26.9.2016

Sananen väsymyksestä

Meillä meni 7 vuotta jotakuinkin putkeen niin, että perheessä oli valvova lapsi. Enkä tarkoita tällä satunnaisia yöheräilyjä, vaan meillähän lapset ovat toden teolla valvoneet. Ensin n. 1-vuotiaaksi on nukuttu olemattoman pienissä pätkissä kerrallaan ja siitä päälle kaksivuotiaaksi onkin sitten valvottu jotakuinkin joka yö kaksi tuntia aamuyöstä. Yleisin valvomisaika oli klo 2-4 tai klo 3-5. Yksi kun oppi nukkumaan, niin olikin jo seuraava tuloillaan. Isosiskon ja Pipanaisen väliin taisi jäädä pari kuukautta parempaa nukkumisaikaa (mutta Pipanaisen odotuksen loppuaika taas oli sellaista, että mähän sitten valvoin vihlovan lantioni kanssa ihan itsekseni harva se yö), kun taas Pipanainen oppi nukkumaan edes vähän paremmin kolme viikkoa ennen Poikasen syntymää. 

Oon valvomisista niin moneen kertaan avautunut, ettei varmaan enää tarvi. Eiköhän jokainen jo ymmärrä, että rankkaa oli. Vähän liiankin rankkaa, jälkikäteen on moneen kertaan harmittanut, etten osannut kertoa, miten loppu ja puhki olin aina ajoittain.

Poikasen jokaöiset valvoskelut jäivät pois viime vuoden alkukesästä. Mä kuvittelin, että kun saan ainakin useimpina öinä nukkua, niin musta tulee virkeä ja aikaansaava. Ihmettelin, että miksi ei, kun kuitenkin vaan väsytti. Syytin ensin kesää (valoisalla tulee valvottua) ja sitten rankkaa syksyä (viime syksy oli kyllä kaikessa rankkuudessaan ihan omaa luokkaansa) ja sitten liian vauhdikasta kevättä ja sitten taas kesää... Viime kevään koomasta noustua totesin, että ei tää näin voi jatkua.

Sitten mä hoksasin, että en mä oikeastaan edes tiedä, miltä tuntuu olla silleen "normaalin väsynyt". Kun on 7 vuotta mennyt enemmän tai vähemmän jaksamisen rajamailla ja isolta osin yliväsyneenä, niin aika hyvin on päässyt unohtumaan, miltä tuntuu olla vähän väsynyt tai tavallisen väsynyt. Saati että ymmärtäisi reagoida siihen tavalliseen väsymykseen tai ihan peräti ennaltaehkäistä. Olin niin tottunut yliväsyneenä painamaan vaan eteenpäin, ettei tullut mieleen, ettei se ole ihan hyvä juttu.

Joten nyt mä olen harjoitellut. Olen harjoitellut huomaamaan, että olen väsynyt. Että huomaisin sen ennen kuin tulen hirveän kiukkuiseksi ja huudan lapsille. Että huomaisin sen ennen kuin pää räjähtää, elämä tuntuu liian raskaalta elettäväksi tai tavallinen arki liian painavalta.

Olen harjoitellut reagoimaan väsymykseen. Olen pakottanut itseni ajoissa nukkumaan, vaikka on ollut sellainen olo, että vielähän tässä voisi jotain tehdä (seuraavana projektina varmaan olisi päästä jatkuvasta suorittamisesta eroon). Oon sanonut Miehelle, että nyt mun on mentävä nukkumaan. Olen yrittänyt viikonloppuinakin muistaa, että lapset heräävät aamulla aikaisin, joten munkaan ei kannata kukkua kauhean myöhään. 

Olen yrittänyt ennaltaehkäistä väsymistä. Menemällä riittävän aikaisin nukkumaan, vaikka vähän itsestä tuntuisi, että vielä jaksaisi. Iso juttu on ollut se, että olen yrittänyt karsia viikonloppumenoja. Olen huomannut, että jos ollaan viikonloppu jossain reissussa (siis ihan vaikka vaan mummolassa), niin seuraava viikko on tosi rankka. Lapset kiukuttelee ja riitelee paljon ja itselläkin on hermot kireällä. Siispä pyritään nyt siihen, että ei ainakaan joka viikonlopulle olisi menoja. Meillä on ollut usein aika paljon viikonloppupuuhia, kun mielellään käytäis molemmissa mummoloissa ja mun siskolla. Mutta nyt on vaan pakko todeta, että ei pysty. 

Muutenkin olen yrittänyt olla tarkkana ajankäytön kanssa. Etten haalisi liikaa tekemistä itselleni, vaikka hirveästi tekisi mieli. Etten edes kuvittelisi, että ehdin tehdä sen ja tän ja tuon ja sitten väsähtäisi jo ajatuksesta. 

On tässä opettelemista. Sekä väsymyksen tunnistamisessa että sen kanssa toimimisessa ja ennaltaehkäisemisessä. Mutta pikkuhiljaa. Ja kyllähän joskus tietysti saakin väsyttää, mutta kun nyt oppisin huomaamaan sen, että nyt mä oon väsynyt. Ajoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti