Vauvan eka viikko

Reipas viikko vauvaelämää takana. Bonus on toistaiseksi ollut hyvin rauhallinen vauva. Syö ja nukkuu, päivästä riippuen enemmän jompaa kumpaa. Aika vähän on jaksanut valvoskella, ja kaikeksi onneksi tosi vähän kitissyt. Kaikki hoitotoimenpiteet on hänestä ihan hirveää kidutusta, silloin kyllä näytetään, miten kova ääni lapsesta lähtee. 

Imetys on taas kerran tuottanut murhetta. Olin varautunut siihen, että saadaan taas vauva, joka ei osaa imeä. Meillähän on Isosiskon ja Poikasen kanssa ollut se tilanne, että niillä ei ole ollut mitään ymmärrystä imemisestä, ja oon joutunut imettämään rintakumin kanssa 6 viikkoa. Pipanainen aikanaan kyllä hoksasi rinnan merkityksen jo heti synnytyssalissa, mutta siinä imetyksessä olikin sitten omat vaikeutensa (ja se on ainut imetys, mistä mulle on jäänyt tosi epäonnistunut olo). 

Bonus kumminkin nappasi hyvällä halulla rinnasta kiinni jo heti synnytyssalissa, ja se into on kyllä sitten jatkunut. Imemisote ei ole ollut ihan priima, ja näinpä sitten mun rinnat ei ihan kestäneet neljän tunnin maratonimetyksiä jo heti ensi päivinä. Sain ihan kunnon haavoille molemmat rinnat, ja kun niitä yritin parannella ja pitää kosteana, niin sittenpä iski molempiin rintoihin sammas. Voi itku, mikä vaiva! 

Pari päivää oli aika epätoivoinen olo. Rinnat haavoilla ja ihan järjettömän kipeät, ja sitten sammaksen takia myös kutisevat. Haavojen takia olis pitänyt pitää kosteana ja rasvata, sammaksen takia taas pitää kuivana ja lääkitä puolukalla tai sitruunamehulla (sitruunamehua haavaan! Ou jea. Yllättäen puolukka ei tunnu haavassa kovin pahalta, tämä vinkiksi muille). Otin taas rintakumin käyttöön, kun tuntui, että ilman ei oikeasti pysty mitenkään imettämään.

Nyt tuntuu, että kaipa tästäkin taas selvitään. Sammas ei ole onneksi tarttunut vauvalle, ja terkkari oli sitä mieltä, että rintakumin käyttöä kannattaa jatkaa, kunnes sammas on hoidettu. Kun vauvan suun limakalvot ei koko ajan hankaa sitä sammaksista rintaa, niin ehkäpä ei tartukaan vauvalle. Ennaltaehkäisynä oon myös imetysten jälkeen (paitsi yöllä) tiputtanut vauvan suuhun vähän vissyä, jonka myös pitäisi ehkäistä ja hoitaa sammasta. Lähinnä siinä mielessä, että huuhtoo vähän suuta ja toivottavasti ehkäisee. Itselleni käytän puolukkaa, eikä se tosiaan tunnu niin pahalta kuin kuvittelin. 

Nukuttu meillä on vaihtelevasti, tai siis vähän, mutta onneksi kumminkin öisin on toistaiseksi vuorotellut nukkuminen ja imetys, ei huuto ja kitinä. Mies on ollut isyyslomalla tämän viikon ja on vielä kaksi viikkoa, joten oon pystynyt nukkumaan myös päiväunia. Mies on kyllä ihan tuki ja turva, se on hoitanut kaikki ruoka- ja muutkin asiat (paitsi pyykit) ja puuhannut isovelilomalla olevan Poikasen kanssa vaikka mitä (ovat käyneet uimahallissa, paistaneet makkaraa pihalla, leiponeet pullaa, pelanneet lukuisia Afrikan tähti -pelejä päivittäin...). Mun aika on kulunut pääasiassa imettäessä ja sitten mitä oon ehtinyt, oon tietysti puuhannut myös Poikasen kanssa (tytöillä on ollut koulun jälkeen paljon omia puuhia) ja yrittänyt laitella tuota kodinhoitohuonetta kuntoon. Mun sairaalassaoloaikana siis saatiin sinne loputkin kaapit ja anoppi oli ne käynyt pesemässä, joten mä oon päässyt niitä järkkäilemään.

Hormonimylläkkä on ollut valtava, ja kaikki itkettää. Siihen onneksi osasin varautuakin.

Tää elämä vastasyntyneen kanssa on kyllä jännää. Yhtä aikaa ihanaa vauvahuurua, ja ihan älyttömän raskasta. Pahimpina hetkinä oon ajatellut, että kunpa tän olotilan saisi talletettua jotenkin. Sitten aina, kun haikeana muistelee ihania ensi hetkiä vauvan kanssa, voisi kokea sen totaalisen epätoivoväsähdyksen, kun imetys ei suju, väsyttää, isommat sisarukset kaipaa myös huomiota ja kaikki vaan kaatuu päälle. Ymmärtäisi ehkä, että ei enää kaipaa enempää tätä.

Oikeasti mä haluaisin tallettaa sen hyvän olon, kun täydellisen onnellinen, vatsansa täyteen syönyt pieni ihminen käpertyy rintaa vasten ja kaikki on vaan maailmassa just oikein.

Synnytysterveisiä

Meidän pieni Bonus syntyi torstaiaamuna. Toisin kuin Mies oli vanhemmilleen väittänyt, niin mulla ei ollut mitään erityisiä tuntemuksia, supistuksia tai mitään, mikä olis ennakoinut että syntymä on ihan lähiaikoina tapahtumassa. Siis joo toki supisteli välillä, mutta ne oli sellaisia vatsa pinkeänä -harjoitussuppareita (mulla ei ole synntyssupistukset ikinä tuntuneet vatsassa, vaan jaloissa ja selässä), joita nyt on ollut koko raskauden ajan. Tukala olo oli tietysti, ja milloin mitäkin paikkaa kolotti, mutta ei mitään sellaista fiilistä, etteikö raskaus olisi hyvin voinut kestää vielä vaikka pari viikkoa.

Mies oli toiveikas, että vauva syntyisi, koska se oli saanut töissä hommansa siihen vaiheeseen, et olis helppo jäädä isyyslomalle. Se lämmitti keskiviikkoiltana saunan (siis ihan muuten vaan, koska meillä usein saunotaan keskiviikkoisin) ja googlasi netistä jotain akupisteillä synnytys käyntiin -juttuja. Mutta en mä ihmeemmin viitsinyt saunoa, ja niitä akupisteitäkin olisi pitänyt painaa puoli tuntia, joten Mieskin kävi mieluummin nukkumaan. Ja siis tosiaan ei mulla ollut mitään kiirettä päästä synnyttämään, raskaana oli edelleen kiva olla.

Näin se sitten tapahtui:

Heräsin vähän ennen neljää käymään vessassa. Siinä unta odotellessa käännyin puolittain toiselle kyljelle ja tunsin, että vatsassa napsahti joku. Heti tietysti tuli mieleen, että oho, meneeköhän lapsivedet (vaikka se olisi hyvin voinut olla vaan joku lihas tms, mikä vähän napsahtaa, kun olin puoliksi kyljelläni, puoliksi selälläni). Vartin yli neljä tunsin, että joo jotain taitaa valua ja säntäsin vessaan. Lapsivettähän sieltä valui, ihan sellaista likaisen vihreää.

Herätin Miehen ja Mies siinä sitten soitteli isälleen, että lähtee tulemaan meille lapsenvahdiksi. Eka supistus tuntui 4.25, ja siitä alkoi saman tien säännölliset ja tosi kipeät supistukset 4 minuutin välein. Aloin saman tien myös täristä ihan hirveästi, se on ehkä ainut mitä en muista et ois aiemmissa synnytyksissä ollut. Muuten mulla on aiemmat synnytykset sujuneet jokseenkin samalla kaavalla, joten makoilin sängyssä ja Mies laittoi sairaalakassiin loppuja tavaroita, mitä sieltä vielä puuttui. 

Viiden aikaan soitin sairaalaan (vaikka meillä ei tarvitse soittaa, jos ei halua), kun alkoi tuntua, että joudutaan lähtemään ehkä jo ennen kuin ukki edes ehtii paikalle, ja se lapsivesikin oli vihreää (sitä purskahteli supistusten myötä lisää). Mitenkään älyttömän kipeä en ollut, ja sairaalassakin sanoivat, että ihan rauhassa voidaan tulla, kun ehditään.

5.07 kirjasin viimeisen supistuksen ajankohdan ylös, sitten tulikin yhtäkkiä niin hirveän kipeä olo, ettei tottakaan, ja tuntui siltä, että vauva syntyy ihan just samalla hetkellä. Alkoi tulla vähän paniikinomainen tunne ja pyysin Miestä soittamaan ambulanssin. Kuuntelin, kun Mies selitti tilannetta puhelimessa ja huutelin sille, että sano nyt niille, että mua ponnistuttaa jo ja lapsivesikin oli vihreää. Onneksi se ponnistamisen tarve meni ohi (mulla kävi samoin myös Poikasen synnytyksessä, että ensin ponnistutti ja sit se menikin vielä joksikin aikaa ohi), mutta ihan uskomattoman hirveitä oli supistukset siitä eteenpäin. Mietin, että ehtiikö ensin ambulanssi vai vauva, ja yritin olla kiljumatta (ettei lapset heräis), mutta ei vaan ihan hiljakseen pystynyt olemaan. 

Jossain vaiheessa ukki ehti paikalle ja Mies pyysi sitä katsomaan, että jos Poikanen herää, niin rauhoittelee sitä, ettei se kömmi paikalle. Sitten paikalle tuli ambulanssikin. Ensihoitajat oli tosi rauhallisia ja mukavia, ne totes, ettei täällä vielä päätä tai mitään näy ja pisti mut paareille ja kärräs kyytiin. Sitä mun tärinää ne vähän ihmetteli ja kyseli, et paleleeko mua kauheasti, mutta ei palellut, kun oli hirveän kuuma. En tiiä, mistä se tärinä tuli.

Sitten vaan lähdettiin täyttä vauhtia kohti sairaalaa. Meiltä menee sairaalaan omalla autolla n. 45min, ambulanssilla tietysti paljon vähemmän. Mulla oli ambulanssissa vähän parempi olo, tuntui et ne kaikkein kipeimmät supistukset oli kyllä kärsitty kotona. Ensihoitaja kyseli multa kaikkea raskauteen liittyvää (et onko lapsi oikein päin, miten aiemmat synnytykset on menny jne) ja soitteli muutaman kerran sairaalaan. Se oli tosi rauhallinen ja mukava, ja mulla oli kyllä ihan turvallinen olo siinä. Jotain opaskirjaa se kyllä luki, mutta sanoi, että kukaan meistä ei ole tässä tilanteessa ekaa kertaa (en tajunnut kysyä, että tarkoittiko se nimenomaan ambulanssisynnytystä, vai vaan, että on joskus ollut synnytyksessä mukana). Olivat kuulemma juuri saaneet koulutustakin synnytysten hoitoon :)

Lähikaupungista meidän perässä tuli toisella hälytysajoneuvolla ajamaan ensihoidon lääkäri siltä varalta, että jos vauva tosiaan syntyy matkalle, niin on sitten vähän enemmän käsiä. Ensihoitaja sanoi, et Helsingistä lähti tulemaan synnytyslääkäri, mutta eihän se meitä kiinni saa ennen kun ehditäänkin jo sairaalaan (en tiiä, mitä järkee oli Helsingistä asti laittaa ketään tulemaan? Sieltä ajaa jo meidän kohdille melkein tunnin) ja sit se sanoi, et valitettavasti tällä kelillä ei voi helikopteri nousta ilmaan. Siinä kohti mä olin hiukan ihmeissäni, että öö helikopteri, miksi? En tiiä, oliko hätäkeskuksessa sitten ollut sellainen ajatus, et jos jotain käy mulle tai lapselle, niin saadaan lääkäri mahdollisimman pian paikalle. Mun pulssia se seuras kyllä koko ajan, ehkä sen tolkuttoman tärisemisen takia?

Joka tapauksessa, siinä vaiheessa kun ambulanssilla tehtiin matkaa, ei mua kyllä pelottanut enää yhtään. Olin välillä enemmän ja välillä vähemmän kipeä, mut ihan rauhallinen (ainakin omasta mielestäni. Heh). Ensihoitaja antoi väliaikatietoja, et kuinka lähellä ollaan ja mä katselin ambulanssin takaikkunasta vilkkuvaloja aina silloin kun ei liikaa supistanut. Lopulta se ensihoitaja sanoi, et hyvin ehditään sairaalaan, nyt on enää 3 minuuttia matkaa jäljellä. Se meni sanomaan jotain kuskille, ja siinä vaiheessa mä tunsin, et nyt se vauva kerta kaikkiaan vaan tulee. 

Kiljaisin et ei me ehditä, tää vauva syntyy nyt! Ensihoitaja tuli tsekkaamaan tilanteen ja totesi, et niin tulee ja käski kuskin pysäyttää äkkiä. Pysähdyttiin johonkin tien reunaan ja perässä tuleva lääkäri tuli autoon. Vauva tuli ulos melkeen itsestään, mä olin jotenkin niin hämmentynyt, etten älynnyt edes ponnistaa ennen kun ensihoitaja sanoi, että saat sit ponnistaa loputkin lapsesta ulos, kun tuntuu siltä. Sieltä se lapsi syntyi ja vinkaisi onneksi ihan heti. Ensihoitaja ja lääkäri totesivat, että elävä lapsi tuli ja laittoivat sen mun rinnan päälle makoilemaan. Pienelle pistettiin pipo päähän (musta on hirveän sympaattista, että ambulanssin varustukseen kuuluu neulottu pieni pipo! Söpö ensiapuvaruste!), napanuoraan klipsit kahteen kohtaan (totesivat, että ollaan niin lähellä sairaalaa, ettei sitä tarvi katkaista) ja imettiin varovasti vähän nenää ja suuta, kun lapsivesi oli ollut vihreä. Vauva tosiaan vaikutti ihan ok:lta, hengitti itse ja oli muutenkin normaalin oloinen. (Jälkikäteen synnytyssalissa, kun kätilöt kysyi siltä ensihoitajalta Apgar-pisteitä, niin se oli sitä mieltä, että 9)

Sitten ajeltiin rauhaksiin loppumatka sairaalalle. Siellä oli kätilö vastassa ja kärrättiin meidät synnytyssaliin. Kätilö kysyi lapsesta ja ensihoitaja sanoi, että poika syntyi 6.09, ja lisäsi sitten, ettei hän kyllä muistanut tarkistaa sukupuolta, uskoi vaan että se on poika, kun rouva sanoi, että poikaa odotetaan. Onneksi oli sen kellonajan tajunnut katsoa :D

Eihän siinä sitten enää mitään, napanuora leikattiin ja mut siirrettiin sänkyyn istukkaa synnyttämään. Vauvan sain aika pian rinnalle ja Mieskin ehti paikalle puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen. 

Lopulta kaikki meni tosi helposti ja nopeasti, ja musta tuntui suorastaan hassulta, kun tunti synnytyksen jälkeen tuntui, et olis voinut nousta sängystä ja ruveta puuhastelemaan. Tietysti onni, ettei tullut mitään ongelmia, niiden hoitaminen olisi ambulanssiolosuhteissa ollut vaikeaa tai mahdotonta. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Multa kävi jälkikäteen moni hoitaja kyselemässä fiiliksiä synnytyksestä, mut ei mulle tosiaankaan jäänyt mitään traumoja. 

Synnytyssalin kätilö sanoi, että seuraavalla kerralla tuut sitten jo hyvissä ajoin ennen synnytystä sairaalaan odottelemaan. Mä kumminkin olen vähän sitä mieltä, ettei sitä seuraavaa kertaa taida enää tulla :D

Joulu tuli, joulu meni.

Niin meni joulun aika.

Meillä, tai  mulla, oli varsinainen aktiiviaatto tänä vuonna. Olin säestämässä iltapäivällä aaton messussa ja sitten jouluyön messussa kuoron kanssa laulamassa. Aattoa edeltävän yönä jäi unet vähän vähiin, ja kun jouluyönä kotiuduin yömessusta joskus lähempänä yhtä yöllä, niin kyllä väsytti!

Mutta hirveän kiva joulu oli taas. Aattona Miehen vanhemmat tulivat meille. Melko samalla kaavalla vietettiin aattoa, kuin yleensäkin. Aamupäivällä saunaan, riisipuurolle (mä sain mantelin! Lapset saivat useitakin, mutta suoraan lautaselle aseteltuna :D ), jouluruoan valmistelua, lapset katsoivat telkkaria ja kymmenen minuutin välein Poikanen kysyi, voidaanko jo avata lahjat. 

Yhden jälkeen lähdin Pipanaisen kanssa kirkkoon ja muu porukka tuli sitten perässä. Aattohartaus (tai "hartaus", ihan messu se oli ehtoollisineen kaikkineen) oli tosi kiva ja oli kiva pitkästä aikaa olla säestämässä. Kappeli oli niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet istumaan. Me ollaan yleensä käyty seurakunnan aattohartaudessa tuossa lähikirkossa, tää oli mukavaa vaihtelua siihen. 

Joulupäivällisen valmistelu sujui yllättävän nopeasti, osittain varmaan siksi, että oltiin Miehen kanssa valmisteltu mahdollisimman paljon jo etukäteen, ja osittain siksi, että lapset on jo isoja ja nyt oli vielä isonvanhemmat viihdyttämässä. Ruoka oli hyvää, vaikka vähän harmitti, kun en saanut syödä mätiä ja kylmäsavulohta. No, kunhan pääsen synnyttämään ja synnäriltä kotiin, niin sitten toivon, että mua odottaa kotona mätileivät :D

Lahjojen avaaminen sujui tappeluitta. Poikanenkin osasi jo hienosti lukea, mitä paketin päällä lukee (paitsi mumminsa paketin päältä luki vahingossa Hyvää Joulua Tampereelle!) ja odottaa omaa vuoroa. Lapset saivat mieleisiä lahjoja, ja niin aikuisetkin. Saatiin lapset just sopivasti nukahtamaan ennen kuin mun olikin jo aika lähteä sinne yömessuun.

Joulupäivä meni aika väsyneissä merkeissä, mutta sai mennäkin. Suklaata riitti, ruoat maistuivat ja lapsilla oli kivaa tekemistä joululahjojen parissa. Tapanina lapset lähtivat mun vanhemmille pariksi yöksi ja me saatiin Miehen kanssa vähän kahdenkeskistä aikaa. Mietittiin, että koskahan mahtaa tulla vastaava tilaisuus. Joskus vuonna 2019? 

Kaiken kaikkiaan välipäivät oli mukavaa leppostelua. Mitään suurta ja ihmeellistä ei tehty, ollaan oltu ja möllötelty. No Mies kunnostautui käymällä lasten kanssa uimahallissa :) 

Uusi vuosi oltiin myös kotona (mä kieltäydyn enää lähtemästä mihinkään kauas), mun veli tuli meille illaksi, kun sen vaimo oli yövuorossa. Annettiin lapsille lupa valvoa niin myöhään, kuin jaksavat. No nehän jaksoivat. Yhteen asti yöllä. Huh. 

Kuvittelin, että seuraavana aamuna meillä nukutaan pitkään. Oltais ehkä nukuttukin, ellei Pipanaisen puhelimeen olisi unohtunut kouluunlähtöhälytys päälle, ja puhelin näin ollen mölynnyt keittiön pöydällä 8.10. Eihän siinä sitten.

Saatiin pariksi päiväksi kylään Suomen-lomalla ollut Pipanaisen kummitäti. Oli tosi ihana nähdä pitkästä aikaa! Vietettiin aikaa yhdessä ja käytiin mm. tyttöjen kanssa elokuvissa (Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset oli yllättävän viihdyttävä myös aikuisnäkökulmasta. En olisi uskonut!)

Tänään on 39 raskausviikkoa täynnä. Isosisko ja Poikanen oli tässä vaiheessa jo syntyneet, joten tietysti joka päivä on vähän mielessä, että jokohan tänään Bonus päättää syntyä. Mitään kiirettä mun puolesta ei tarvi pitää, mutta toki tässä itse on valmiina. Meillä oli tän viikon lainassa Miehen siskon pikkukoira (jota lapset rakastivat suuresti!), ja tänään sitten Mies ja lapset kävivät serkkulassa palauttamassa koiran ja juhlimassa serkkupojan synttäreitä. Itse en lähtenyt mukaan, kun matkaa on melkein kaksi tuntia. Mä sitten täällä kotona ompelin ja puuhastelin muuta. 

Kiva joululoma on ollut, vaikka taas kävi niin kuin joka vuosi käy: kuvittelen, että teen välipäivinä kaikenlaista (sekä hyödyllistä, että esim. ompelen hirveästi jne), enkä sitten tosiasiassa tee mitään. Mutta sekin tuli ihan tarpeeseen. Huomenna on vielä viimeinen lomapäivä, ja sitten tytöillä alkaa koulu, Mies menee taas töihin (odottamaan isyyslomaa...) ja Poikanen aamupäiviksi päiväkotiin. Ja jännityksellä odotellaan, milloin meidän Bonari päättää syntyä :)

Jälleen kirjavinkkejä

Tässä taas kirjavinkkejä, nämä viime kesältä:

Enni Mustonen: Syrjästäkatsoja -sarja (Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva)

Tykkäsin tosi paljon! Sarjan idea on kiva: päähenkilö Ida on jokaisessa kirjassa jonkun kuuluisan suomalaisen perheessä työssä (tai no, Ruokarouvassa pitää omaa täysihoitolaa, mutta kuitenkin) ja näin kirjat kertovat sekä Idan elämästä että menneen ajan Suomesta ja suomalaisista merkkihenkilöistä. Kiva sarja kaiken kaikkiaan, mukavasti kirjoitettu ja leppoisa, eikä liian ankea (monesti tuntuu, että palvelusväen näkökulmasta kirjoitetut kirjat ovat helposti jotenkin kauhean synkkiä ja ankeita). Ilahduin, kun huomasin joku aika sitten, että tähän on tullut uusi osa! Suosittelen ehdottomasti!

Sanna Hedman: Henry Hedman -Kärrynpyörä, taivas ja maa

Luen mielelläni silloin tällöin elämäkertoja, ja tämä nimenomainen kiinnosti tavallista enemmän, koska kirjoittaja itse on meidän ihana neuvolatäti (aivan loistava sellainen muuten!) ja tunnen myös perheen molemmat pojat jollain lailla. Kirja oli kyllä muutenkin kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu, joten voin suositella ihan kaikille.

Cathy Kelly: Sisarten kesken

Kirjasta ehkä eniten kertoo se, että kun nyt puolisen vuotta myöhemmin sitä mietin, niin piti ihan googlata, että mistä tämä kertoikaan. Ei huono, ei erityisen hyvä, ei mieleenpainuva millään lailla, mutta ihan kelpo lomalukemista, jos haluaa nollata aivojaan jollain.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne

Jane Austen on Jane Austen. Uskollisen ystävänne olin lukenut jo joskus aiemminkin, ja tykkäsin siitä tietysti silloinkin. Nyt kun katsoin elokuvana Lady Susanin, niin teki mieli lukea kirjakin uudestaan. Uskollisessa ystävässänne on useampi Jane Austenin lyhyt kirjeromaani tai sellaisen alku, ja täytyy sanoa, että varsinkin Lady Susan on kyllä harvinaisen riemastuttavaa Austenia. Tykkään! Olen myös kerran vuosia sitten saanut siskoltani kirjeen, joka oli tämän kirjan pohjalta (monia samoja fraaseja lainaten) kirjoitettu, ja se on yksi hulvattomimmista kirjeistä, joita olen koskaan saanut. :)

Cecelia Ahern: Yllätysvieras

Tämän luin mökillä, kun ei oikein muutakaan lukemista ollut. Yllätysvieras ei kuulu Ahernin parhaimpiin mun mielestä, enkä ehkä muuten olisi lukenut toistamiseen (olen joskus vuosia sitten lukenut kertaalleen). Mutta eihän se nyt varsinaisesti huonokaan ole. Voisi ehkä sanoa samoin kuin tuosta Cathy Kellystä, että ihan ok päännollaus-loma-hömppälukemista, mutta kertalukeminen riittää kyllä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Sama juttu kuin parissa edellisesä opuksessa: meni mökkihömppänä, kertalukeminen riittää, ei oikein jäänyt mitään mieleen, vähän turha. Mutta kuten aiemmatkin, niin ihan oivallinen teos sellaiseen hetkeen, kun kotoa on löytynyt hometta, raha-asiat painaa, alkuraskaus väsyttää ja oksettaa ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Siinä ei just hirveästi mitään syvällistä ja ajattelua vaativaa kaipaakaan, vaan epäuskottavaa todellisuuspakoa ja jotain maailman kevyintä.

Näin jälkeen päin onkin hauska huomata, mitä on tullut luettua. Kesällä selvästi oli rankkaa (remontti homeineen, rahahuolet, alkuraskaus) ja se näkyy näissä kesäkuussa (ja kunhan päsen heinäkuuhun, niin niissä myös) luetuissa kirjoissa. Hirveästi höpöhömppää, josta ei enää puolta vuotta myöhemmin oikein edes muista, mitä tuli luettua. Joskus sillekin on tarvetta :)

37+0

Tänään on 37 raskausviikkoa täynnä. Tuntuu vähän hullulta ajatella, että lähimmän kuukauden sisällä tämä muksu tosiaan syntyy. Mahdollisesti jo lähipäivinä (Isosisko syntyi rv 37+5), mutta voi mennä vielä useampi viikko (Pipanainen sitten taas tuli maailmaan rv 40+4). Sain eilen mun siskolta rintapumpun, ja tänään tilasin siihen sopivia tuttipulloja (ei oltu säästetty sen kummemmin pumppua kuin tuttipullojakaan Poikasen jäljiltä). Kauan kyllä mietin, että kannattaako tilata, kun toimitus on vasta loppiaisen jälkeen. Tilasin silti. 

Eilen kävin hakemassa anoppilasta joulukuusen. Oltiin sovittu mun siskojen kanssa, että pysähdyn kotimatkalla toisen siskon luona ja juhlistetaan vähän kolmestaan vauvan tuloa. Mä olen aina toisinaan ajatellut, että olispa kiva, jos olis saanut vauvakutsut, ja nyt ajattelin, että sehän on ihan kiva siskojen kanssa vähän juhlistaa tulevaa vauvaa ja viettää aikaa yhdessä. Yllätyin kyllä ihan tosissaan, kun yhtäkkiä paikalle alkoi tulla muutakin väkeä. Siskot olivatkin järkänneet ihan kunnon vauvajuhlat multa salaa! Oli tosi kiva ilta.

En käsitä, miten mun sisko oli onnistunut tekemään vaipoista noin aidon näköisen vauvan!

Vauvaa varten alkaa kyllä olla aika hyvin valmiina kaikki. Tai no, ne tuttipullot puuttuu ja yhtä ja toista pientä, mutta vaatteet ja koppa on valmiina. Turvakaukalo on ollut lainassa ensin Miehen toisella ja sitten toisella siskolla, ja palautunee meille viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy. 

Mä en osaa vieläkään oikein tosissaan ajatella, että meille tosiaan on tulossa ihan lähiaikoina vauva. Jotenkin oon koko raskausajan ollut enemmän varautunut siihen, että jotain menee pieleen, kuin siihen, että saadaan ajallaan terve vauva syliin. Tietysti hirveästi toivon, että kaikki menee hyvin, mutta nytkin on sellainen hupsu olo, että kannattaako näitä vaatteita nyt pestä ja tuttipulloja tilailla, jos mitään vauvaa ei kotiin tulekaan. Eikä edes ole sellainen olo, että pelottaisi tai ahdistaisi, on vaan jotenkin koko ajan ollut sellainen perusolettamus tuolla taustalla, että tällä kertaa kaikki ei mene helposti.

No, nyt keskitytään juhlimaan joulua ja joulunpyhien jälkeen voisi alkaa vaikka miettiä vauvalle nimeä ja jossain vaiheessa pakkailla sairaalakassinkin valmiiksi. Viime päivinä on alkanut olla välillä vähän tukala olo vatsan kanssa, vaikka edelleen voin kyllä tosi hyvin. Veikkaan silti, että tää menee joko hyvin lähelle laskettua päivää tai sen yli (laskettua aikaahan aikaistettiin ultran perusteella), mutta kaipa sitä kohta olisi syytä olla varautunut siihen, että lähtö voi tulla.

Joukko lukuvinkkejä

Jatketaanpa taas lukuvinkkien parissa:

Julian Fellowes: Belgravia

Downton Abbey oli ihana, ja odotin sen luojalta jotain ihanaa. Rehellisesti sanottuna, eipä tämä nyt niin kummoinen ollut. Ennalta-arvattava kaikin puolin, mutta tulipahan luettua.

Marie Kondo: KonMari -iloa säkenöivä järjestys

Marie Kondon toinen opus oli astetta käytännönläheisempi ja maalaisjärkisempi kuin ensimmäinen. Edelleenkään en ole suuri Kondo-fani (enkä ole marittanut kotiani), mutta tästäkin parhaat palat tulevat käyttöön. Tykkään näistä kodin järjestämiskirjoista, vaikka usein olen monessakin asiassa eri mieltä kirjoittajan kanssa. Mutta niitä on kiva lukea, saa inspiraatiota omasta kodista huolehtimiseen ja ihan jo kirjan lukemisesta tulee sellainen olo, kuin olisi tehnyt oman kotinsa eteen jotain :)

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan

Tykkäsin! Päähenkilö ajautuu vähän vahingossa pelastamaan itsetuhoisen miehen hyppäämästä sillalta ja yrittää saada tämän haluamaan jatkaa elämää. Vaikka olikin vähän kliseinen monessa kohtaa, niin tykkäsin silti. Tämän lukemisesta tuli hyvä mieli. Suosittelen.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Korkea aika hyppi eri sukupolvien tarinoiden välillä, kertoen sekä sodan jälkeisestä ajasta että nykypäivästä. Ei tämä minusta huono kirja ollut, mutta eipä kyllä erityisen hyvä tai mieleenpainuvakaan. Tuli sellainen olo, että olen tämän jo kertaalleen lukenut (vaikka en ollut), ehkä siksi, että monet suomalaiset nykyromaanit on jotenkin niin samalla tyylillä kirjoitettuja. Ei erottunut joukosta.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Tässä oli jotenkin tosi paljon jotain samaa kuin Kate Mortonin kirjoissa. Mukaansatempaava tarina ja vetävästi kirjoitettu. Tarinassa liikuttiin sekä menneisyydessä että nykyajassa ja (kuinka ollakaan)
suuri salaisuus odotti paljastumistaan. Jotenkin aika perus-lukuromaani, mutta ei huono ollenkaan. Ihan lukemisen arvoinen.

Minna Rytisalo: Lempi

Tämä oli jotenkin kivasti erilainen ja yllättävä kirja. Kirjassa kerrottiin "päähenkilö" Lempin tarinaa kolmen muun henkilön elämäntarinoiden kautta. Aika moni asia jäi tavalla tai toisella auki (mikä pikkuisen mua häiritsi jopa), mutta toisaalta mua viehätti se, miten eri ihmisten kuvaamana myös Lempi näytti kovin erilaiselta. Näinhän se on todellisuudessakin. Ehdottomasti suosittelen!

Kirjastossa

Kävin tänään kirjastossa.

Mulla on puhelimen muistiinpanoissa pitkä lista kirjoja, jotka aion joskus lukea. Kun joku jossain vinkkaa hyvästä kirjasta, tai luen vaikka jostain naistenlehdestä suosituksen, lisään kirjan listaan. Kirjastossa sitten vaeltelen listani kanssa, välillä jaksan ihan etsiä kirjoja, välillä vaan katson, sattuuko joku listan kirjoista löytymään hyllystä.

Meidän lähikirjasto on aika pieni (vaikka silti yllättävän kattava!), ja tänään päätin, että kun lähikaupunkiin on mentävä kirppispöytää järjestelemään, niin minäpä käyn samalla siellä kirjastossa ja etsin kirjoja, joita en tästä oman kunnan kirjastosta löydä. Eilisiltana vietin pitkän tovin tietokoneella kirjalistaani läpi käyden. Kaikki sellaiset, joita ei meidän kirjastosta löydä, kirjoitin ylös ja laitoin muistiin myös, mihin luokkaan kirja kuuluu. Lopulta mulla oli melkein parinkymmenen kirjan lista sellaisia, jotka löysin tuolta isommasta kirjastosta (osa olisi kyllä ollut meidänkin kirjastossa, mutta nyt lainassa. Jossain vaiheessa, kun lista alkoi kasvaa, totesin, että jätän ne odottamaan, ja kirjaan nyt ylös vaan ne, joita ei lähikirjastosta saa). 

En mä sitten ihan kaikkia kuitenkaan lainannut. Mutta lainasin 12 kirjaa. Puolet romaaneja ja puolet ei. Ei tarvitse ihan lähiaikoina kirjastossa käydä, muuta kuin palauttelemassa... Onneksi tää meidän kunnan kirjasto on samassa systeemissä tuon isomman kanssa, joten voin palauttaa kirjoja lähikirjastoon. 

Mutta siitä tuli mieleeni, että en ole sitten alkuvuoden kirjannut tänne blogiin lukemisiani. Muistikirjassa ne kyllä on, mutta ajattelin nyt vähän purkaa sitäkin sumaa. Jos nyt edes kaikista enää muistan, mistä ne kertoo...

Adam Johnson: Orpokodin poika

Kirja kertoo Pohjois-Korealaisesta miehestä, joka päätyy melkoisiin seikkailuihin. Hmm, enempää en ehkä halua juonesta kertoa, ettei tule paljastettua mitään. Tämä oli siitä erikoinen kirja, että aina välillä mietin, että viitsinkö edes lukea loppuun ja aina välillä tuntui, että ei malta laskea kirjaa käsistään. Loppujen lopuksi kuitenkin suosittelisin tätä muillekin. Välillä tuntui uskomattomalta ajatella, että monet kirjassa kuvatut asiat ja toimintatavat ovat varmasti myös ihan totta, tai ainakin sinne päin. Joo suosittelen, ja suosittelen, että luette loppuun saakka, vaikka välillä tekisi mieli jättää kesken.

Fausto Brizzi: Sata onnen päivää

Kirja kertoi miehestä, joka saa tietää olevansa vakavasti sairas, ja elinaikaa (tai sellaista aktiivista elinaikaa) on jäljellä noin sata päivää. Siinä tietysti joutuu sitten miettimään, mihin ne sata päivää käyttää. Tätä oli niin moneen kertaan jos jossakin hehkutettu, että ehkä mun odotukset oli liian kovat. En hirveästi pitänyt tästä kirjasta. Ei ollut huono, mutta ei nyt erityisen hyväkään. Lomalukemisena menisi, mutta yksi kerta riittää. Vakavasta aiheesta huolimatta oli ihan kepeä kirja.

Melanie Gideon: Vaimo 22

Tykkään. Tykkään niin kovasti, että tämä lukukerta oli jo toinen (ja itse asiassa kirja löytyy omasta hyllystä). Ekallakin lukukerralla arvasin loppuratkaisun hyvissä ajoin, mutta sekään ei haitannut. Romanttista hömppäkirjallisuutta, mutta ehdottomasti sen lajityypin parhaimmistoa (mun mielestä). Ottakaapa vaikka joululomalla luettavaksi! (Vähän mua kyllä ärsytti oikeastaan molempien päähenkilöiden käytös ja moraali, mutta toisaalta se oli ehkä pakollista tarinan toimimisen kannalta)

Pasa&Atpo: Eniten vituttaa elämä -rehellinen elämäntaito-opas

Erinomainen vastaisku erilaisille self help -oppaille. Erityisesti arvostin erilaisia hyödyllisiä kaavioita. Kyllä. Toki jossain vaiheessa kirjaa alkoi vähän puskea korvista se jatkuva "olet luuseri, etkä muuksi muutu" -juttu, mutta tosiaan se nyt oli ehkä vähän tämän kirjan pakollinen kantava teema, ja niin oivaltavasti oli tässä kaikki mahdolliset elämäntaito-oppaiden kliseet käyty läpi, ettei ole tottakaan. Jos yhtään olet mustan huumorin ystävä, niin luepa tämä. Tämän jälkeen et muita elämäntaito-oppaita tarvitse :D

Äitiysloma

Äitiysloma alkoi nyt.

Tällä hetkellä tuntuu vähän oudolta ja haikealtakin. Joitain oppilaita tulee ikävä (toisia ei) ja työkavereita varsinkin tulee ikävä (no ei tietysti kaikkia niitäkään). Meillä on yleensä opehuoneessa tosi kivaa, ja just nyt tuntuu, että enhän mä pärjää mitenkään ilman sitä sosiaalista kanssakäymistä.

Mutta toisaalta tiedän, että jo maanantaina tai viimeistään tiistaina olen päässyt äitiyslomamoodiin, enkä liiemmin kaipaile takaisin töihin. Mulla on tapana käsitellä (ja surra) isoja muutoksia hirveästi etukäteen, mutta sitten muutoksen koittaessa ne yleensä sujuukin melko kivuttomasti. Ja tietysti on kiva tietää, että siellä se työpaikka odottaa.

Yh-putkikin loppui, itse asiassa viikkoa etuajassa. Erinäisten sattumusten jälkeen Miehen tän viikon reissu peruuntui ja se on ollut normaalisti töissä. Kahtena iltana tuli jopa töistä niin aikaisin, että ehti laittaa lapsille iltapalan. Tosi hyvin ja kivasti nää yh-viikot kyllä meni, vaikka onhan se aina kiva, että lapset ehtii välillä isiäkin nähdä... Mulla kesti pari päivää sopeutua siihen, että Mies on talossa. Mä aina yksin ollessa saan kuitenkin arjen sujumaan tosi hyvin, ja sitten ärsyttää, kun Mies tulee kotiin ja tekee asioita eri tavalla kuin mä tai jättää tekemättä.

Raskaus etenee omalla painollaan ja oon voinut tosi hyvin. Paljon paremmin itse asiassa, kuin esim. ennen syyslomaa (no, silloin olin tosi stressaantunut ja se tuntui kyllä olossakin). Tietysti vatsa alkaa olla aika iso ja joissain asennoissa painaa, ja samoin liikkuminen on vähän hidastunut. Jos erehdyn kipittämään liian nopeasti, niin sen kyllä sitten tuntee... Mutta tosiaan kaiken kaikkiaan oon voinut hirmu hyvin, enkä tässäkään raskaudessa joutunut olemaan yhtään päivää sairaslomalla raskauteen liittyvistä syistä (enkä kyllä muistakaan syistä, mutta puolikkaan päivän olin pois ultrassa käynnin takia). 

Musta tuntuu, että mulla on nyt se energinen "keski"raskaus, vaikka loppupuolella raskautta ollaankin. Äitiysloman varalle on niin paljon suunnitelmia, että jos aion ehtiä toteuttaa ne kaikki ennen vauvan syntymää, niin pitää toivoa, että muksu syntyy kuukautta tai paria lasketun ajan jälkeen :) No, teen tietysti sen, mitä ehdin ja jaksan. 

Vähän vaikea on muistaa, että meille tosiaan on syntymässä lapsi. Muistan tietysti olevani raskaana (koska vatsa), mutta en ole yhtään edes aloittanut vauvan syntymiseen varautumista. Tai no sen verran, että tekemislistalla lukee asioita, kuten "käy läpi, mitä vaatetta on valmiina ja pese ne" ym. Mutta jotenkin tuntuu tosi kaukaiselta asialta, että tää vauva tosiaan syntyy piakkoin. Ehkä jo kuukauden päästä, tai sitten voi olla, että menee vielä melkein kaksi kuukautta. Yhtään ei olla mietitty esim. nimeä. 

Sekin on tietysti sellainen asia, että se sitten vauvan synnyttyä konkretisoituu kyllä. Että nyt se sitten on tässä. Toivottavasti saadaan ennen h-hetkeä niitä vaatteita pestyä ja vaikka sänky kasattua. Paljon muuta ei alkuun tarvitakaan :)

Sairaspäivä

Pipanainen valitti illalla vatsaansa. Aamulla sama. Ei oksenna ja on syönyt, mutta itkettää, että mahaan sattuu. Eihän sitä sitten voinut kouluun laittaa. Onneksi mulla olisi tänään ollut helppo ja lyhyt työpäivä, niin ei niin paljon rassaa olla töistä pois.

Pari viikkoa on tässä oltu lasten kanssa keskenään. Ensi viikonloppuna Mieskin on kotona, juhlitaan Pipanaisen 7-vuotissynttäreitä. Sitten se lähteekin taas pariksi viikoksi reissuun. Mukavasti nämä pari viikkoa on mennyt. Lapset on jo niin isoja, että arki on enimmäkseen aika helppoa. Viime lauantai oli aika ankea päivä, koska edellinen yö meni ihan pipariksi. En saanut nukuttua (perus loppuraskauden ongelma: vessahätä, lonkkaa särkee, närästää... Mitä näitä nyt on) ja sitten kaiken huipuksi Poikanen kömpi viereen ja pissasi meidän sänkyyn. Sille ei yleensä ikinä käy pissavahinkoja, mutta nyt sitten menikin sekä mun että Miehen patjat märiksi. Lauantai oli sitten kiukkupäivä, mutta siitäkin selvittiin. Ja sunnuntaina oli taas oikein kivaa, vaikka oltiin vähän väsyneitä kaikki.

Raskaus etenee mukavasti omillaan. Sokerirasituksesta sain puhtaat paperit (vaikka olin ihan varma, että nyt se raskausdiabetes iskee, kun molemmilla siskoillakin on ollut, vaikka ovat hoikkia ja varmaan elävät terveellisemmin kuin minä). Toisinaan supistelee aika paljon, mutta kipeitä ne supistukset ei edelleenkään ole, epämukavia vaan. Sen olen huomannut, että hirveästi ei pidä enää rehkiä, ei nostella, kanniskella tai kävellä rivakasti. Lantio on löystynyt ja sen tuntee jaloissa, tuntuu, kuin jalat olisivat vähän irtonaiset. Kohta varmaan tarvitsee tyynyn avuksi nukkumiseen. Tuntuu myös siltä, että voisin syödä ja nukkua ihan loputtomasti. Mutta Bonus on aktiivinen vauva ja on kiva, kun se mylläilee :)

Tuntuu, että tekemistä on enemmän kuin aikaa, mutta jos vertaan muutaman viikon takaisiin fiiliksiin, niin ehdottomasti parempi olo on henkisesti. Se on kivaa.

Syysloma

Meillä oli onnistunut syysloma. Jopa yli odotusten.

No odotukset ei ollu kovin korkealla. Miehellä piti olla koko viikko lomaa, mutta loma peruttiin. Sitten sillä piti olla kaksi vapaapäivää, ja se lupaili, että pitää ylityövapaita myös, mutta olin aika skeptinen niiden suhteen. Syyskuussa se ei pitänyt edes työaikoihin merkittyjä vapaapäiviä. Vaan kuinka ollakaan, Mies oli loppujen lopuksi ainoastaan maanantaina töissä! Saatiin siis ihan yhteistä lomaakin. Remontti ei tosin edennyt hiukkaakaan, mutta kaikenlaista muuta puuhattiin.

Mä lähdin viikonlopuksi lasten kanssa Imatralle mun siskon luo, kun Miehellä alkoi hirvestys. Oli tosi kiva viikonloppu. Lapset nautti serkkuseurasta (4 serkkua, jotka osuu iältään mukavasti meidän lasten lähimaastoon) ja mä nautin siskoseurasta. Sisko nyt vaan on parasta seuraa! Matkat toki oli aika raskaita, kolme tuntia autonratissa alkaa tässä vaiheessa raskautta olla jo vähän liikaa. Mutta tosi kiva viikonloppu oli. Mieskin oli saanut ammuttua peräti kaksi hirveä, joten onnistunut viikonloppu silläkin. 

Maanantai meni ihan vaan kotona lojuessa. Käytiin me lähikaupassa ja kirjastossa, mutta sepä se. Tiistaina sitten mentiin Flamingon uiskentelemaan. Meillä oli koko perheelle ilmaisliput, jotka nyt hyödynnettiin. Tosi kivaa oli. Lapset tykkäsivät hurjasti. Hyvin huomasi myös eron viime vuoteen (silloin oltiin samanlaisella ilmaisreissulla siellä): nyt tytöt osasivat jo tosi hyvin itse uida, vaikka toki aikuinen oli vielä vieressä varmistelemassa, ja Poikanen laski jo siitä kesyimmästä isosta liukumäestä ihan itsekseen. Mä seisoin mäen vieressä vahtimassa kyllä, mutta en jaksanut enkä uskaltanut kovin montaa kertaa siitä mennä vatsoineni. Väkeä oli paljon, mutta ei ahdistavan paljon. 

Keskiviikkona pidettiin siivouspäivä. Ensin siivottiin sisällä ja sitten ulkona. Mä pesin pihakalusteet ja viimeiset terassimatot. Nyt ne vaan pitäisi saada kuivaksi (matot siis) ja autotalliin. Haaste, koska autotalli on ihan täpötäynnä remonttiasioita, sinne ei ihan noin vaan kanneta pöytää, pihakeinua jne. Toivon, että Mies saa tehtyä asialle jotain ennen pysyvän lumen tuloa... Tääkin oli asia, joka olisi pitänyt hoitaa jo syyskuussa viimeistään. No parempi kai nyt kuin ei ollenkaan. Musta tuntuu kurjalta, kun meidän piha on ihan hirveässä kunnossa. Rojua lojuu siellä täällä, ja näyttää rumalta. Kiva, että saatiin edes vähän tehtyä sille jotain. Vaikka ruma se on vieläkin. 

Torstaina mulla oli aamulla äitiysneuvola. Mitään ihmeellistä siellä nyt ei ollut, kaikki kunnossa. Sen verran hyvin olin selvästi lomalla lepäillyt, että parina edellisenä viikkona rassanneet jatkuvat supistelutkin oli hellittäneet (vaikka pesin niitä mattojakin). Nyt on kyllä taas ollut ajoittain aika tukala olo, jatkuvasti supistelee (ei kipeästi, mutta on hankala olla kivikovan pallovatsan kanssa) ja tuntuu kuin olisi vauva jo puoliksi pihalla. Syytän siis töissäkäyntiä :D 

Miehen piti sitten lähteä käymään "pikaisesti töissä", ja me lähdettiin koko porukka mukaan varmistamaan, että käynti tosiaan on pikainen. Miehellä kun työmatkaakin on jo yhteen suuntaan 45min, ja arvasin (ihan oikein), että jos ei oltais oltu matkassa, niin se olisi jäänyt tekemään töitä varmaan koko päiväksi. Lapset oli ihan innoissaan kaikista matkan varrella näkyneistä panssariasioista (panssarivaunuista, panssarijunasta) ja Poikanen näki mielestään myös panssarimopon ja panssarilinja-auton. Tehtiin sitten pikainen päätös viedä joukko Panssarimuseoon. Se oli hyvä päätös. Panssarivaunut oli hienoja ja lapsista oli tietysti huippujännää päästä panssarivaunun sisään ja katolle kiipeilemään. Olihan ne toki vaikuttavia, vaikka itse en nyt niin innoissani osannutkaan olla. 

Käytiin myös Hämeen linnassa. En tiedä, miten ei ole tullut lasten kanssa siellä käytyä, vaikka meiltä ei pitkä matka olekaan. Mä oon käynyt siellä viimeksi joskus kymmenisen vuotta sitten, Mies, Pipanainen ja Poikanen ei koskaan. Hienohan se oli. Lapset jaksoi tosi hyvin opastetun kierroksen, vaikka Poikasta selvästi alkoi loppuvaiheessa vähän tympiä. Poikanen on oppinut jonkin verran lukemaan (kyllä! Ikää 4v8kk. Ihan itsekseen on vahingossa sellaisen taidon oppinut) ja valisti yhtä linnan juuren kivillä kiipeillyttä teinipoikaa, että "kuule tässä ei saa yhtään kiipeillä, tuolla on kyltti, missä lukee KIIPEILY KIELLETTY!" Kummasti tämä kielto nuorelta valistajalta itseltään unohtui kun tuli tylsä hetki. Linnan sisäpihalla se onnistui potkimaan seiniä sen verran huolella, että yhdestä kohdasta seinää irtosi pala. Että anteeksi nyt vaan, jos Hämeen linna jonain yönä vaikka romahtaa.

Sitten sainkin omaa aikaa. Mulla oli perjantaiaamuna sokerirasituskoe (halusin siihen, koska mun siskoilla on ollut hoikkuudesta ja hyvistä elintavoista huolimatta raskausdiabetes. Sain puhtaat paperit) ja Mies lähtikin jo sillä aikaa lasten kanssa mummilaan. Mä hoidin perjantaiaamupäivän asioita ja sitten vietin aikaa itsekseni kotona loppupäivän ja lauantain. Oli ihana olla yksin! Ja ihanaan saumaan osui tää yksinolo. Mietin ihan, että en ole yli vuoteen ollut yksin kotona niin, että olisi ollut sellainen energinen ja aikaansaava olo. Ne kerrat, kun olen yksikseni saanut olla, on mennyt lähinnä sohvalla lojuessa, kun ei ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Nyt järkkäilin paikkoja, keitin mehut, leikkasin kankaista 8 puseroa (joululahjoja pääasiassa) ja ompelin 1 t-paidan ja kaksi pipoa. Plus kaikenlaista pienempää, sekä sitä sohvalla lojumista. Hurjan ihanaa!

Sunnuntaina pitikin sitten herätä jo ennen kukonlaulua, jotta ehdin ajoissa mummilaan. Mummilla oli työpäivä ja ukki, Mies ja Isosisko menivät hirvimetsälle, joten mua tarvittiin kahden pienemmän kaveriksi. Kiva mummila-aamupäivä vietettiin ja iltapäivästä sitten suunnattiin kotiin. 

Eilen töissä totesin, että mä olen syysloman jälkeen virkistyneempi kuin kesäloman jälkeen. Mikä ehkä kertoo enemmänkin siitä, millainen meidän kesä oli... Mutta oli siis tosi hyvä loma! Nyt onkin töitä jäljellä enää 6 viikkoa ennen äitiysloman alkua. Samaiset 6 viikkoa on mulla myös pääasiassa yksinhuoltajaelämää, kun Mies on suurimman osan ajasta työreissuilla. Marraskuussa on 8 päivää, kun se EI ole poissa kotoa, ja niistäkin kahdeksasta 4 on työpäiviä, 4 vapaapäiviä. Että sellainen rupeama tässä alullaan. Siitä kun selvitään ja äitiyslomalle pääsen, niin sitten mä kyllä lepään! :)

Pitkän pitkän tauon jälkeen.

Jälleen kerran on tullut luvattoman pitkä tauko. Ei vaan ole jaksanut. Ei ole huvittanut avata tietokonetta, eikä ole huvittanut kirjoittaa.

Meidän elämäntilanne on kohtalaisen kuormittava tällä hetkellä. Ei tässä mitään isompaa mullistusta tai hätää ole, mutta riittävän paljon pienempiä. Esimerkiksi:

- Mies tekee töitä. Paljon. Ylityörajat paukkuu yli, kotona se käy lähinnä nukkumassa. Viikonloppuisin sillä ei ole töitä, mutta viikolla se lähtee töihin ennen seitsemää, ja jos sattuu illalla tulemaan kotiin ennen seitsemää, niin se tuntuu suorastaan aikaiselta. Meillä kun lapset rupeaa iltapalalle ja iltatoimiin siinä puoli seitsemän - seitsemän maissa (kasiin mennessä on oltava sängyssä, muuten ei tule seuraavasta päivästä mitään), niin käytännössä Miehellä ei lasten kanssa yhteistä aikaa viikolla ole. Mä vastaan täysin meidän arjen sujumisesta, niin kaikkien kotitöiden osalta kuin kaupassakäyntien, harrastuskuljetusten, päiväkotiin viemisten ja hakemisten, onhan-sulla-liikkavaatteet -keskustelujen ja ylipäätään nyt kaiken muunkin osalta. Olen kyllä tähän yh-elämään tottunut, että ei se mua muuten rassaisi, jos ei nyt olisi kaikenlaista muutakin. Ja sitten, kun vauva syntyy, niin on kyllä arki paljon hankalampaa.

Mitään iloa noista Miehen pitkistä työpäivistä ei ole ollut. Ylityövapaita se ei ole pitänyt (ei ole pitänyt edes työaikoihin merkittyjä arkivapaita), eikä ylimääräistä rahaakaan ole näkynyt. Nyt on myös syksyn työreissu-sesonki käynnistynyt ja Mies on loka-marraskuussa yli 30pv työreissuilla. Onneksi niistäkin vain kaksi menee viikonlopun yli!

- Remontti on edelleen kesken. Ei ole pitkiin aikoihin edennyt mihinkään, ja tuskin eteneekään, koska se eteneminen on kiinni a) Miehestä ja b) rahatilanteesta. Kattoa pitäisi maalata, väliseinän pätkää rakentaa, kiuasta asentaa... Mies ei saa niitä aikaan, koska on koko ajan töissä (ja koska ei nyt satu edustamaan erityisen aikaansaavaa ihmistyyppiä. Koska olisihan näitä viikonloppuja tässä ollut). Kodinhoitohuoneesta puuttuu kaapit, mutta niitä ei voida hommata, ennen kuin niihin on rahaa. Mulla alkaa olla koko remontin suhteen aika toivoton olo. Pientä toivonkipinää elättelen, että saatais homma kuntoon ennen vauvan syntymää, mutta epäileväinen olen. Sinne kodinhoitohuoneeseen oli tarkoitus tulla myös vaipanvaihtopiste, vanhaa lahoa hoitopöytää en halua enää meidän makkariin. Tällä hetkellä sekä ulkona että sisällä on rumaa. Ulkona rumaa, koska kesällä kaivettiin iso osa pihata mullin mallin, sisällä khh tavarat pitkin poikin huushollia, joten siksi rumaa.

- Remontista johtuen taloudellinen tilanne on aika karu. Kun remppaan on mennyt roimasti enemmän, kuin kumpikaan meistä ansaitsee vuodessa, voi kukin arvata, että ei hirveästi naurata (varsinkin, kun alkuperäinen hinta-arvio oli jotain aivan muuta. Mutta niin se tuppaa näissä homeasioissa menemään). Tällä hetkellä yritetään vimmatusti säästää kaikki mahdollinen raha, jotta saatais lainatut rahat maksettua takaisin. Sitten säästetään vimmatusti, että saatais remppa hoidettua loppuun. Raha-asiat ei niin pahasti ahdistaisi, jos ei tuo äitiysloma kolkuttelisi nurkan takana. Mutta kun tosiaan tässä pitäisi myös vaihtaa auto sellaiseen, mihin mahtuu 6 ihmistä kyytiin. Pitäisi säästää rahaa, ettei tarvitsisi ihan heti äitiysloman loputtua sännätä töihin. Ja kun ei kerta kaikkiaan ole mitään mahdollisuutta säästää autoon tai hoitovapaata varten, kun yritetään nyt ihan vaan pärjätä ja selvitä nykyisistä veloista ja rempasta. Miehellä jää palkasta käteen 1800€/kk. Sillä ei kauaa kuusihenkistä perhettä elätetä, kun mun palkanmaksu loppuu.

- Töissä on raskasta. Siitä ei nyt sen enempää, mutta raskasta on. Sekä opehuoneen että luokkahuoneen puolella. 

- Raskaus etenee onneksi hyvin ja kivasti. Mutta tokihan se tuo omat kiemuransa kaikkiin näihin muihin huolenaiheisiin. Oon jaksanut ihan hyvin, eikä mitään isompia vaivoja ole ainakaan vielä ollut. Rakenneultrassa reipas kuukausi sitten näkyi eläväinen pieni poika, jolla oli kaikki kunnossa, mitä rakenneultrassa on tapana tutkia. Muksu liikkuu ahkerasti ja viime viikkoina ne liikkeet ovat muuttuneet sellaisesta "yleisestä" potkimisesta ja muljumisesta selvemmin tunnistettavaksi. Siis tarkoitan sitä, että vaikka toki aiemminkin liikkeet jo tuntui ja näkyi selvästi vatsan päällekin, niin ne oli sellaista pompahtelua, mistä ei oikein osannut sanoa, onko se käsi vai koko lapsi. Nyt tuntuu selvästi pienten käsien ja jalkojen venyttelyä milloin missäkin kyljessä ja sen erottaa selvästi siitä, kun vaikka lapsi kääntää kylkeä. 

Lapset odottavat pikkuveljeä kovasti. Poikanen on miettinyt, mitä kaikkea hän aikoo pikkuveljelle opettaa. Tytöt aikovat olla apuna vauvanhoidossa (ja varmasti tulevat olemaankin). Musta tuntuu, että mä itse odotan tällä hetkellä eniten äitiysloman alkua, koska kuvittelen, että sitten mä ehdin ehkä vähän levätä tätä loputonta uupumusta pois. Saapas nähdä.

Mutta on elämässä hyviäkin asioita. Meidän arki rullaa kohtalaisen helposti ihan näin yhdenkin aikuisen voimin. Olen vähän noussut koko kesän vaivanneesta väsy/masennus/apatia -suosta, mikä näkyy mm. siinä, että on pitkästä aikaa huvittanut mm. neuloa. Olen aloittanut pitkästä aikaa uudestaan kuoroharrastuksen (viime vuosina olen kyllä laulanut säännöllisesti meidän jo 13-vuotiaassa yhtyeessä, mutta en oikeassa kunnon kuorossa) ja se on ollut ihanaa! Mukavaa vaihtelua tuohon bänditouhuun, laulaa kunnolla äänissä ja vähän haastavampiakin kappaleita. 

Että ei pelkkää vastoinkäymistä sentään. Mutta rehellisesti on pakko myöntää, että aika uuvuksissa olen ison osan ajasta, siksi ei ole tätä blogiakaan jaksanut päivittää.

Paluu arkeen

Mulla oli tänään eka työpäivä.

Ihan kiva oli mennä töihin, vaikka loma ei ihan loppua lukuun ottamatta oikein lomalta tuntunut. Remontti on vieläkin kesken ja rahat loppu, stressiä siis riittää... Tylsät lomatekemiset (mattojen pesu, ikkunoiden pesu ym) jäivät tekemättä, ja niin jäivät monet kivatkin tekemiset. Mustikkaankaan ei olla ehditty! 

Mutta nyt alkaa neljän kuukauden pätkä töitä ja sitten, toivottavasti, koittaa äitiysloma. Tytöillä alkaa koulu huomenna ja Pipanaista jännittää ihan hullun paljon. Mies on onneksi vielä tän viikon lomalla Poikasen kanssa ja voi saatella tytöt huomenna kouluun. Sovittiin Pipanaisen kanssa, että torstaina ja perjantaina sitten kävelee itse (tai no, varmaan naapurin tytön ja Isosiskon, jos lukujärjestys natsaa, kanssa, mutta siis ilman aikuista) ja jos tulee matkalla joku hätä, niin voi vielä soittaa isille. Maanantaista lähtien pitäisi sitten pärjätä itsekseen. Varmasti pärjääkin, mutta Pipanainen on niin herkkis, että varmasti myös jännittää ja pelottaa ja on itku herkässä. 

Onneksi naapurin tyttö pääsi samalle luokalle ja voivat yhdessä kulkea matkoja ja olla aamu- ja iltapäiviä joko meillä tai naapurissa. Ja Isosisko tietysti seurana myös sen mukaan, miten sen lukujärjestys osuu yksiin. Mullakin on tässä ekassa jaksossa silleen kiva lukujärjestys, että ainoastaan tiistaisin on kolmeen asti töitä (plus sitten mahdolliset tukiopetukset). Yleensä varmaan lähden puoli kolmelta hakemaan Poikasen hoidosta ja ollaan sitten kolmeen mennessä kotona. Aamuja Pipanainen kyllä joutuu olemaan jonkin verran yksin, kun mulla on useampi kahdeksan aamu ja tyttöjen koulussa ei eka- tai tokaluokkalaisilla ole kasin aamuja ollenkaan. 

Tästä se arki taas alkaa. Kesää odoteltiin koko kesä. Onneksi nuo pari viimeistä lomaviikkoa tuntuivat vähän sekä kesältä että lomalta.

Vauvapohdintoja

Vauvauutisesta kertovaan postaukseen sain kommentin, joka tuntui olevan melkein kuin omista ajatuksistani viimeisen vuoden ajalta. No, itse en kauheasti panikoinut juuri sitä, että mitä jos joudun lähettämään lapset luonnonkatastrofin vuoksi Kanadaan, mutta suunnilleen samanlaisia asioita silti. 

Ensinnäkin mietitytti oma jaksaminen. Neljä on enemmän kuin kolme, miten me jaksetaan neljän kanssa? Ehditäänkö ja osataanko antaa jokaiselle lapselle kahdenkeskistä aikaa, kun tuntuu, että kolmenkin kanssa se on hankalaa? Jääkö itselle aikaa enää ollenkaan? Tai parisuhteelle? Miten mä jaksan taas alkaa valvoa (meidän lapset ovat olleet tosi huonoja nukkujia päälle kaksivuotiaiksi jokainen. Meillä meni 7 vuotta yhtä kyytiä valvomiskierteessä, joten todellakin tiedän, mitä voi olla edessä)? 

Sitten mietitytti raha. Neljännen tullessa on pakko vaihtaa auto, eikä meillä oikein talossakaan ole tilaa. Tai on nyt vielä, mutta veikkaan, että Poikanen ei välttämättä enää sellaisena päälle kymmenvuotiaana riemusta kiljuen jaa huonetta viisi vuotta nuoremman pikkuveljen, saati pikkusiskon kanssa. Ja muutenkin lapsi maksaa aika paljon. Vaikka mä ajattelen, että ei lapselle tarvi pystyä tarjoamaan kalliita harrastuksia, eikä meidän tarvi matkailla, ostaa merkkivaatteita tai mitään sellaista, niin silti raha-asiat kyllä mietitytti. 

Ikäero pohditutti kovasti myös. Aiemmat lapset ollaan saatu reilun parin vuoden ikäeroilla. Muksuista on kasvanut ihana kolmen kopla. Nyt vauvan syntyessä isommat lapset tulevat olemaan 9,5v, 7v ja piirua vaille 5v. Tämä on siis ihan eri sarjaa kuin aiemmat. Millainen sisarussuhde syntyy? Jääkö tämä Bonus yksinäiseksi? Onko sillä mitään yhteistä isompien kanssa? 

 

Omaan jaksamiseen liittyen mietitytti myös tuleva lapsi. Entä jos tuleekin kaksoset? Tai sairas tai vammainen lapsi? Jaksetaanko me hoitaa se silti? Tämä oli lopulta se kysymys, mikä oli kaataa vauvahaaveet. Aina aiemmin olen ajatellut, että ihan sama, mitä sieltä tulee. Toki olen toivonut tervettä vauvaa, mutta aina ajatellut, että sairaan tai vammaisenkin kanssa pärjätään. Nyt ihan yllätyin, kun huomasin pohtivani, että mä en kyllä oikeesti jaksa, jos me saadaan joko useampi kuin yksi lapsi tai sairas tai vammainen lapsi. Silloin ajattelin, että ei meillä ole oikeutta haluta neljättä, jos ei olla valmiita vastaanottamaan mitä hyvänsä.

Sitten mietin myös kaikkia "hupsuja" juttuja. Että mitä jos meistä vanhemmista jompi kumpi kuolee, kyllä on sitten raskasta toisen olla neljän lapsen yksinhuoltaja! Mitä jos syttyy sota ja joudutaan lähtemään evakkoon? Mitä jos sitä, mitä jos tätä?

Olisi hienoa sanoa, että kaikkiin pohdintoihin löytyi järjellinen perustelu tai että yhtenä päivänä kaikki pelot vaan olivat hävinneet. Mutta kyllä noita ihan samoja juttuja mietittiin vielä silloinkin, kun oltiin jo päätetty antaa lapsen tulla jos on tullakseen. Ihan päivästä riippuen joko toivoin hullun lailla olevani raskaana tai pelkäsin ja halusin perua koko jutun. Positiivisen raskaustestin tehtyäni ensimmäinen viikko oli ihan silkkaa paniikkia, ja jos olisin voinut, niin olisin kyllä kaiken perunutkin.

Vieläkin pelottaa. Pelottaa oma jaksaminen, Miehen jaksaminen, parisuhde, lasten väliset suhteet, raha-asiat (etenkin nyt tän home-remontin ynnä muun myötä, kun rahatilanne on katastrofaalinen ja edelleen se auto pitää vaihtaa ja äitiyslomalle jäädä), tulevan lapsen terveys ja kaikki muu. Mutta pikku hiljaa, kun odotus on tullut konkreettisemmaksi, vauva on alkanut tuntua niin rakkaalta ja tärkeältä, että pelottaa paljon vähemmän. Yhä enemmän on vaan luottamus siihen, että kyllä tämä tästä. Jaksaminen, rahat ja kaikki muu. Tämä vauva on jo meidän perheen jäsen, ja tällä mennään, vaikka välillä pelottaakin. 

Eikä silläkään ole oikeasti mitään väliä, vaikkei Bonus olisikaan terve ja "normaali". Koska se on meidän oma Bonus. 

En siis oikein osaa kommentoijaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä. Meillä toive vauvasta vaan kasvoi pelkoja suuremmaksi. Yksi iso juttu oli myös se, että mietin, että kaduttaako vanhana, jos ei uskallettu antaa neljännelle tilaisuutta. Ihan kivaa olisi ollut jäädä kolmilapsiseksikin perheeksi. Mietin, että sitten, kun sen vauvan saa syliinsä, niin ikinä ei kyllä kaduta, että tulipa tuokin tehtyä (vaikka mistäs tiedän, vaikka kaduttaisikin). En tiedä sitäkään, että oliko tämä meille viisas ratkaisu. Mä en ole maailman kärsivällisin ja äidillisin äiti, ja toisaalta ajattelen, että on myös viisasta ymmärtää omat rajansa ja vaikka vauvakuume olisi kova, niin todeta, että enempää ei nyt tule. 

Mutta nyt kun se vauva on tulossa, olen kyllä maailman onnellisin, että uskallettiin. 

Kommentoijalle (ja muille asiaa pohtiville) toivon ennen kaikkea sitä, että saatte päätöksen tehtyä suuntaan tai toiseen niin, että voitte elää sen kanssa rauhassa!

Mökillä

Palattiin pari tuntia sitten mökiltä kotiin.

Torstaina jätin Miehen jatkamaan remppaa (joka ei lopu varmaan ikinä) ja lähdin lasten kanssa mökille. Vähän jänskätti, että miten meillä menee ilman isiä, kun ei olla koskaan oltu mökkeilemässä vaan yhden vanhemman voimin. Mutta tosi hyvin meni. Kolmen tunnin ajomatka mökille saatiin ajettua ilman yhtään pysähdystä (olin käynyt kaupassakin jo kotona ja pakkaillut kamppeet huolella kylmälaukkuun, kun jotenkin se kaupassa käynnin jälkeen matkan jatkaminen on lasten kanssa tosi takkuista) ja mun suureksi huojennukseksi ilman yhtään oksennusta. 

Mökillä mun setä lapsineen teki just lähtöä, joten ei tarvinnut laitella sähköjä päälle tai mitään, sen kun asettui taloksi. Sää oli ihana, joten lapset tietysti säntäsivät suoraan järveen. Yritin ehdottaa, että jos ensin kannettais kamat autosta ja syötäis ja sitten laitettais uikkarit päälle, mutta luovutin suosiolla, kun "me vähän vaan kahlataan" osoittautui puuhaksi, jossa kastutaan likomäriksi. 

Saatiin me autokin sitten tyhjennettyä ja ruoka syötyä, sauna lämmitettyä ja oikein huolella ja perusteellisesti vedessä lotrattua. Tai no mä kyllä vahdin vaan touhua laiturilla, mun mielestä vesi oli aivan liian kylmää. 

Perjantaina olikin aamupäivästä sateista ja synkkää, joten puuhailtiin jonkin verran sisäpuuhia. Lapset kävivät kyllä mustikoita ja metsämansikoita poimimassa ja Pipanainen myös urheasti aamu-uinnilla. Hienosti kaikki kolme muistivat, että rantaan ei saa mennä ilman aikuista (tyttöjen kyllä voisi antaakin mennä, ne on sen verran fiksuja, varovaisia ja uimataitoisia, mutta Poikanen on asia erikseen). Iltapäivällä sää kirkastui ja vietettiin aikaa rannassa pitkälle iltapäivään, kunnes tuli aika lähteä kaupunkiin käymään kaupassa ja hakemaan Miestä junalta. 

Lopulta meille tuli kauhea kiire kaupassa. Lähtö vähän venyi, kun tapoin kovin elämänhaluista ampiaista mökistä, ja matkalla kauppaan tajusin, että meidän pitää ehtiä junalle ENNEN sen saapumista. Ei siksi, etteikö Mies voisi odottaa vähän aikaa asemalla, vaan siksi, että Poikanen ei ole koskaan ennen nähnyt pendolinoa (meillä kun kulkee vaan lähijunia), ja se oli ehdottomasti nähtävä. Kaupassa käytiin ja sännättiin junalle, minne ennätettiin just sopivasti pari minuuttia ennen junaa. Poikanen oli niin tohkeissaan pendolinosta, että pelkäsin sen riemuissaan juoksevan suoraan junan alle. :D

Käytiin vielä koko porukalla syömässä ennen mökille palaamista. Illalla lämmitin saunan ja saatiin lasten nukkuessa saunoa Miehen kanssa vuorotellen 

Lauantai oli tuulinen eikä kovin lämmin päivä, mutta onneksi ei satanut. Päivä meni rennosti perinteisissä mökkipuuhissa. Ongittiin, tehtiin ristikoita, puuhailtiin pihapuuhia, lotrattiin rannassa, paistettiin makkaraa, saunottiin, syötiin lettuja. Tuuli oli sen verran kova, että soutamaan ei kannattanut lähteä. Poikanen lutrasi rannassa t-paidassa ja alushousuissa, eikä suostunut laittamaan uikkareita, koska ne voivat kastua. Vaatteethan sitten kastuivat ihan läpimäriksi. Yritin moneen kertaan ehdottaa, että olisi vaikka alasti, koska ei koko ajan voi vaihtaa kuivia kalsareita vaan kastellaakseen ne järvessä. Lopulta se halusi uikkarin päälleen ja olikin siinä sitten nukkumaanmenoon saakka. Illalla tuuli tyyntyi ja Mies lähti iltauistelulle. Mä jäin mökille vahtimaan lasten unta, lueskelemaan ja fiilistelemään Bonarin iltajumppaa. 

Vauvan liikkeet on tuntunu nyt suunnilleen viikon verran (itselle muistiin, että rv15+2 uskalsin tunnistaa pienet hipsutukset varmasti vauvan liikehdinnäksi) ja hurjan paljon ne on voimistuneet ihan viikossa. Kun viikko sitten oikein kuulostelin, että olisikohan tuo ehkä liikettä, niin nyt tuntuu ihan selvää mylläämistä ja varmaan kohta alkaa tuntua mahan päällekin. Vauvan liikkeiden tunteminen on vaan niin parasta! Tässä kohti raskautta musta alkaa aina tuntua, että tää ei mitenkään voi olla viimeinen kerta, kun mä oon raskaana. Ei vaan voi. Miehellekin oon sanonut, että älä saa hepulia, kun mä alan puhua, että ei tää voi olla viimeinen kerta, että jos vielä yksi. Nyökkäile vaan, kyllä mä järkiinnyn jossain vaiheessa. 

Tänään oli paras ilma ja olisi tehnyt mieli olla mökillä vielä huomiseen. Huomiselle oli kuitenkin jo menoa sovittuna, niin katsottiin parhaaksi ajella iltaa myöten takaisin kotiin. Aamupäivästä oli tyyntä ja mies kävi ensin Isosiskon ja Poikasen kanssa soutelemassa ja uistelemassa ja sitten vielä jatkoi Isosiskon kanssa uistelua, kun Poikanen halusi jo rantaan. Sillä välin Pipanainen ja Poikanen puljasivat rantavedessä, maalasivat vesitykeillä rantakiviä (ja toisiaan) ja lutrasivat oikein sydämensä kyllyydestä. Mä nautin laiturilla lämmöstä ja vauvan potkuista. Ruuan jälkeen lapset painuivat uudestaan vesileikkeihin ja mekin oltiin Miehen kanssa rannassa. Lähtötohinoihin meni sitten oma aikansa.

Kotimatkalla pysähdyttiin ABC:lle syömään (ja ilahduin, miten hyvä broiler-caesarsalaatti siellä oli!) ja kotona oltiin lopulta yhdeksän jälkeen. Lapset nukkumaan ja nyt vihdoin itse perässä. 

Ihana mökkireissu oli. Oon varmaan joka kesä muistanut kertoa, miten tuo mun isän ja sedän nykyään omistama mökki on vaan mulle se paras kesäparatiisi. Nyt kun vielä ilmatkin tän kesän mittakaavassa olivat harvinaisen hyvät, niin mikäs siellä oli ollessa. Olisi tehnyt mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Tuskin tänä kesänä enää toistamiseen ehditään, mulla on enää ensi viikko lomaa. Mutta onneksi ehdittiin edes tämän verran!

Bonus.

"Arvatkaas mitä! Tänään ruuan jälkeen meidän äiti synnyttää täällä kotona ihan pikkuisen vauvan!"

Kerrottiin lapsille viikko sitten salaisuus. Jonka Poikanen hetkeä myöhemmin referoi naapureille. Faktat ei ihan osuneet kohdalleen, mutta pääasia tuli varmaan silti kaikille selväksi.

Meille tulee vauva.

Bonusvauva. Iän kaiken harkittu ja mietitty. Pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Että se on nyt tai ei koskaan enää. Ikää alkaa jo olla (joo, tiiän, olen 34 kun vauva syntyy ja potentiaalista lapsentekoikää on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta mulle tää alkaa olla paljon) ja ikäero isompiin on jo niin iso. Mutta vauvankaipuu on kova. Mutta sitten pitäisi vaihtaa auto ja talokin on täysi... Mutta mä olen aina halunnut ison perheen. Mutta toisaalta, riittääkö aika ja kestääkö hermot. Mutta meidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle... Mutta jaksaako sitä vielä lähteä siihen rumbaan, valvomiseen ja vaipparalliin ja kaikkeen. Mutta kadutaanko me, jos ei anneta tilaisuutta? 

Jos me saadaan lapsi syliin, niin ikinä ei varmasti kaduta, että tuli tuokin tehtyä. Kadutaanko me, jos ei edes kokeilla?

Työpaikan pöydässä käytiin keväällä keskustelu:

"Sitä mä kyllä kadun, etten uskaltanut tehdä vielä yhtä lasta lisää."

"Niin mäkin."

"Niin mäkin."

"Niin mäkin."

Vaikka tämä meidän pieni Bonus on tosi toivottu ja odotettu, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että vähän järkytys kuitenkin. Syksystä asti ehdittiin ajatella, että tulee jos on tullakseen, ja mua alkoi vähän rassata se, että kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat piti tehdä niin, että "jos oon silloin raskaana, niin...". Alettiin jo taipua sille kannalle, että ehkä meidän pitäisi kuitenkin tyytyä kolmeen. Kunnes Bonari ilmoitti tulostaan. 

Olin jo ehtinyt vähän asennoitua niin, että ei sitä neljättä taida tulla, ja etsiä siitä hyviä puolia. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan jäätävän paniikin "ei me pystytä tähän!" ja "ollaanko me nyt pilattu isompien lasten elämä!" ja muine yhtä järkevine ajatuskulkuineen. No, mulla nyt on tapana muutenkin panikoida isojen asioiden edessä.

Kun se paniikki meni ohi, alkoi "apua, jos siellä ei olekaan ketään elossa!" -paniikki. Koska kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta vauva oli jo tullut tosi rakkaaksi. Ja koska tiesin, että tää on viimeinen kerta kun olen raskaana (suunnitellusti). Se on Miehen kanssa yhdessä sovittu, että jos tää menee kesken, niin sitten me jäädään kolmelapsiseksi perheeksi.

Sitä rakkauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun ultrassa näkyi yksi vilkkaasti liikuskeleva ja normaali (siis että yksi pää, kaksi jalkaa, kaksi kättä jne, mitä nyt voidaan np-ultrassa lapsesta todeta) vauva. Minä olin ensisijaisesti helpottunut siitä, että siellä on todellakin joku hengissä. Mies oli helpottunut siitä, että siellä oli yksi. 

Nyt kun alkuraskauden huonosta olosta on selvitty ja vatsakin on jo sen verran iso, että asiasta oli parempi tehdä julkinen, niin nautin tästä viimeisestä raskaudestani täysillä. Oon aina tykännyt olla raskaana, ja musta on ihanaa, että sain vielä kokea sen yhden ylimääräisen kerran (koska alun perinhän Mies oli sitä mieltä, että Poikanen jää meidän viimeiseksi vauvaksi). Tammikuussa sitten tämä hupi loppuu, ja toivottavasti saadaan Bonus syliin.

Ja tänään on muuten meidän 13-vuotishääpäivä. :)