En muista, olenko täällä kertonut Isosiskon vaikeuksista oppia polkupyöräilyä. En nyt jaksa siitä isommin kirjoittaa, mutta mainittakoon, että hankalaa on. Tänään oli tosi iso etappi sillä saralla, kun Isosisko pyöräili mun (ja Pipanaisen ja Poikasen, mut Poikanen oli rattaissa ja Pipanainen osan matkasta käveli, osan seisoi seisomalaudalla) kanssa lähikaupalle, jonne on siis meiltä joka 1,5-2km. Pyöräily kauppaan, muumitikkareiden osto (palkinnoksi tästä urotyöstä) ja pyöräily takaisin kotiin vei puolitoista tuntia.
Kova homma oli, itketti pariin otteeseen (hiekkatiellä ja mäessä), mutta monet pelottavat kohdat (alamäet, ylämäet, viiva tiessä, kuhmura tiessä, hiekkaa tiellä, mutka, risteys, mitä näitä nyt on...) mentiin jo ilman itkuja vain pienellä jännityksellä. Hitaasti, totta kai.
Mullakin oli puuhaa, kun sen lisäksi, että työnsin rattaita myös aika ison osan ajasta pidin Isosiskosta kiinni (alamäet ja hiekkatie) tai työnsin sitä selästä (ylämäet). Mutta selvittiin! Mullakaan ei menny hermot ollenkaan! Jes!
Ei liity pyöräilyyn, mutta oli niin kiva kuva. Poikanen leikki aamulla pitkän tovin paistinpannussa.
Ps. Tää on tän blogin puolella mun kahdessadas julkaistu teksti. Saako juhlia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti