Synnytyssuunnittelukäynnillä

Kävin tänään siellä äitiyspoliklinikalla synnytyssuunnittelukäynnillä. Oli kyllä maailman turhin käynti. Kätilö oletti ilmeisesti, että mulla on kauhea synnytyskammo ja alkoi kysellä kaikenlaista suunnitellusta sektiosta (joo ei kiitos, ei todellakaan!) sun muusta. Sanoin sille, että mun mielestä terkkari on ollut enemmän kauhuissaan kuin mä. Et joo, jännittää sairaalaan ehtiminen, mut ei mitenkään tavattoman paljon.

No sit lääkäri oletti, et mä olen kauhuissani ja haluan käynnistyksen tms. Joo, ei kiitos. Sanoin sillekin, et kyllä mua tietysti jännittää, mut ei tässä mitään kauheaa kammoa ole. No, katsottiin nyt sit kuitenkin kohdunsuun tilanne ja painoarvio. Kohdunsuun tila oli kuulemma aika hämmentävä, kohdunkaulaa (?) oli vielä muutama sentti jäljellä, mikä viittaisi siihen, että synnytys ei ihan lähiaikoina ala, mutta toisaalta kohdunsuu oli jo auki enemmän kuin kahdelle sormelle, mikä taas viittaisi siihen, että synnytys voisi olla lähipäivien ohjelmassa. Eli lääkäri totesi sitten vaan, että ei tästä oikein voi mitään sanoa. Painoarvio oli tällä hetkellä 2900g, kuulemma hoikanpuoleinen lapsi tulossa. Katsotaan nyt, kuinka kauan se tuolla kohdussa vielä itseään kasvattelee. 

Jäi tosi turha olo koko reissusta, vaikka mitäpä siellä nyt olis sanottu. Sen ne sanoi, mitä oletinkin, että ei ole mitään syytä olettaa, että tää synnytys olis olennaisesti edelliskertaa (4h) nopeampi ja että sairaalaan vaan heti kun synnytys alkaa, vaikka sitten varmuudeksi, mut ei ole mikään tulipalokiire, ellei itsestä siltä tunnu... Joo justiinsa. Ärsytti vähän, kun sekä kätilö että lääkäri (ymmärrettävää kyllä) oletti, et mulla on kauhea paniikki ton synnytyksen kanssa tms. Ei mulle olis tullu mieleen edes mitään synnytyssuunnittelukäyntiä haluta, jos ei terkka olis ollut siitä niin tohkeissaan... 

Että näin täällä.

voihan yrjö.

Hohhoi, mikä viikonloppu takana.

Eilinen oli melkoisen puuhakas. Miehen vanhemmat tuli kylään, joten hoidettiin viikkosiivous aamusta pois alta (yleensä menee melkein koko päivä, ennen kuin saadaan mitään aikaan). Mies teki meille pitsaa. Lasten ottaessa pienet päivätorkut appi tutki meidän lonksuttavan mankelin. Diagnoosi: yksi kappale muovisia rattaita on halki. Saa nähdä, saako siihen varaosaa mistään, kun kyseinen mankeli on kuitenkin jo suunnilleen 25-vuotias... No, onpahan hyvä syy olla mankeloimatta :)  Tytöt lähti sitten isin, mummin ja ukin kanssa uimahalliin, mä jäin kotiin leipomaan. Tein runebergin torttuja syötäväksi ja pakastimeen aikamoisen määrän pikkuleipiä kastajaisia varten ja laitoin porukalle ison kattilallisen lohikeittoa tulemaan. Sain just kaiken valmiiksi, kun Mies jo soittikin, että ovat tulossa uimahallilta kotiin. 

Tytöt oli niin innoissaan mummista ja ukista ja uimahallista ja kaikesta.  Oli kiva päivä :)

Tänään Mies lähti aamulla ulos lasten kanssa. Kumpaakaan lapsista ei olis huvittanut ulkoilu, mutta innostuivat kovin, kun ehdotin, että jos ne tekis katolta pudonneista isoista lumikönteistä lumiveistoksia ja annoin niille veitset mukaan. Noin minuutin ulkoilun jälkeen Mies tuli sanomaan, että Isosisko oksensi hankeen, mut haluaa silti olla pihalla. Eihän siinä, puoli tuntia se halusi olla ulkona, sit tuli sisään. Loppupäivä menikin sitten Isosiskon osalta sangen kipeissä merkeissä. Vähän se söi, mutta kaikki tuli kyllä ulos. Parhaiten oleminen sujui, kun käskin sen olla pötköllään (se yritti vähän istuskella, mut heti tuli oksu) ja se hörppi jotain juomista pari kulausta kerrallaan vähän väliä. Aika kipeä on, ressukka. Miehenkin vatsaa alkoi iltapäivästä särkeä ja sekin on nyt kuumeessa ja kipeä. Pipanainen sen sijaan oli elämänsä kunnossa, ja me sitten sen kanssa kahdestaan puuhattiin kaikenlaista. Oli outoa laittaa ruokaa vaan mulle ja Pipanalle, mut Pipanaisesta itsestään oli jännää olla äidin kanssa kahdestaan syömässä. 

Toivottavasti toi tauti nyt menis pian ohi eikä tulis mulle ja Pipanaiselle! Isosiskolla olis tällä viikolla hoidossa hiihtoa ja leluviikko, ja se on odottanut molempia. On tosi kurja, jos menee kokonaan ohi! Toki muutenkin toivon, että tulevat nopeasti terveeksi ja ettei Pipanaiselle tulis tautia. (Pipana on kyllä ihme teräsvatsa, sillä ei ole vielä ikinä ollut vatsatautia, vaikka esim. viime talvena mulla ja Isosiskolla oli kahdesti. Luulis, että tuollainen pieni saa taudin ihan varmasti, kun esim. käsitys hygieniasta on vähän mitä sattuu...). Itsellenikään en tässä raskauden viime metreillä kaipaisi oksutautia. Tosin jos menis oksennustautisena synnyttämään, niin sais ehkä sairaalassa oman huoneen... ;)

Oikeasti, olis tosi kurjaa jos synnytys alkais nyt. Mies ei vois kipeänä tulla mukaan, eikä se oikein pääsis edes mua kuskaamaan sairaalaan, kun ei Isosiskoa voi oksutautisena mihinkään hoitoon viedä. Jos nyt alkais synnytys, niin pitäis vaan lähteä yksin taksilla ja toivoa, et Mies saa omasta taudistaan huolimatta lapset jotenkin hoidettua tai saa jonkun (en kyllä keksi, kenet) meille avuksi. Eli paras vaan pysyä ite yhtenä kappaleena ja mielellään terveenä!

(tänään on rv 37+4. Isosisko syntyi rv 37+5, eli ei olis mikään mahdoton ajatus toi synnytys)

37+0

Eilen oli taas neuvolapäivä. Terkkari halusi laittaa lähetteen sairaalan äitiyspolille synnytyskeskusteluun, kun edellinen synnytys oli niin nopea. Eli sitä reissua tässä odotellessa... Terkkari oli vähän sitä mieltä, et ne varmaan haluaa mut sairaalaan jo valmiiksi odottelemaan vauvan tuloa, mut mä en ihan jaksa uskoa siihen. Toivottavasti niin ei käy! Kyllä olis turhauttavaa sairaalassa olla möllöttää ja odotella, kun tietää, et lapsilla on kotona ikävä ja kaikkea. Mä veikkaan, että ne vaan sanoo, et lähde heti ekasta supistuksesta sairaalaan, tai korkeintaan että älkää lähtekö ite ajelemaan vaan soittakaa ambulanssi.

No, katsotaan. Tänään on 37+0. Isosisko on syntynyt raskausviikolla 37+5 ja Pipanainen 40+4, eli tässä alkaa pikkuhiljaa olla sellainen olo, että täähän voi vaikka syntyäkin. Mies on kyllä vielä yhden yön töissä, toivotaan, ettei ainakaan silloin vauva saa päähänsä tulla maailmaan!

synnytysunia sun muuta.

Täällä sitä ollaan, kaikeksi onneksi edelleen yhtenä kappaleena :) Viime yö meni synnytysunia näkiessä. Synnytin varmaan kymmenisen kertaa, useimmiten kotona tai autossa. Miten niin jännittää?

Pipanaisen synnytys kesti ekasta supistuksesta syntymään 4 tuntia (ja siis mulla ei ollut mitään oloa aiemmin, et se vois olla tulossa) ja pelkään, et jos tällä kertaa on vielä nopeampi, niin tulee kiire ehtiä sairaalaan. Mun pikkusisko on aikoinaan syntynyt kotona (sivuhuomautus: se asuu nyt samalla paikkakunnalla, missä asuttiin silloin sen syntyessä, ja on törmännyt jo ainakin kahteen lääkäriin, jotka on muistanu sen yllättävän kotiin syntymisen 28 vuoden takaa!) ja meidän äidin muutkin synnytykset on olleet tosi nopeita. Kotiin oltais synnytty varmaan kaikki, jos ei meidän kolmen muun kohdalla äiti olis ollut jo valmiiksi sairaalassa. Siskon toinen synnytys oli kans supernopea (onneksi ne oli pitsalla sairaalan vieressä, kun alkoi tapahtua) ja mun täti on synnyttänyt yhden lapsistaan muistaakseni sairaalan eteiseen, vaikka lähti sairaalaan heti kun tajus, et vauva alkaa syntyä.

Eli ei mun huoli ihan täysin perusteeton ole, vaikka mun synnytykset ei mitään syöksysynnytyksiä ole olleetkaan, 8h ja 4h. Meiltä kuitenkin ajaa sairaalalle näin talvella 45 min ja tuskinpa sitä ihan ekasta supistuksesta tajuaa lähteä. Sit noi lapsetkin pitäis saada jonnekin, tällä kertaa ei varmaan uskalleta jäädä odottelemaan mummia saapuvaksi tunnin matkan päästä... Tosin mulle ei ole mikään katastrofi, jos Mies ei pääse mukaan, kunhan ite ennätän sairaalaan ennen kun vauva on ulkona, se riittää.

Eilisiltana oli aika tukala olo, tuntui kuin vauva olis ollut putkahtamassa hetkenä minä hyvänsä. Ei kyllä supistellu tai mitään. Oli kai ollut sen verran touhukas päivä kumminkin. Mun äidin ja siskon poikinensa piti tulla kylään, mut sitten nuorempi siskon pojista tuli kipeäksi. Joten äiti tuli ja oli poiminut matkan varrelta toisesta mummilasta vanhemman siskon pojista matkaan. Lapset oli tietysti ihan onnessaan mummosta ja serkusta, ja toki meistä aikuisistakin oli kiva, että tulivat. Äiti oli ostanut työkaveriltaan lastenvaatteita aivan järjettömän läjän. Siskon pojalle oli sukset ja monot, meille tuli Isosiskolle luistimet (ja se toi kotoa mun vanhat luistimet, en olekaan luistellut sitten lukion ekan, eli noin 12-13 vuoteen. hmm... Uskaltaisikohan sitä yrittää, sit vauvan synnyttyä...) ja vaatetta vaikka kuinka. Isosisko sai kahta seuraavaa kokoa sekä toppa- että syyshaalarit, kahdet talvikengät ja sekalaista sisävaatetta, Pipanaiselle oli läjä kenkiä, reilusti sisävaatteita ja muistaakseni sekä toppa- että syyspuku, sellaiset kaksiosaiset. Jotain jätin ottamatta (jos oli jo kulahtaneita tai sit sellaisia, mitä ei ite tarvita, esim. kolmas saman kokoinen sadetakki...) ja sisävaatetta otin kyllä aika paljon sellaisiakin, joita ei oikeastaan tarvittaisi, kun äiti nyt kumminkin oli ne jo ostanut. Vähän sillä ajatuksella, et voi sitten laittaa lapsilta huonompia vaikka keräykseen. 

Lasten vaatteita on paljon kivempi saada/ostaa kuin aikuisten! Ne on vaan jotenkin söpömpiä ja kivempia ja kaikkea. Tosin olen mä kytännyt yhtä talvitakkia itelleni (entinen on ostettu 9 vuotta sitten, ja alkaa olla jo aikalailla täysin palvellut) yhden nettikaupan alessa, jos se on vielä saatavilla kunhan tää epeli on syntynyt, niin tilaan.

Noniin, tämmöistä tänne. Huomenna ollaan menossa käymään mun veljellä. Se asuu aika lähellä meidän synnytyssairaalaa, joten jos se tai sen kihlattu on kotosalla synnytyksen alkaessa, niin ajateltiin viedä lapset niille siksi aikaa, että jompi kumpi mummoista (tai Mies, jos mä oon oikein nopea synnyttäjä tällä kertaa) pääsee hakemaan. Ei olla kyllä mitään veljeltä tai sen puolisolta kysytty, mut ei niillä viimeksikään ollu mitään sitä vastaan. Sitäpaitsi tytöt kyllä viihtyy jonkin aikaa, kun laittaa muumi-dvd:n pyörimään ja antaa niille jotain syömistä. Ei oo maailman vaikeimmat vahdittavat.

ja siis nyt on vasta rv 36+5 (luullakseni), eli todennäköisesti mitään ei synnytysrintamalla tapahdu vielä vähään aikaan. Olenpahan vaan huolella hermostunut jo valmiiksi.

Ai niin, sain blogipalkinnon! Palaan siihen, kunhan joudan (ja saan aikaiseksi). Kiitos Pnda!

Eilen oli tasan kuukausi laskettuun aikaan. Viime viikolla oli neuvolalääkäri, ja lääkäri oli sitä mieltä, että paikat alkais olla valmiina synnytykseen. Periaatteessa vauva vois tulla milloin vaan, mutta yhtä hyvin voi mennä vielä kuusi viikkoa... Toivottavasti ei nyt ihan vielä syntyisi!

Pitää varmaan varmuudeksi lähipäivinä laitella vauvan sänky valmiiksi ja vaikka vähän ajatella sairaalakassin sisältöä tai jotain. Jos tää on isosiskoihinsa tullut, niin sit kun synnytys alkaa, niin se on menoa. 

Olin eilen Helsingissä laulamassa. Vähän hirvitti lähteä yksin sinne, kun oli mielen perukoilla sellainen olo, et apua jos vaikka vauva alkaa syntyä just silloin tms. Mut toisaalta, tässä voi tosiaan mennä puolisentoista kuukautta vielä, ei ole mitään järkeä nyt vielä keskittyä vaan odotteluun. 

äh, en tiiä. väsyttää.

Lääkärissä.

Meidän tytöt ovat innostuneet viime kuukausina kovasti leikkimään lääkäriä. Mulla lankeaa usein potilaan rooli, mikä varsinkin väsyneenä sopii mulle erittäin hyvin. Seuraavanlaisia diagnooseja on viime aikoina kuultu:

"Sinulla on koira polvessa!"

"On tulehdus. Täytyy syödä karkkia, niin se menee ohi."

"Ei ole yhtään painetta, ei kuulu mitään. Olet ihan kunnossa!" (tämä sen jälkeen kun oli leikisti mitattu verenpaine ja kuunneltu sydäntä)

"Ei ole yhtään sydäntä masussa."

"Ei ole yhtään tulehtunut vauva!"

"Kaikki sormet pitää leikata pois!"

Ihanan vakavissaan noi aina äitiä tutkii. Kuunnellaan stetoskoopilla milloin mitäkin paikkaa, tutkitaan silmät (hammaslääkärin pikkupeilillä), kurkataan korviin, naputellaan polvia, ja vaikka mitä. Lopuksi yleensä annetaan rokotus, se tuntuu auttavan vaivaan kuin vaivaan.

häpeäpilkku ja vähän nimistä

Mies: "Mä en ole vieläkään keksinyt mitään hyvä nimeä."

Minä: "No, mun mielestä se sun ehdottama ** olis ihan hyvä, mäkin olen joskus ajatellut sitä."

Mies: "Ei kun mä mietin tota McDonald'sin hampurilaiskisaa, mä en ole keksinyt nimeä mun hampurilaiselle."

Että näin täällä. Meillä on aiempia lapsia odottaessa ollu nimet valmiina sekä tytölle että pojalle jo raskauden alkuvaiheessa. Tällä kertaa ei olla päästy yhteisymmärrykseen sen enempää tytön kuin pojankaan etunimestä. Kaksi muuta nimeä kyllä olis valmiina (tai itseasiassa, pojan tapauksessa en ole ihan varma siitäkään). No, onhan tässä vielä aikaa, kun vauva ei ole vielä syntynyt. Tyttöjen kohdalla ollaan kyllä alettu kutsua niitä etunimellä jo heti syntymästä saakka. 

(Mä en oikeastaan ymmärrä, miksi nimi pitäis olla salaisuus kastajaisiin saakka. Ei kasteessa anneta lapselle nimeä, vaan otetaan lapsi seurakunnan jäseneksi ja osaksi Jumalan kansaa. Miehen toiveesta ollaan kumminkin pidetty toiset nimet yllärinä kastajaisiin)

Mutta, oikeastaan mun ei pitänyt jutella nimistä, vaan siivoamisesta. Sain toissaviikonloppuna olla yksikseni kotona Miehen ollessa lasten kanssa mummilassa. Olinkin toivonut omaa aikaa, että saisin yhden meidän asunnon häpeäpilkun hoidetuksi. Meillä on siis yksi "ylimääräinen" makuuhuone (vielä toistaiseksi ylimääräinen), joka on vierashuoneena, ja lisäksi siellä on mun työpöytä ja iso pakastin. Sinne tulee kasattua aika kaikki sekalaiset rojut jemmaan. Joulun alla tein joulusiivousta muualla talossa, ja huolettomasti kasasin kaikki mahdolliset roinat vierashuoneeseen sillä mielellä, että laitetaan jouluna ovi kiinni ja siivotaan huone joskus joulun jälkeen...

Tältä näytti ennen siivousta:

 

Vähän olis roinaa ja rompetta... Sinne on kasattu mm. lasten pieniksi jääneitä ulkovaatteita, keräykseen lähtevää vaatetta, leluja, joita olen poistanut käytöstä sun muuta sekalaista. Pöydällä on kaiken maailman askartelu- ja käsityötarvikkeita yms. Joulukoristelaatikotkin odottelivat varastoon pääsyä ja lisäksi siellä roikkui yksi taitettava varapatja (sellainen rahimalli, jolla on kuitenkin huono istua), jota on viime vuosien aikana käytetty peräti kerran.

Muutaman tunnin ahkeroin, kävin läpi kaikki laatikot ja myös huoneen kiinteät kaapit. Vaatekeräykseen lähti 5 kassillista vaatteita, varastoon joulukoristeet, barbapapa-säkkituoli ja muistaakseni 4 laatikollista lastenvaatteita odottamaan joko Pipanaisen kasvamista tai uutta vauvaa. Käsityömatskut sain lopultakin lajiteltua paikoilleen. Varapatjan Mies vei vanhemmilleen, josta se oli meille kulkeutunut (muistaakseni jokseenkin yllättäen ja pyytämättä). Lopputulos näytti tältä:

Onhan siellä vieläkin kamaa, mutta on tää jo parempi. Pakastimen päällä oleva läjä on korjausta odottavia lasten leluja ja kirjoja ja sängyllä on muutama laatikko vauvanvaatteita, jotka joko pestään käyttöön tai annetaan pois riippuen siitä, tuleeko meille tyttö vai poika. Työpöydälle jätin keskeneräisten korin ja neulatyynyt yms sellaista, jonka tykkään olevan käden ulottuvilla. 

Oli kiva saada jotain kunnollista aikaiseksi. Tän lisäksi ehdin siivota perin juurin liinavaatekomeron (joka kulkee talon piirustuksissa nimellä vaatehuone, mutta on mun mielestä enemmän komero kuin huone) ja tehdä eteisen hyllyihin tilaa vauvan ulkovaatteille, plus hoitaa perusviikkosiivouksen. Kaikkeen tähän menikin melkein koko lauantai, mutta se sopi ihan hyvin mun tän hetkiselle pesänrakennusvietille :) Sunnuntaina neuloin sitten ihan urakalla, mulla on iskenyt monen kuukauden jälkeen taas neulomisvimma.

lomalainen

Mulla alkoi äitiysloma. Huomenna ei enää tarvi mennä töihin. Tuntuu oudolta. Varsinkin, kun oisin voinnin puolesta ihan hyvin voinut vielä olla töissä. Joku aika sitten täällä valittelin löystyneestä lantiosta, mutta sekään ei ole nyt juurikaan vaivannut.

Oli kyllä vähän haikeaa lähteä töistä. Työkavereita tulee ikävä. Vitsailinkin, et onneksi piti antaa avaimet sijaiselle, niin ei ole niin iso kiusaus tulla työpaikalle hengailemaan... Monta sellaista oppilastakin oli, joita olisin tosi mielelläni opettanut peruskoulun loppuun asti. No, vastapainoksi oli kyllä monta sellaistakin, joita ei jää ikävä.

Nyt sitten pitäisi totutella elämään taas kotiäitinä. Tai onhan tää taas erilaista kuin aiemmin, kun nuo isommat lapset jatkaa puolipäiväisenä hoidossa. Mä yritän ehtiä ennen vauvan syntymää saamaan ainakin yhden psykan kurssin tehtyä (niin ei jäis kun yksi vauvan kanssa ahkeroitavaksi) ja toisena hommana olis saada valokuvat albumeihin ajan tasalle. Yli kahden vuoden kuvat on laittamatta, joten hommaa on...

joululahjoja.

Me ollaan nyt parina vuonna annettu lasten kummeille lasten itse tekemät lahjat. Viime jouluna tehtiin pannulaput (tytöt maalas kangasväreillä lakanakankaalle ja mä ompelin niistä pannulaput). Tänä vuonna tehtiin mukeja. Vähän kyllä mietin, et pitäiskö tulevaisuudessa keskittyä lahjoissa enemmän syötäviin juttuihin tms. Kukaan ei varmaan tarvi ylimääräistä roinaa... Mutta joskus keväällä näin netissä kivan idean lasten kanssa toteutettaviin mukeihin (ei mitään muistikuvaa, missä blogissa näitä esiteltiin) ja ajattelin, että tää on kyllä pakko toteuttaa. 

Mukejahan tehtiinkin sitten urakalla. Meille kotiin jokaiselle oma, vähän kuin harjoituskappaleena, sit isovanhemmille ja kummeille ja lopulta jaksettiin tehdä kummien puolisoillekin. Kolmessa tai neljässä erässä näitä urakoitiin, tytöt olis tehneet enemmänkin, mutta äidillä ja isillä oli vähän vahtiminen, kun 2- ja 4-vuotiaat neidin sähläs posliinimaalien kanssa...

 

Kuvasta puuttuu 6 mukia, meidän perheelle tehdyt ja Pipanaisen kummitädin ja -sedän mukit, jotka oli jo ehditty pistää tässä vaiheessa pakettiin. Mut musta noi on kauhean kivoja! Ja helppoja. Tein kontaktimuovista kirjainsapluunat, jotka liimasin mukeihin. Osaan mukeista teippasin kontaktimuovisuikaleen myös yläreunaan (siksi ne yläreunat on tasaiset joissain mukeissa), kun huomasin omasta mukistani, että en tykkää juoda huulet maalin päällä. Tytöt on sekä maalannu ihan pensselillä, että tuputtanu vaahtomuovinpalalla. Tuputtamalla tehdyistä lähti sapluuna siistimmin pois, maalatuista meinasi sapluunan matkassa lähteä vähän muualtakin väriä. Mutta eipä sekään mun mielestä haittaa,  jos on vähän rosoiset kirjaimet.

joulu on jo ovella.

Koti on siivottu, haasteena pitää siistinä jouluaattoon asti.

Ruokaa on pienen kylän tarpeiksi. Mutta anoppi ja appi onkin tulossa joulupäivänä syömään... Laitettiin ulkoeteisestä lämmitys ihan pienelle, jotta saatiin sinne sopiva jääkaappilämpötila. Ei meidän pieneen jääkaappiin edes mahtuisi iso kinkku.

Kuusen Mies kävi eilen hakemassa vanhempiensa naapurista (omasta metsästä ei kuulemma löytynyt sopivaa, niin piti käydä naapurin puolelta kaatamassa, ihan luvalla tosin) ja se tuotiin saman tien sisään, kun oli sulatettu autoon sullomista varten. 

Etupihalla loistaa 6 jäälyhtyä ja yksi tavallinen. Kauniita.

Huomenna laitetaan joulukoristeet esiin, koristellaan kuusi ja vaihdetaan lakanat. Sitten saa joulu tulla.

Kuulumisia

No niin. Sieltä se viime raskaudesta tuttu kaverini Löystynyt Lantio taas ilmaantui. Löystynyt Lantio on siitä vekkuli, että se ensinnäkin vaikeuttaa liikkumista (tuntuu, kuin jalat olis jotenkin vähän irrallaan, eikä oikein toimisi kunnolla) ja nukkumista (hirveä homma, kun pitää etsiä sellainen asento, missä pystyy olemaan. Tyyny polvien välissä on yleensä aika hyvä. Sit kun saa unen päästä kiinni, niin vähän ajan päästä herää kääntämään kylkeä, ja se onkin urakka sinänsä) ja toisekseen aikaansaa melkoisen huolelliset iskiaskivut, mulla toistaiseksi onneksi vaan toisessa jalassa. Mutta se on karmeaa! 

Viime raskaudessa mun terkkari-pikkusisko ennusti, että tarvin varmaan tällä kertaa loppuraskaudesta kepit, kun kuulemma tää vaiva yleensä pahenee kerta kerralta. Viimeksi kyllä muistelen, että olis ollut liikkuminen hankalaa jo aikaisemmassa vaiheessa, joten siinä mielessä en ole kauhean kauhuissani. Mut saa nähdä. Kyllä mä ihan omilla käpälilläni aion pystyä kävelemään, sikäli kun se on musta kiinni (ei varmaan ole...).

Muutenkin alkaa toi vauva ja sitä myötä myös vatsa olla jo sen kokoinen, että se ei ole aina pelkästään kiva lisä mun etupuolella, vaan jopa hankala. Beibi potkii napakasti virtsarakkoa (ihan kun sähköiskuja sais) ja möyrii melko ikävän tuntuisesti välillä muutenkin. Vatsan ansiosta on myös tosi vaikea saada kengät jalkaan (se hyöty olis loppuraskauden ajoittumisesta kesään, et ei olis varrellisia kenkiä. Mut toisaalta kesällä tukisukat vois olla ikävät), nostella lapsia jne. Välillä on myös ollu sellaisia supistelupäiviä, et tuntuu, että kun pari askelta ottaa, niin heti on vatsa pinkeänä. Kipeitä ne supistukset ei onneksi ole, ärsyttäviä vaan.

Näytän kuulemma Martti Ahtisaarelta kävellessäni. Epäilemättä, pikkuhiljaa eteneminen alkaa muistuttaa vaivaista ankkaa. On kauhean kiva, kun töissä joutuu ramppaamaan portaita ihan jatkuvasti.

* * * 

Äitiysloma alkaa kuukauden päästä. Sitä ennen on onneksi vielä joululoma! Kyllä on elämä yhtä lomaa :)

Viime viikko oli aikamoista hullunmyllyä töissä, kauheasti kokeita ja numeroiden antamisia ja muita. Ja samaan syssyyn tietysti myös Mies reissussa, joten olin lasten kanssa yksin. Ihan kivasti meni (rukoilin taas maksimia) viikko, lasten kanssa kovasti askarreltiin päiväkodin tädeille joulukortteja ja koristeltiin isoja sydänpipareita niille lahjoiksi. Nyt pitää ihan muistuttaa itseään, että maanantaina on työpäivä, kun Mies ja lapset aloitti jo joululoman (mun pitää raataa perjantaihin asti) ja pahimman työstressin helpotettua itselläkin alkaa olla jo lomaolo. 

Äitiyslomalle jääminen on alkanut tuntua kivalta. Olen ollut aika väsynyt töihin, sekä fyysisesti, että henkisesti. Tai tiettyjen tyyppien kanssa on nyt ollu sen verran hankalaa, että on ihan kiva päästä niistä eroon jo nyt eikä puolentoista vuoden päästä. Toisaalta, on siellä paljon niitäkin oppilaita, joista on haikea erota.

* * * 

Ja joulu on tulossa! Meillä on jouluvalmistelut aika hyvällä mallilla. Tosin ei nyt mitään ihmeitä valmistellakaan, mut perus siivoukset ja piparinleipomiset ja muut. Viime viikonloppuna lapset oli mummilassa yötä, ja me Miehen kanssa siivottiin. Kahdestaan siivoaminen on kivaa. Pipareita ollaan tosiaan tehty ja huomenna tehdään vielä vähän lisää (jos Isosisko, joka on taas vähän kipeä, kykenee). Viime vuonna tytöt sai hattivatti-piparimuotin joulukalenterista, joten viime vuotinen piparitalo oli hattivattien mökki. Tänä vuonna tuli mm. koira, joten Isosiskon toiveesta tehdään piparista koirankoppi :)

Joulukakkuja olen leiponut meille kotiin, ajattelin tehdä naapureille myös, kiitokseksi siitä, että naapurin mies kävi Miehen reissun aikana (ihan yllättäen ja pyytämättä) kolaamassa meidän pihan pariin otteeseen. Ihana, että kävi, kun lumen kolaaminen on yksi niistä asioista, jotka on tän vatsan kanssa vähän ikävämpiä hommia. Kortit (37kpl) askartelin tänä vuonna vaihteeksi itse, lahjat on kaikki hankittu ja tehty jo hyvissä ajoin. Kinkku on pakastimessa, lanttulaatikko samoin (tykkään itetehdystä lanttulaatikosta enemmän pakastamisen jälkeen) ja karkkia on ostettu taas suunnilleen ämpärillinen. Kuusen on Mies katsonut ja hakee ensi viikolla.

Ei tässä oikeastaan muuta jouluvalmisteluja ole, kuin perussiivous ja kauppareissut sitten ihan aaton alla. Joulukoristeiden laittoa ym. pientä, ja sitten pari kyläreissua ja vierasta meillä lahjojen vaihdon merkeissä. 

Tykkään valmistella joulua. En ota siitä kauheaa stressiä, joten tehdään sen verran kuin jaksetaan. Mulle joulussa melkein tärkein tunnelmantuoja on se, että on siistiä, joten yritän ensi viikolla vielä vähän siivoilla, lähinnä tavaroita paikoilleen jne. Miehelle ruoka on olennaisin jouluntuoja, joten kunhan kaupasta ei jouluruoka lopu, niin kaikki on kunnossa. (Mua kyllä kauheasti harmittaa, kun en saa syödä kaikkia ihania kaloja, kun en oikeen kinkusta ja laatikoista piittaa. Mut olen ajatellut syödä kylmäsavulohet sun muut sitten vauvan synnyttyä, pidän joskus maaliskuussa oman jouluaterian...)

Ja lopulta, tärkeintä joulussa on kuitenkin se joulun sanoma. Että meille on syntynyt Vapahtaja. Ilman sitä ei olis mitään.

minimi ja maksimi

Mies lähti maanantaina taas työreissuun. Jännitin yh-viikkoa etukäteen, kun olen ite ollut tosi väsynyt ja flunssainenkin, ja arvelin, että lapset on varmaan myös väsyksissä. Viime viikolla oli touhua, kun siskon perhe kylässä viikolla ja sit viikonloppu juhlittiin Pipanaisen 2v- ja Miehen 30v-synttäreitä.

Rukoilin sunnuntai-iltana, et selviäisin tulevasta viikosta jotenkin. Sit yöllä valvoskelin, ja yhtäkkiä aloin miettiä, et mitä järkeä on rukoilla SELVIYTYMISTÄ, kun voisin yhtä hyvin pyytää, et meillä sais olla aivan mahtavan huippu viikko! Muutenkin aloin miettiä sitä, et miksi tulee pyydettyä Jumalalta minimiä, kun saisin ihan hyvin pyytää maksimin. Se on sit Jumalan asia, mitä hän katsoo parhaaksi milloinkin antaa.

No niin, rukoilin sit silloin yöllä, että mulla ja lapsilla vois olla tosi kiva viikko, vaikka Mies onkin reissussa. Maanantaina oli ihan hirmu kiva päivä. Lapset leikki harvinaisen kivasti keskenään ja puuhailtiin yhdessäkin kaikenlaista. Sain jo aamulla valmiiksi psykan tehtävät, joiden viimeinen palautuspäivä oli siis maanantai. Ja mulla oli hampaan paikkaus, joka oli positiivisin hammaslääkärikäynti aikoihin. Tiistain vastaisena yönä en juuri saanu nukuttua, kun olin niin tukossa. Tiistaina olinkin sit hirmu väsyksissä ite, mut oli ihan ok päivä kumminkin, vasta iltatoimien aikaan alko itellä vähän hermo mennä. Keskiviikkona meni kivasti iltaruokaan asti (sain ruoan tehtyä, kun lapset leikki jne), mut sit en olis ite jaksanu yhtään lasten kikkailua ja riitaa, ja nekin oli aika väsyksissä. Poltin päreeni Isosiskon kanssa useampaan kertaan, mikä kyllä harmitti jälkikäteen. Torstaina sit mulla olikin iltaan asti koulutusta, joten Miehen vanhemmat haki lapset hoidosta ja vei ne uimaan.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että ei maailman paras ja huippu viikko, mutta enemmän kuitenkin kuin selviytymistä :)

Mutta nyt tämän asian ymmärrettyäni alan rukoilla, että tuleva äitiysloma voisi olla ihanaa aikaa, eikä vaan selviytymistä sekin!

2-vuotias pikku Pipanainen

Meidän Pipanainen täyttää tänään kaksi vuotta. 

Kaksi vuotta sitten oli isänpäivän ilta. Oltiin Isosiskon kanssa koristeltu kakku ja vietetty rauhallista isänpäivää. Mies tuli uintiharkoista illalla vähän ennen kahdeksaa ja istuttiin yhdessä katsomaan Tanssii tähtien kanssa, mä neuloin samalla Isosiskolle lapasia. Yhden kerran oli vähän nipistänyt mahasta, ja siinä sohvalla istuskellessa kahdeksan aikaan tuli sit eka kunnon supistus. Ja kipeä! Seuraava supistus tuli kahdeksan minuuttia myöhemmin ja siitä ne sit alkoikin tulla säännöllisesti kuuden minuutin välein. Kolmannen supistuksen kohdalla soitettiin anopille, että jos tulis varmuudeksi meille yöksi ja pari supistusta myöhemmin soitettiin uudestaan, että kannattaa varmaan lähteä saman tien eikä lenkittää koiria ensin :)

Sairaalassa oltiin kymmeneltä, ja Pipanainen syntyi 23.57. Oli ihan järjettömän kipeä synnytys, huusin jossain vaiheessa, että mä kuolen tähän (mulla ei siis yleensä ole kauheasti tapana vieraiden ihmisten edessä valittaa olostani...), mut jos oisin tiennyt, että se on niin nopea juttu, niin kai sen olis paremmin kestänyt. Sain kyllä pudenduspuudutuksen, joka puudutti tehokkaasti tuntikausiksi mun vasemman jalan, mutta muuta "iloa" siitä ei ollut.

Heti ensi töikseen Pipanainen kakkas mun päälle.

Ja nyt tuolla vipeltää kaksivuotias tomera neiti, joka osaa vaikka mitä, puhua pulputtaa, on useimmiten iloinen ja kaiken kaikkiaan varsin temperamenttinen tapaus. Ottaa yhteen Isosiskon kanssa vähän turhankin usein ja hyödyntää luovuuttaan erilaisten kiellettyjen puuhien tekemisessä. Mutta ihana muru se on.

Välillä pitää ihan muistuttaa itseään, että se tosiaan nyt täyttää vasta kaksi. Se on jotenkin niin ison oloinen.

Meidän kaksivuotias.

Kivaa ja vähemmän kivaa.

Viime viikonloppuna mulla oli rakkaita ystäviä kylässä. Sellaisia, jotka olen tuntenut jo yli kaksikymmentä vuotta, ja tosi läheisiä ollaan suurimman osan kanssa oltu melkein yhtä kauan. Nykyään nähdään harmillisen harvoin, mutta onneksi ystävyys on sitä kestävää ja helppoa lajia, joka ei erityisemmin välimatkasta kärsi.

Näiden rakkaiden naisten kanssa juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä (eniten lapsista ja niiden kasvatuksesta, se kun on melkein jokaiselle nyt yksi elämän keskeisimmistä asioista), syötiin hyvin, saunottiin ja ennen kaikkea lauleltiin yhdessä hengellisiä lauluja ja rukoiltiin jokaisen puolesta oikein ajan kanssa. Oli valtavan kivaa olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia (ilman lapsia, jee!) ja myös todella hoitavaa saada rukoilla toisten puolesta ja olla itse esirukoiltavana. Yksi tämän vuoden siunatuimmista vuorokausista :)

Tällä viikolla ei ole mennyt ihan niin putkeen. Mies on työreissussa taas kerran ja mä jonkinasteisessa flunssassa. Pari päivää on ollut ihan karmea olo, mut kuitenkin tänäänkin sitkeästi tulin töihin, kun se tuntui helpommalta vaihtoehdolta kuin jäädä kotiin... En tiiä, fiksumpaa olis kyllä ollut sairastaa vaan kotona rauhassa. Toivotaan nyt kumminkin, että lapset ei tulis kipeäksi, ainakaan ensi viikolla, kun on tulossa vieraita ja päiväkodissakin on teatteriesitys ja valokuvaus!

Pipanainen keksi piirtää punaisella kuivamustekynällä lastenhuoneen valkoiseen seinään luonnollisen kokoisen koiran. Melkein iski jo epätoivo, että millä mä sen siitä putsaan, mutta sitten muistin kuulleeni vinkin, että hiuslakka tepsii mustekynään. Ja näinpä oli! Suihkutin piirustukseen hiuslakkaa ja väri suorastaan valui pois. Pieni pyyhkäisy rätillä, ja se oli siinä. Kerrankin joku vinkki, joka oikeasti tepsii!

Kuulumisia pitkästä aikaa.

oivoi, taas on mennyt yli kuukausi... Yritän nyt sitten päivittää kuulumiset suhteellisen tiiviisti:

Raskaus: Yli puolenvälin ollaan, nyt taitaa olla rv 23+4. Vatsa alkaa olla aika muhkea rantapallo, edelleenkään tosin takaapäin ei huomaa, et olen raskaana. Ultrassa käytiin ja kaikki näytti olevan ok. Meinattiin kysyä sukupuolta, mut sit oli niin nihkeä kätilö, että jäi kysymättä. Ei se olis varmaan selvinnytkään, kun kaveri oli niin mutkalla ja kiemuralla ja kauheassa vauhdissa, että niillä oli täysi työ mitata kaikki muu... Kerroin neuvolassa, et vähän hirvittää jo äitiyslomalle jääminen, ja oli puhetta, et jos alkaa enemmän kauhistuttaa, niin voisin käydä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa. Aika näyttää. Äitiyslomahakemuksen laitoin töissä ja nyt pitäis saada aikaan Kelalle äitiysraha- ym. paperit. Lantio on selvästi löystynyt, koska kävely on hankalaa (tai toistaiseksi onneksi lähinnä hidasta) ja sängyssä on jo vaikea kääntyä. Portaat on pahoja, ja niitähän mulla töissä riittää...

Työt: Töissä on ollu vähän ankeita hetkiä, kiitos muutamien vanhempien. Mut enimmäkseen kivaa kumminkin. Jos joskus vaihdan alaa (ei ole suunnitelmissa sellainen), niin se johtuu kyllä vanhemmista! Tää viikko oli syyslomaa, käytiin Miehen kanssa kahdestaan Tukholmassa ja sit olin lasten kanssa monta päivää mun vanhemmilla. Oli kivaa.

Lapset: Pipanainen onnistui telomaan itseään. Leukaan tuli haava, joka käytiin varmuudeksi liimauttamassa terveyskeskuksessa. Turhaan, koska ei ne liimat ja laastarit, mitä siellä laitettiin, pysyny tuon eläväisen lapsen leuassa kuin saman päivän iltaan asti... Eli luultavasti lopputulos olisi ollut yhtä hyvä kumminkin ihan tavallisella laastarilla. Isosiskon vasu-keskustelu oli myös, ja oltiin yhdessä sitä mieltä, että tukea tarvii suurin piirtein kaikessa... Hienomotoriikka, musikaaliset taidot ja keskittyminen (tehtäviin, mutta ei arkisiin toimiin kuten pukemiseen, syömiseen, ym) on kyllä hyvin hanskassa,  mutta sosiaaliset taidot, arkirutiinit, kielellinen kehitys ja liikunnalliset taidot on osa-alueita, joissa tukea kaivataan. Onneksi pk:n johtaja oli mun kanssa samaa mieltä siitä, että missään tapauksessa Isosiskoa ei nyt oteta päivähoidosta pois, vaikka vauva tuleekin.

Mitäs muuta: Kävin hammaslääkärissä, ja mulla oli ekaa kertaa elämässäni reikä! Harmitti, koska mulla on vähän traumoja edellisestä hampaanpaikkauksesta. Tällä kertaa oli kyllä mukava hammaslääkäri ja -hoitaja, mutta en nyt kuitenkaan mitenkään hypi riemusta, kun joudun uudestaan sinne menemään. Ja psykanopinnot sujuu, ekasta kurssista (Kehityspsykologia I) tuli arvosanaksi 4 ja nyt toisesta (Persoonallisuuspsykologia) peräti täysi 5. Nyt on taas motivaatiota jatkaa, seuraavana vuorossa Kliininen psykologia I: mielenterveys ja sen häiriöt. Kiinnostavaa!