Puutteita kuullun ymmärtämisessä

Isosisko: "Äiti, miksi sinä olet mennyt isin kanssa naimisiin? Miksi et ole mennyt jonkun muun kanssa? X:n kanssa vaikka?"

Minä: "No siinä kävi kuule niin, että aika nuorina me isin kanssa tutustuttiin toisiimme, ja sitten me rakastuttiin ja haluttiin olla aina yhdessä ja mentiin naimisiin."

Pipanainen: "Mutta etkö sä yhtään lakasta X:ää? Etkö yhtään ollenkaan?"

Isosisko: "Mä kyllä lakastan, kun se on niin kiva!"

Minä: "Ihmisiä voi rakastaa eri tavalla. Mä rakastan teitäkin eri tavalla kuin isiä. Ja X on meille tosi tärkeä ja rakas ystävä. Mä tykkään viettää aikaa sen kanssa, jutella ja kaikkea, mutta en mä rakasta sitä niin kuin isiä, että mä haluisin sen kanssa suukotella ja asua yhdessä ja saada vauvoja."

Pipanainen: "Isi, isi! Äiti haluaa suukotella X:n kanssa!"

No justiinsa joo.

Viime viikkojen kuulumisia

Oi voi, taas on niin pitkä aika edellisestä kerrasta, ja paljon tapahtunut, että en tiedä, mistä aloittaisin ja mihin lopettaisin :)

Yritetäänpä tiivistettyä versiota melkein kaikesta tapahtuneesta. 

Ne yöimetykset tosiaan lopetettiin. Tai no, melkein lopetettiin. Useimpina öinä en enää imetä, mutta esim. nyt kun oltiin reissuilla ja nukuttiin koko perhe samassa huoneessa, niin imetin yöllä ihan koko perheen nukkumisrauhan takia. Muuten imetys on nyt jatkunut päiväsaikaan n. 3-4 imetystä päivässä. Poikanen ei mitenkään hirmu paljon kaipaa maitoa, tai pärjäisi varmasti ilmankin, mutta kyllä se väsyneenä sitä haluaa, ja ilahtuu aina hirmuisesti, kun kysyn, että ottaisko se pikkuisen maitoa.

Yöimetysten loputtua koitti sellainen jännittävä tapahtuma, että Mies meni kaikkien lasten kanssa yöksi vanhemmilleen ja mä sain olla melko tarkalleen vuorokauden verran yksin kotona. Oli mahtavan kivaa, omituista, hiljaista ja loppuvaiheessa myös aika hankalaa, kun vuorokauden imettämättömyyden jälkeen oli rinnat melkoisen täynnä maitoa ja kipeät. Mutta hyvin oli mennyt Poikasellakin mummilassa yökyläily, mikä oli kiva juttu!

Viime viikko oli Miehellä melkoinen. Sillä oli normaali työviikko ja sitten siihen päälle vielä töitä yhtäjaksoisesti lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan. Mutta siitäpä kertyikin sitten sen verran mukavasti ylityövapaita, että Mies sai koko tämän viikon vapaaksi. Me käytiin Tampereella parin päivän reissulla. Oli enimmäkseen mukava reissu, vaikka lapset (nuo isommat) käyttäytyivät kyllä tavallista huonommin. Esim. Pipanainen sai ravintolassa oikein kunnon raivarin ja yritti kaataa pöydän... Mutta kaipa lapsille hyvä mieli kuitenkin jäi, ja lasten takia tuo reissu tehtiinkin. Nyt vähän hirvittää ajatella tän kuun budjettia, mutta onneksi s-tilillä on bonuksia vaikka parin kuukauden ruokiin :)

Tampereelta tultua oltiin vaan yksi yönseutu kotona ja lähdettiin taas. Mun sisko sai vajaa pari viikkoa sitten pienen tytön (joka olikin melkoinen yllätys, kun lapsi oli ultrassa näyttänyt pojalta). Me lähdettiin nyt sitten perjantaina lasten tuoreinta serkkua katsomaan. Lapsi oli pieni, ihana ja suloinen, ja mulla taitaa sittenkin olla vähän vauvakuume. Tytöt oli tietysti ihan tohkeissaan, ei niinkään uudesta vauvasta, vaan isompien serkkujen kanssa leikkimisestä. Poikaselle kyläily oli vähän traumaattisempi. Ensin se onnistui kiskomaan päälleen yhden mun siskon kukista (onneksi kukka ei tainnut kuolla, eikä Poikanenkaan saanut vammoja, multaa vaan oli joka puolella), sitten se säikähti imuria, ja kaiken huipuksi mun sisko leikkasi sen tukan. Tai no, vähän se hiustenleikkuu jäi vaiheeseen, kun Poikasen mielestä se oli niin kamalaa, mutta ihan hyvältä tuo mun mielestä näyttää.

Koska pikkuvauvaperheeseen ei viitsi yöksi jäädä, ja siskon perhe asuu meiltä kolmen tunnin ajomatkan päässä, oltiin sovittu yhden ystävän (Isosiskon kummisedän) kanssa (asuu melko lähellä siskonperhettä), että mennään viikonlopuksi sille kylään. Joten perjantai-iltana sitten ajeltiin sinne. Mä kävin Pipanaisen kanssa lauantaina moikkaamassa Pipanaisen kummitätiä, ja Isosisko sai sitten viettää aikaa oman kummisetänsä kanssa. Oli kyllä taas ihan hirmu kivaa ja leppoisaa. Arvostan J:tä suuresti, että se ihan oikeasti haluaa koko meidän meluisan joukon luokseen, ja ottaa ihan tyynesti kaikki Poikasen kaapintyhjennysoperaatiot ja muut. Ja se on älyttömän hyvä lasten kanssa! 

Meillä kaikilla oli siis mukavaa. Lapset nautti aikuishuomiosta, ja aikuiset nautti myös mitä parhaimmasta seurasta. Nyt on (omasta syystä) vähäisiksi jääneistä yöunista huolimatta mukava olo :)

Niin ja vielä yksi suuri uutinen on kertomatta: Isosiskolta lähti viikko sitten ensimmäinen hammas! Oltiin välipalalla banaania syömässä, ja välipalan jälkeen Isosisko meni meidän sängylle itkeskelemään. Se ei suostunut kertomaan, mikä sillä on, mutta lopulta sanoi, että voisi kertoa Pipanaiselle. Isosisko oli säikähtänyt hampaan irtoamista, kun se ei ollut ollenkaan huomannut sen heiluvan. Alahammas oli kyseessä, ja mietin, että kun Isosiskolla on tosi pieni suu ja hampaat vieläkin tiukassa rivissä (voi itku, mitkä oikomishoidot on edessä!), niin voisikohan olla niin, että se hammas ei ole juurikaan päässyt heilumaan, kun viereiset hampaat on pitäny sitä paikallaan? No, joka tapauksessa, alkujärkytyksestä selvittyä Isosisko oli oikein innoissaan ja ylpeä hampaan irtoamisesta. Se oli käynyt viemässä hampaan roskiin, ja mun piti sitten se kaivella sieltä todisteeksi. Lupasin, että syödään koko perhe jäätelöä tämän suuren tapahtuman kunniaksi, ja Isosisko osasi myös tulla kyselemään hammasrahan perään :)

Että sellaista kuuluu meille.

Erään iltapuuron tarina.

Olin Poikasen kanssa kahdestaan kotona (Mies tyttöjen kanssa vesipeuhussa).

Aloin keitellä Poikaselle iltapuuroa. Lapsi vaikutti kovasti aktiiviselta (kuten tavallista), joten avasin yhden keittiötarvikelaatikon sille tutkittavaksi ja laitoin ruokakaapin lukkoon, jottei hän keksisi levitellä riisejä ja muita pitkin lattiaa. Ruokakaapin lukko onkin yksi niitä harvoja lapsilukkoja, jotka Poikasta pidättelee, ehkä siitä syystä, että se on hakanen miltei parin metrin korkeudella.

Puuro mikroon. Poikanen meni pakastimelle. Otin sen pakastimelta pois. Ei pahoittanut mieltään, vaan jatkoi ikkunan alle, missä alkoi kurkotella ikkunalaudalla olevia kukkia (miten se mokoma voi ylettää jo niihinkin?). Hain Poikasen pois. Sillä välillä puuro kiehui ihan huolella yli, pitkin mikron aluslautasta, sen alle ja pitkin mikron pohjaa. Puurolautanen sisältöineen pöydälle. Mikron pesu. Sillä välin Poikanen ensin nyhti parista kukasta paloja irti ja sitten kurkotteli lautasen pöydältä lattialle puuroineen päivineen (miten se mokoma voi ylettää jo ruokapöydän puoliväliin?). 

Siivosin sotkut ja hain kaapista kaupan valmispuolukkapuuron.

Yöimetysten loppu.

Meillä on ollut kiva viikko.

Keskiviikkona kävi Pipanaisen kummitäti A kylässä. Oli kiva tavata, kuten aina. Tytötkin olivat ihan tohkeissaan (niiden on hyvin vaikea ymmärtää, että kaikki aikuisvieraat ei tule meille ihan vaan asiakseen lasten kanssa leikkimään). Ja sitten kun tytöt saivat vielä A:lta Israelin-tuliaisina saippuakuplapyssyt, niin tietysti olivat vielä tuplasti enemän innoissaan :)

Olikin ihana kevätpäivä! Puuhailtiin aika pitkään pihalla (kuplapyssyjen kanssa ja ilman) ja kun Mies pääsi aikaisin töistä, niin mä ajelin sitten vielä lähikaupunkiin niinkin tärkeälle asialle kuin vahakangasta keittiön pöytään ostamaan.

Illalla tuli sitten Isosiskon kummisetä ja meidän hyvä ystävä J pariksi päiväksi kyläilemään. Kiitettävästi jaksoi J:kin lasten kanssa leikkiä ja puuhata, vaikka Isosisko olikin katkera, kun mä lähdin lasten kanssa pihalle, että miehet sai olla kahdestaan. Oli hirmu kiva nähdä ja viettää aikaa J:nkin kanssa. 

Ja viime yönä koitti sitten se kauan odotettu ja pelättykin aika lopettaa yöimetykset.

Suunnitelma oli sellainen, että mä nukun jossain muualla kuin makkarissa ja Mies hyssyttelee Poikasta yöllä. Olin varautunut tsiljoonaan herätykseen ja tuntien huutokonsertteihin. Iltayöstä meni pari tuntia jatkuvalla kitinällä (Mies yritti saada Poikasen jatkamaan uniaan omassa sängyssään), mutta kun Mies ymmärsi ottaa Poikasen viereensä, niin loppuyö meni jokseenkin normaalin kaavan mukaan. Siis herätyksiä parin tunnin välein. Poikanen rauhoittui joka kerta yllättävän nopeasti, alle puolessa tunnissa, eikä järjestänyt mitään perusteellisia raivareita. Meni siis paljon paremmin kuin odotin. Toivottavasti ensi yö menee myös.

 Mun nukkuminen oli tietysti mitä sattuu. Oli outoa nukkua ilman jatkuvaa tietoisuutta siitä, että kohta pitää nousta. Ja kun jännitin, että mitä yöstä tulee, niin sitten tietysti heräilin vähän väliä, jokaiseen pieneen ääneen ja välillä muutenkin. Ja vaikka olin jo ihan kypsä yöimetyksiin ja halusin niistä eroon, niin silti tuntui ja tuntuu vähän haikealta. Että meidän nuorimmainenkin on nyt jo niin iso poika, että ei saa enää yöllä maitoa. Ja jos (Miehen mielestä kun) Poikanen jää meidän viimeiseksi lapseksi, niin mä en enää ikinä imetä yöllä! No sehän on periaatteessa hieno juttu, mutta just nyt tuntuu myös vähän haikealta.

Tänään mulla olikin sitten melkoinen maitopoika. Rinnalla on fiilistelty oikein urakalla. Ja ihan hyvä niin, sillä mulla oli kyllä aamulla melko maitoisa olo :)

Toivon kyllä tosi kovasti, että alkais vähän nuo yöt muutenkin mennä parempaan suuntaan. Poikanen herää siis vieläkin keskimäärin 5 kertaa yössä, tosin osan herätyksistä jo illasta/iltayöstä, eli en ole välttämättä itse ehtinyt vielä nukkumaan.

Iltarukous

Lasten iltarukoukset sulatti mun sydämen.

"Siunaa Jeesus kaikkia ketä minä rakastan, kaikkia kenestä minä tykkään, kaikkia kenestä minä en tykkää ja kaikkia ketä minä en tunne."

"Siunaa Kukkaa (nukke), ettei se häviäisi, äitiä, ettei se hermostuisi, isiä, ettei se makoilisi (isi parka ei ollut juuri ehtinyt edes istua, saati sitten maata), Isosiskoa, ettei se tekisi tuhmuuksia, Pipanaista, ettei se itkisi, ja Poikasta, ettei se tippuisi sängystä."

Kastajaistenkin jälkeen.

Eiliset kastajaiset meni mukavasti. Lapsi tuli kastettua, meidän ipanat jaksoivat ikäänsä nähden käyttäytyä ihan hyvin, ja siitä epäonnen sacherkakustakin tuli ihan tarjoilukelpoinen. Mun serkku kyllä ehdotti, että voisin tehdä siitä teemakakun, mutta kun kastajaisten teema ei (jostain ihmeen syystä) ollut "kakka" eikä "tunkio", niin sihtasin vaan päälle reilusti kaakaojauhetta, ja sit käly viimeisteli kakun suloisilla koristeilla. Ja se oli kyllä ihan kauhean hyvää. Jos sattuu sacherkakusta pitämään :)

Mulla on jotenkin mukavan levollinen olo nyt, kun nää perhejuhlat on hoidettu. Vaikka toki sukulaisia on mukava nähdä ja mä kyllä tykkään paljon sukujuhlista (ja muistakin juhlista, vaikka hautajaisia nyt tietenkään en toivo) jne, mutta ihan mukavalta tuntuu ajatus, että ensi viikonloppuna ei tarvitse mennä sen enempää hautajaisiin kuin kastajaisiinkaan, tai yhtään minnekään pyntätään-lapset-juhlavaatteisiin -juhliin. Nyt onkin ollu elämän ääripäät vahvasti esillä meidän perheen elämässä.

Mutta kyllä eilinen oli rankka päivä lapsille (juhliminen ja pitkät ajomatkat) ja sitten kun vielä koko porukalle iski nuha, niin tänään on sitten ollut rankka päivä äidille. Poikanen on tosi nuhainen ja ressukka, joten yö oli tavallistakin levottomampi. Tytöt on vaan sellaisessa tavallisessa nuhassa. Toivotaan, ettei nuhaa kummoisemmaksi muutukaan, kun on kivoja vieraita tälle viikolle luvassa!

Meillä olisi myös tarkoituksena ensi viikonloppuna vihdoinkin panna yöimetyksille stoppi. Kauhulla odotan jo viikonloppua, mutta jossain vaiheessahan se vaan on pakko lopettaa. Kaikki lempeät keinot on kokeiltu, ja edelleen vaan Poikanen sinnikkäästi hengailee rinnalla useampaan otteeseen joka yö. Keskivertoyössä on 5 herätystä, joista ehkä kaksi hoituu maidotta. Joten jos vaan sekä isä että poika ovat viikonloppuna terveinä, niin maitobaariin tulee kyllä ihan uudet aukioloajat.

Sain muuten Leluteekistä haasteen. Kiitos haasteesta, paneudun siihen jossain vaiheessa paremmalla ajalla. :)

Älä tule ruma kakku... tuli jo.

Arvelin eilen, että päivästä on pakko tulla hyvä.

Ei päivässä mitään vikaan ollutkaan. Meillä oli ihan mukava peruspäivä lasten kanssa ja Mies tuli töistä jopa vähän tavallista aiemmin kotiin. Ilta sitten vaan ei mennyt ihan niin putkeen.

Meillä on huomenna Miehen siskonpojan kastajaiset, ja koska Mies on tänään töissä (vapaaehtoistöissä tällä kertaa) aamusta iltamyöhään, oltiin päätetty että mä lähden lasten kanssa jo tänään Miehen vanhemmille ja Mies tulee sitten huomenna perässä. 

Eilisillan tekemislistalla oli mulla siis matkatavaroiden pakkaus, juhlavaatteiden silitys ym, sacherkakun leipominen (sellainen multa tilattiin kastajaisiin) ja muuta pientä. Matkatavaroiden pakkaus ja juhlavaatteiden laitto meni niin kuin pitikin. Kesken silityksen mun isä tosin soitti ja kertoi, että mun vanhempien koira oli päässyt paremmille metsästysmaille. Tämä uutinen ei nyt ollut mikään yllätys, koira oli jo vanha ja sairas. Mutta Pipanainen otti kyllä koiran kuolinuutisen aika raskaasti. Siinäpä meni ilta miettiessä, miksi isoukin piti kuolla ja miksi koiran piti kuolla jne.

Sacherkakkupohja onnistui täydellisesti. Vielä ennen suklaakuorrutusta se oli erinomaisen hyvän näköinen kakku. Mutta kuorrutus menikin sitten ihan poskelleen. En tiiä, kuumensinko suklaata liian vähän vai liikaa, mutta kuorrutuksesta tuli ruma. Elättelin toiveita, että se vähän jähmettyessään parantuisi, mutta kattia kanssa. En ole eläessäni tehnyt niin rumaa sacherkakkua (no, tää oli toinen kerta kun tein sacherkakkua) enkä varmaan nähnytkään. Tänä aamuna yritin pelastaa mitä pelastettavissa on siivilöimällä kakun päälle kaakaojauhetta. Vähän vielä mietin, että pitäiskö siitä vaan suosiolla kaapia kuorrute pois ja tehdä uusi...

Mies meni laittamaan mun auton pissapoikaan lisää litkua, ja sitten kävikin niin, että konepelti ei mennyt kiinni. Siinä vierähti näppärästi Miehen ilta auton kanssa tapellessa. Tänään sitten ajoin lasten kanssa mummilaan (pikkuteitä, kun Mies kielsi menemästä moottoritielle) autolla, jossa oli konepelti sidottu narulla kiinni. 

Että semmoinen ilta eilen. Yökin oli taas kerran aika puuhakas. Mutta nyt ollaan mummilassa, appi korjasi auton (jee!), lapset leikkii ja mä pidän peukkuja, että Mies muistaa huomenna tullessaan ottaa mukaansa sekä omat juhlavaatteensa että sen epäonnisen ruman sacherkakun.

Herätys

Unohdin laittaa herätyskellon soimaan.

Joten sen sijaan, että olisin herännyt 6.45 herätyskellon soittoon heräsinkin 6.52 siihen, että pienet lämpimät yksivuotiaan kädet tarttuu mua kaulasta, pieni ääni kuiskaa "äiti" ja saan ison märän pusun poskelle.

Tästä ei voi tulla huono päivä.

Hautajaisten jälkeen.

Taas on aikaa vierähtänyt, enkä ihan tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitetaanpa vaikka viime viikonlopusta. Lauantaina oli meidän ukin hautajaiset. Ne oli jokseenkin sellaiset hautajaiset, kun vanhoilla ihmisillä yleensä on. Itkettää ja surettaa, edesmennyttä muistellaan lämmöllä, mutta tunnelma ei ole ahdistava, niin kuin liian nuorena kuolleiden hautajaisissa, joissa (mun muutamien sellaisten hautajaisten kokemuksen mukaan) helposti vallalla on epätoivo. Ukki oli saanut elää pitkän ja hyvän elämän ja oli valmis lähtemään. Kuolemakin oli lopulta helppo ja surevien omaisten ei tarvitse ahdistua siitä. Hyvä niin.

Meidän lapset jaksoivat hautajaiset ihan kohtalaisesti. Muistotilaisuus oli onneksi sellaisessa paikassa, missä oli lapsille mahdollisuus mennä vähän kauemmaksi leikkimään. Lasten ei tarvinnut kauheasti varoa ääntään, ja aikuisia ei häirinnyt lasten touhut. Isosiskoa on kauheasti surettanut ja itkettänyt se, että nyt isomummo joutuu olemaan ihan yksin. Musta tuntuu, että Isosisko ei niinkään sure ukkia (miksipä surisi, kun ei se ollut Isosiskolle mitenkään läheinen), vaan myötäsuree mun ja meidän äidin surua. Oon kyllä itse tirautellut jokusetkin itkut viime päivinä.

Hautajaiset oli samalla paikkakunnalla, missä mun vanhemmat asuu. Meitä olikin sitten melkoinen joukko mummolassa yötä: mun vanhempien ja koiran lisäksi oli yhtä aikaa 11 yövierasta (6 aikuista ja 5 lasta). Me, toinen mun siskoista perheineen ja pikkuveli vaimonsa kanssa. Oli touhua ja puuhaa, mutta hyvin mahduttiin! Ja patjat, pyyhkeet, lakanat, peitot ja tyynyt riitti. 

Viikonloppu oli siis raskas. Sekä fyysisesti (väenpaljous, en osannut nukkua, Poikanenkaan ei osannut nukkua, pitkä hautajaispäivä) että henkisesti (se pitkä hautajaispäivä). Mutta se on nyt takana päin, ja nyt valmistaudutaan ensi viikonloppuun, jolloin on Miehen siskonpojan kastajaiset. Lupasin leipoa sinne sacherkakun, ja oli tietysti "pakko" ensin tehdä kokeiluversio. Voin kertoa, että ihan hyvää on :)

Mitähän muuta mun piti kertoa... Niin joo, kävin työpaikalla tekemässä paperit hoitovapaan jatkosta. Palaan siis töihin vasta 1.8.2015. Oon nähnyt kauheasti nyt työunia ja kaivannut työkavereita ym, mutta on mulla silti ihan hyvä mieli tästä päätöksestä. Puolitoista vuotta on mulle lyhyt aika, mutta Poikaselle pitkä. Ja kyllä mä edelleenkin tykkään olla kotona, vaikka välillä tekiskin mieli jo mennä töihin. 

Että semmoisia. Elämä jatkuu meillä entiseen malliin.

Tulevaisuus

Isosiskolle tuli viime viikolla virallista postia. Eskari-ilmoittautumispaperit nimittäin. Meidän eka vauva menossa eskariin! No onhan siitä jo pitkään puhuttu, että mitä siellä eskarissa sitten tehdään, ja mitä pitää osata kun on eskarilainen ja kaikkea sellaista. Mutta oli mulla vähän tippa linssissä silti.

Pipanaisellekin jaettiin ensi toimintakautta koskevat laput päiväkodissa. Pitää siis ilmoittaa, jatkuuko hoito samanlaisena (meidän tapauksessa puolipäiväisenä), vai toivotaanko hoitopaikan vaihdosta tai muuttuuko hoitoajat.

Kaikki tämähän tarkoitti käytännössä sitä, että nyt oli aika tehdä lopullinen päätös ensi lukuvuodesta: menenkö syksyllä takaisin töihin vai olenko vielä ensi vuoden hoitovapaalla. Mä haluan joka tapauksessa aloittaa työt syksyllä lukuvuoden alkaessa, se on niin paljon helpompaa kuin hypätä mukaan kesken lukuvuoden. 

Mehän oltiin (tai ehkä enemmänkin minä) jo periaatteessa päätetty, että olen vielä ensi vuoden kotona. Olin laskenut, että rahat just just riittää jne. Mutta kun sain ne paperit eteeni, niin alkoi mietityttää, et pitäisikö kuitenkin mennä jo ensi syksynä töihin. 

Mun oikeastaan tekisi vähän mieli. Tykkään mun töistä, tykkään työpaikasta ja tykkään työkavereista. Jos kävisin töissä, ei tarvitsisi laskea ihan jokaista euroa. Olisi ihan kiva viettää osa päivästä muualla kuin kotona, olla jotain muuta kuin äiti aamusta iltaan seuraavaan aamuun, jutella jotain aikuisten juttuja ja saada tehdä työtä josta tykkää. (mun pitääkin tässä jonain päivänä taas laskea ilmoille yksinäinen kotiäiti -valitusvirsi) Ja täytyy myöntää, että musta jotenkin tuntuu siltä, että kun nyt olen työpaikan saanut, niin siellä pitäisi sitten ollakin. Kun mähän ehdin olla nykyisessä työpaikassa töissä vaan puolitoista vuotta ennen äitiyslomaa. Vaikka en usko, että työpaikalla ajatellaan niin, koska kyllähän mä ehdin siellä vielä olla monta kymmentä vuotta.

Mutta mun tekee kyllä mieli olla myös kotona ensi vuosi. Mä olen taas (toistaiseksi) tykännyt olla kotona. Poikanen tuntuu ihan liian pieneltä päiväkotiin. Isosiskon eskari on ala-asteella, eri suunnassa kuin päiväkoti, jossa Pipanainen (ja Poikanen, kun se aika koittaa) on hoidossa. Eli jos olisin töissä, mun pitäisi aamulla hoitaa omat ja kaikkien lasten aamutoimet, viedä Poikanen ja Pipanainen hoitoon päiväkotiin, viedä Isosisko hoitoon eskariin toiseen suuntaan ja ehtiä töihin ennen kahdeksaa. En erityisemmin rakasta kovin varhaisia ja kiireisiä aamuja, joten en tästä ajatuksesta kauheasti innostunut. Ja sitten vielä Miehen työpaikka vaihtuu vuodenvaihteessa (reilu 40km kauemmas), joten sillä menee varmasti paljon aikaa ja energiaa syksyllä nykyisen työpaikan alasajoon ja kevätpuolella taas uuteen työpaikkaan ja -tehtäviin opetteluun. Senkin puolesta tuntuu järkevämmältä, että ei ole mun työjuttuja ja lasten hoitojuttuja stressaamassa. Tosin silloin kevätpuolella saadaan sitten stressata raha-asioita senkin edestä, kun Miehen työmatkakustannukset kasvaa huomattavasti (onneksi kuitenkin palkka ei nykyisestä ihan heti saman tien pienene).

Tänään laitoin meidän rehtorille viestin, että en tule ensi lukuvuonna vielä töihin. Pitää käydä tekemässä viralliset paperit ensi viikolla. Isosiskon eskari-ilmoittautumiseen laitettiin ruksi "ei tarvitse päivähoitoa" -kohtaan ja Pipanaisen päivähoitolappuun merkattiin, että jatkuu samalla lailla kuin tähänkin asti. Eli vaikka mun tekikin mieli mennä töihin, niin ei tehnyt tarpeeksi kovasti :) Sitäpaitsi, lapset on pieniä vaan nyt, kun taas töitä ehdin tehdä vielä sellaiset 30-40 vuotta. Ja jos kävisi niin onnettomasti, että kuolisin nuorena, niin enpä kyllä taatusti jäisi katumaan, että voi harmi kun en palannut aiemmin töihin.

Surullinen ystävänpäivä ja muita kuulumisia.

Mä olen tänään viettänyt ystävänpäivää haikeissa merkeissä. Sain aamulla kuulla, että mun ukilla on maallisen elämän viimeiset hetket käsillä ja tunti sitten isä soitti ja kertoi ukin nukkuneen pois. Koko päivän olinkin puhelimen vierellä kytännyt, tuntui mummua ja muita ajatellen helpottavalta, ettei heidän tarvitse sairaalassa enää yötä valvoa.

Ukki oli jo vanha, sairas ja dementoitunut. Eli tätä surullista uutista oltiin jo osattu odottaa. Ei tunnu, että häneltä olisi mitään jäänyt kesken, vaan nyt oli ukin aika päästä taivaan kotiin. Totta kai mua surettaa rakkaan ihmisen menetys (ja myötäsuren mummun, äidin ja äidin sisarusten kokemaa menetystä), mutta sille ukille, jonka lapsuudesta muistan, oli kyllä dementian myötä jo useampi vuosi sitten sanottu jäähyväiset.

Lapsilla sen sijaan ei ole ollut haikea mieli lainkaan. Tytöillä oli päiväkodissa ystävänpäivän kunniaksi rusettitanssiaiset (siis tanssit samalla idealla kuin rusettiluistelu). Molemmilla oli vähän epäonnea parin kanssa, Isosiskon paria kiinnosti enemmän ne rusetit kuin tanssiminen, ja Pipanaisen pari juoksi karkuun ja Pipanainen päätyi lopulta tanssimaan yhden hoitotädin kanssa. Mutta ihan tohkeissaan tytöt oli tansseista silti, onneksi oltiin muistettu aamulla laittaa hameet päälle :)

Ulkoiltiin lasten kanssa ja vedin kaikkia kolmea pulkassa tuolla takapihalla, missä on vähän vielä lunta jäljellä. Piti olla kieli keskellä suuta, ettei pulkka pääse kaatumaan, kun Poikanen oli Pipanaisella aika höllässä otteessa.

Iltapäiväruoalla juteltiin ulkomaista. Isosisko tärkeänä osasi kertoa pienemmille, että "minä kyllä tiedän, mikä se on se ulkomai! Ulkomai on sellainen hyvin kaukainen pieni saari, jossa on lämmintä". No, melkein... Selvensin vähän, mitä on ulkoMAAT. Isosiskon tekisi mieli käydä Virossa. Kuulemma siellä Virossa, missä oltiin mummon ja mummin kanssa, ei siellä Virossa, missä bussi kaatui.

Mies toi ruokakauppareissulta mulle ystävänpäiväruusuja. Pipanainen tyhjensi kauppakasseja ja touhotti "äiti, isi osti sulle ystävänpäiväporkkanoita! Isi osti sulle ystävänpäivämaitoa! Isi osti ystävänpäiväperunoita!!" jne jne. Mahtava lapsi tuo meidän Pipanainen.

Poikasella oli keskiviikkona yksivuotisneuvola. Pituuskasvu oli vähän tasaantunut ja painokäyrä vastaavasti pienessä nousussa (hyvä!). Nuorukaisen 1v-mitat olivat 80cm ja 9kg. Piti tietysti verrata tyttöjen vastaaviin lukemiin. Isosisko oli ollut 76cm ja 10kg, Pipanainen 79cm ja 10kg. Poikanen sai kolme rokotusta (kolme! Aika hurjaa mun mielestä) ja vaikka annettiin lasten Panadolia, niin oli illalla itkuinen ja yöllä kuumeinen. Eilinen päiväkin meni vielä aika väsyneissä ja vaisuissa merkeissä Poikasen osalta, mutta tänään hän oli taas oma iloinen itsensä. 

Isosisko pohdiskeli, miten kivaa olisi, jos "voitais olla kaikki koko ajan vaan nakupelleinä. Sitten kaikkien suloisen pömppömasut voisi näkyä koko ajan ja se olisi kauhean hauskaa!" No olisi toki :)

Huomenna on kauan odotettu päivä. Mies lähtee kaikkien lasten kanssa vanhempiensa luona käymään (tytöt jää sinne yökylään, Mies ja Poikanen tulevat joskus iltapäivästä kotiin) ja mä saan olla YKSIN KOTONA mooonta tuntia, ekaa kertaa sitten Poikasen syntymän. En aio siivota! Aion tehdä käsitöitä, katsoa telkkaria äänet päällä, syödä olohuoneessa, vetää karkkiöverit ja mahdollisesti ottaa päiväunet. Tai mitä nyt sattuu mieli tekemään.

Niin ja Poikanen sai illalla maistaa pienen palan pannukakkua. Oli hyvää. :)

Shokkipaljastus!

On yleisesti tunnettu tosiasia, että lapsettomat ei vaan voi tietää, millaista on elämä lasten kanssa. Ja että henkilö, joka on ollut äiti vaikkapa kaksi kuukautta, on täysin pätevä antamaan kasvatusneuvoja. Kahden lapsen äiti on jo niin kokenut, että voi täysin aiheellisesti katsoa nenänvartta pitkin henkilöä, jolla on vain yksi vaivainen jälkeläinen. Kolmen lapsen äiti tietää raskauksista, synnytyksistä, lapsista ja lasten kasvatuksesta kaiken tietämisen arvoisen, eikä enää erehdy tekemään kasvatusasioissa virheitä. Neljän lapsen äiti onkin sitten jo sellainen guru, että milloin sellaisen tapaatte, on syytä langeta polvilleen hänen jalkojensa juureen.

No niin. Kolmen lapsen äitinä tietämykseni ja kokemukseni kasvatusasioista ja lapsista ylipäätään hipoo siis jo täydellisyyttä. Mutta nyt tulee herkimpiä lukijoita järkyttävä paljastus: vaikka myönnän toisinaan lankeavani "kolmen lapsen äitinä tiedän, että..." tyyppisiin neuvoihin*, minäkään en tiedä kaikkea!

En tiedä esimerkiksi

• miten yöimetyksistä pääsisi helpoiten eroon
• minkä ikäisenä lapsen kuuluu alkaa käyttää tyynyä, vai onko sillä ylipäätään mitään väliä
• miten lapset saa opetettua siivoamaan itse tavaransa ilman jatkuvaa jankutusta

Muitakin puutteita tiedoissa on, mutta nämä nyt tässä päällimmäisenä. Jos joku sattuu tietämään vastauksia noihin, niin saa kertoa. Lupaan, etten katso nenänvartta pitkin, vaikka tietoa jakaisi henkilö, jolla on 0-2 lasta :)

Kolmen lapsen äitinä tiedän, että maton rullaaminen on sopivaa ajanvietettä yksivuotiaalle, sillä se kehittää lapsen motorisia taitoja.

* Joo, olen joskus ikävästi neuvonut. Useimmiten mun "kolmen lapsen äitinä tiedän, että..." lauseet päättyy kuitenkin "... ei se imetys vaan aina ole niin helppoa" tai "... jos lapsi on päättänyt olla syömättä, niin se ei sitten vaan syö" tai "... samojen riittämättömyyden tunteiden kanssa sitä painitaan jatkossakin" tai "... paperin syöminen ei ole vaarallista" tai "...mitä ikinä teet, niin ne lyö toisiaan silti" tai jotain vastaavaa.

1-vuotias Poikanen

Meidän rakas ihana suloinen hassukka Poikanen täytti tänään yhden vuoden.

Synnytystä olen tietysti muistellut, kuten asiaan kuuluu. Poikasta on juhlittu, vähän pienemmällä porukalla kuin meillä yleensä on, mutta erinomaisen hyvällä porukalla. Isovanhemmat ja kummit siis kävivät juhlimassa nyt viikonloppuna, ja toinen mun siskoista perheineen jo sitä ennen. 

Poikanen ei itse vielä kakun ja muiden herkkujen päälle (onneksi) ymmärrä. Kakkua sai maistaa, mutta pahaa oli. Olin ajatellut ihan vaan jonkun tylsän kakun tehdä, mutta isosiskojen mielestä piti olla joku "hieno" (siis suomeksi jotain esittävä kakku). Ehdottivat autoa ja traktoria ja kaikenlaista, mutta kun en jaksanut mitään ihmeellistä alkaa tehdä, niin päädyttiin lumiukkoon.

Täytyy sanoa, että paljon helpommalla ei voi esittävän kakun teossa päästä. Kaksi pyöreää kakkupohjaa (tein kahdeksan munan taikinan ja jaoin kahteen vuokaan, toinen 24cm ja toinen vähän pienempi), toisesta pala pois, että sain ne hyvin yhteen, ja kermat päälle. Täytteenä kakussa on soseutetusta mustikasta, kokonaisista vadelmista ja vadelmahillosta tehty sörsseli ja valkosuklaakermaa. Tosi hyvää ja raikasta!

Toiseksi makeaksi tein pekaanipähkinä-appelsiinikakun, joka on tavallisesti ihan käsittämättömän hyvää, mutta tällä kertaa siitä tuli kyllä vähän liian makeaa. Oli se ihan hyvää silti :) Suolaisena oli lohipiirakkaa, joka on yksi meidän suosikeista (mun äidin resepti). Tällä kertaa Miehen tekemänä se.

Pieni päivänsankari jaksoi juhlimiset hyvin ja oli innoissaan vieraista. Mutta hänhän nyt onkin aivan hirmuisen ihana valloittava pieni mies :)

Yksi vuotta täyttäessään Poikanen

• seisoo tuen kanssa, ja välillä vähän ilman tukeakin
• osaa kiivetä (viimeksi tänään Isosiskon sänkyyn, josta tulikin sitten pää edellä alas), mutta ei osaa laskeutua
• ei vielä kävele ilman tukea
• heräilee "enää" n. neljä tai viisi kertaa yössä, välillä valvotaan tunnin verran, välillä ei
• nukkuu mieluiten (=vain ja ainoastaan) äidin vieressä
• on huumorintajuinen epeli, joka tykkää vitsailla ja hassutella
• nukkuu kahdet puolen tunnin päikkärit
• hurmaantuu päästessään vessaan läpyttelemään vessanpöntön kantta
• on pitkä ja hoikka kuten vauvanakin
• suussa on viisi hammasta
• tykkää hirmuisesti perunamuussista ja lohesta, puurosta, leivästä ja maissinaksuista, mutta inhoaa sydämensä pohjasta raejuustoa
• soittaa mielellään pianoa
• sanoo "ei" (joka tarkoittaa myös "kyllä"), "appa" (joka tarkoittaa vaippaa ja vaipanvaihtoa, mutta on myös yleissana) ja "äittä" (joka tarkoittaa kaikkia tuttuja ihmisiä) ja tietysti puhua pälpättää omalla kielellään
• tykkää ulkoilla
• leikkii mielellään autoilla ja kaikilla ääntä pitävillä leluilla
• tyhjentää kaikki mahdolliset (ja osan mahdottomista) kaapit ja laatikot
• osaa varsin vakuuttavasti ilmoittaa tulleensa mielestään kaltoin kohdelluksi
• leikkii joskus pitkiäkin aikoja itsekseen, toisinaan taas roikkuu lahkeessa ihan koko ajan
• on vaan ihan käsittämättömän suloinen ja ihana.

Kuten aiemminkin on tullut mainostettua, Poikanen on ihan huippu! En vaan käsitä, että se on jo yksivuotias. Että meillä ei ihan oikeasti ole enää vauvaa. On se vähän haikeaa...

Äidin kokkikoulu: key lime pie

Etsi kaapista digestive-paketti. Soita miehellesi ja kysy, mitä on tapahtunut avatulle paketille (mies syönyt). Punnitse paketista 250g keksejä murskattavaksi ja lupaa isommille lapsille keksimaistiaiset iltapalan yhteydessä.

Yritä säästää aikaa tunkemalla kaikki keksit yhtä aikaa tehosekoittimeen. Koska tehosekoitin ei saa niitä kerralla nätisti murskattua, irrota sekoittimen kulho (tai siis mikä se osa nyt onkaan nimeltään, missä ne keksit on) noin kymmenen sekunnin välein ravistellaksesti keksejä parempaan asentoon. Tee tämä vasemmalla kädellä, koska oikealla kädellä kannattelet sylissäsi tehosekoittimen ääntä pelkäävää (melkein) yksivuotiasta. 

Huomaa, että kello on viisi ja laita lapset katsomaan Pikku Kakkosta. Sulata 125g voita ja sekoita se keksimurujen joukkoon. Taputtele seos piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

Ota neljä limettiä, pese ne ja raasta kuoret. Syötä samalla toisella kädellä maissinaksuja yksivuotiaalle, joka roikkuu lahkeessasi kitisemässä. Purista mehu kahdesta ja puolesta limetistä, katso nuorimmaisen kanssa viisi minuuttia lastenohjelmaa, karkaa keittiöön ja purista mehut lopuistakin limeteistä.

Ota esiin kolme kananmunaa. Koska tarvitset vain keltuaiset, päätä tehdä valkuaisista marenkeja. Tiskiä säästääksesi riko munat suoraan kulhoihin erotellen valkuaiset ja keltuaiset eri kulhoihin. Kolmannen munan kohdalla hätkähdä, koska nuorimmainen on taas tullut roikkumaan lahkeeseesi, ja litsauta vahingossa keltuainenkin valkuaiskulhoon. Ota neljäs muna ja riko se, keltuainen ja valkuainen eri kulhoihin. Totea, että valkuaisista ei enää voi tehdä marenkeja ja siirrä valkuaiset pienempään astiaan ja laita jääkaappiin. Laita suurin osa limetinkuoriraasteesta keltuaisten sekaan

Odota Pikku Kakkosen loppumista voidaksesti käyttää yleiskonetta. Laita uuni lämpenemään 160 asteeseen, ja yritä muistaa laittaa pohja paistumaan noin kymmeneksi minuutiksi. Kun Pikku Kakkonen on loppunut, vatkaa keltuais-kuoriraastetta sen aikaa, kunnes pienin (joka pelkää väsyneenä myös yleiskoneen vatkaimen ääntä) tulee olohuoneesta vinkumaan syliin. Anna nuorimmaiselle vielä yksi naksu, avaa tölkillinen kondensoitua maitoa ja kaada maito keltuaispöperön sekaan. Anna koneen vatkata samalla kun hyssyttelet sylissä nuorimmaista ja teet hänelle iltapuuroa. Kun olet laulanut "tuku tuku lampaitani" kaksitoista ja puoli kertaa (molemmat säkeistöt), muna-maitoseos on luultavasti jo hiukan paksuuntunut ja voit lisätä sinne limemehun. Jos lähettyvillä on pikkulusikka, joka ei ole puurossa tms, niin voit maistaa seosta, sillä kaikkea limemehua ei välttämättä tarvita. Maku saa olla aika mieto, se vahvistuu kyllä.

Muista ottaa esipaistettu pohja uunista ja mieti taas kerran, miksi ihmeessä keksipohjaa oikeastaan esipaistetaan. Tässä vaiheessa huikkaa olan yli moikat miehellesi, joka saapuu töistä kotiin oltuaan muutaman päivän yhtä putkea töissä. Anna kitisevä nuorimmainen miehen syliin, kaada täyte piirakkapohjan päälle ja laita uuniin. Laita kännykän ajastimeen 15min. 

Syötä nuorimmaiselle iltapuuro hassuilla ääniefekteillä ryyditettynä. Selosta samalla tiiviisti (mielellään marttyyriasennetta vältellen, mutta kuitenkin niin, että tulee selväksi miten rankka edellinen yö on ollut) miehellesi parin menneen päivän tapahtumat. Kännykän ajastimen piipittäessä mieti, vieläkö antaisit piirakan olla hetken uunissa (voi olla vielä jonkin aikaa, jos siltä näyttää). Arvele, että ei se kovin raakaa enää ole, ja ota piiras pois uunista, sillä jos et ota sitä nyt, et muista ottaa sitä laisinkaan. Jätä jäähtymään ja jatka lasten iltapuuhia.

Yritä muistaa laittaa piiras jossain vaiheessa jääkaappiin. Tarjoile seuraavana päivänä kermavaahdon kera. Loput kuoriraasteet voit sirotella piirakan päälle koristeeksi tai koristella sillä kerman (jonka voi tietysti myös pursottaa kauniisti piiraan päälle, jos haluaa siitä hienon).

Key lime pie on ihan hirmu hyvää. Jostain kumman syystä (!!) mulla ei siitä nyt kuvaa ole, mutta googlettakaa. Ja kuten edellä käy ilmi, se on helppo ja yksinkertainen valmistaa, onnistuu vaikka vähän haastavammissakin olosuhteissa :) Huomenna vien piirakan kaveriporukan tapaamiseen.

Mitä mietin viime viikon torstaina

Tän postauksen otsikko oli alun perin "mitä mietin tänään", mutta tää on ollut julkaisematta nyt viime viikon torstaista, joten otsikkoa piti vähän muuttaa :) Vähän keskeneräinen ajatuskulku on ehkä vieläkin, mutta menköön nyt.

Mulla oli viime viikolla raamisvuoro meillä. Koti oli (kuten tavallista) kaameassa kaaoksessa, ja vaikka raamislaisia varten ei tarvi mitenkään ihmeesti putsata ja puleerata, niin ajattelin, että on se nyt kumminkin kohteliasta, että mahtuu johonkin istumaan, eikä kauheasti tarvi varoa, mihin astuu... Poikasen päiväunet meni pyllylleen ja tytöt kikkaili kaikenlaista, eikä mulla meinannut aika riittää. Kiukutti, kun kotona on sottaista, enkä ehdi siivota.

Sitten tulin ajatelleeksi, mitä päinvastainen tilanne voisi tarkoittaa. Siisti koti ja aikaa siivota sitä voisi hyvinkin tarkoittaa sitä, että mulla ei olisi näitä rakkaita lapsia kotia sotkemassa ja aikaa viemässä. 

Yhtäkkiä olin suunnattoman kiitollinen siitä, että mulla ei ole aikaa siivota ja että koti on sotkuinen.

Mietin enemmänkin kiitollisuutta. Että miten monesta asiasta voisi olla harmistumisen sijaan kiitollinen, kun osaisi katsoa sitä asiaa oikeasta suunnasta. Eihän se ole kuin asennekysymys! Raamatussa kehotetaan useampaankin kertaan kiittämään kaikesta*, joten ehkä mun tosiaan olisi syytä ottaa siitä oppia.

Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö saisi harmistua tai surra tai vihastua tai muita ikäviä tunteita. Mutta kunhan nyt alkajaisiksi yrittäisi muistaa olla enemmän kiitollinen. Opettelisi sellaisen kiitollisen elämänasenteen. Koska siihen mulla todellakin on syytä!

* Ainakin Ef. 5:20 "kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä" ja 1. Tess. 5:16-18 "Iloitkaa aina. Rukoiltaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä Kristuksen Jeesuksen omilta." tulee näin äkkiseltään mieleen.