi joku hetki, kun voin olla velvollisuuksista vapaa ja keskittyä tekemään jotain omaa. Välillä tuntuu, että koko ajan mä olen olemassa vaan jotakuta varten: lapsia, miestä tai kotitöitä. Niitä hetkiä kaipaisin, kun voin olla olemassa itseäni varten. Ei sitä paljon tarvitsisi, mutta vähän kuitenkin. 

Melko toiveikkaalla mielellä kuitenkin ajattelen nyt alkavaa arkea. On kiva saada arki taas rullaamaan. Pahin väsymys ja ahdistus on taittunut, ja olen kohtalaisen sovussa itseni kanssa. Elän myös toivossa, että arki säännöllistää myös Poikasen rytmiä. Kyllä se tästä :)